torstaina, joulukuuta 01, 2016

Ankea vuosi 2016: henkilökohtainen tilitys

Kirjoitin noin vuosi sitten ahdistuksesta, joka minuun oli iskenyt, kun nykymaailma Sipilöineen, Soineineen, suomalaisine natseineen ja muineen oli alkanut tuntua liian raskaalta. Lupasin lyhyessä jatkopostauksessa, että tuleva vuosi eli vuosi 2016 olisi "rohkeamman elämän ja eteenpäin katsomisen vuosi, ihan riippumatta siitä, millaisia poliittisia päätöksiä Suomessa tehdään".

Onko lupaukseni pitänyt?

Alkuvuosi meni, kun tein laajaa teostani Wild West Finland eli suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa. Yli 400-sivuinen kirja ei vilahtanut aivan täysin ohitse, mutta arvostelut eivät olleet kovin myönteisiä - Helsingin Sanomiin kirjoittanut Matti Mäkelä tuntui kyllästyneeltä, kun en ruokkinut riittävästi hänen nostalgiaansa, Etelä-Saimaaseen kirjoittanut Eeva Kurki kirjoitti löperöstä kielenhuollosta, mikä tuntui melkein henkilökohtaiselta loukkaukselta. Totta kyllä, kirja syntyi lopulta melko kuumeisessa tahdissa: ensiksi pieni lapsemme oli kotona ja hoidimme häntä vaimon kanssa vuorotellen niin että toinen pystyi silloin tekemään omia töitään, lopputalvesta 2016 lapsi meni puistoon kolmeksi tunniksi päivässä, joka sitten piti käyttää tehokkaasti. En ehkä siinä vaiheessa pystynyt riittävästi panostamaan kirjan viimeistelyyn.

Tällainen on tietysti aina puolustelua, mutta toisaalta olen tyytyväinen, että sain kirjan valmiiksi. Olisi nimittäin saattanut käydä huonosti, jos minun olisi pitänyt sitä vielä kesä ja alkusyksy tehdä. Minulta nimittäin loppuivat rahat. Apuraha, jonka olin saanut kirjan tekemiseen, oli loppunut jo keväällä, kustantajalta saamani pienehkö palkkio kului melkein saman tien yleisiin menoihin ja laskuihin, enkä ollut jaksanut tai ehtinyt tehdä minkäänlaisia free-hommia kirjaa viimeistellessäni. Ja kun sain Wild West Finlandin painokuntoon, halusin ehdottomasti pitää lomaa. Pidin lomaa aivan liian kauan enkä älynnyt ruveta hommiin. Odottelin apurahapäätöksiä, mutta kesän alussa tuli tieto, että en saanut apurahaa, johon olin panostanut. En myöskään saanut eräältä toiselta kustantajaltani sovittua palkkiota kirjasta, joka ilmestyi alkukesällä, koska kustantaja alkoi olla taloudellisissa vaikeuksissa - sain rahat vasta reilusti kesän jälkeen. En ole sen jälkeen enää mainitulle kustantajalle töitä tehnyt. (Mietin, että kustantajan nimen sanominen olisi epäreilua, mutta toisaalta tällainen vihjailukin tuntuu hölmöltä. Ehkä jätän tässä kohtaa kuitenkin paljastamatta.)

Sain kesä-heinäkuun vaihteessa hiukan taskurahaa, kun olin myymässä Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivillä. Mutta nekin rahat loppuivat nopeasti. Tytär oli vielä kotona eikä hoidossa - olimme sopineet vaimon kanssa, että lapsi menisi tarhaan syyskuun alussa -, joten mahdollisuudet tehdä töitä olivat vähissä. Jossain vaiheessa elokuuta kaivoin esille kustantajien katalogeja ja katselin kirjoja, joista voisin kirjoittaa, ja lähetin juttuehdotuksia eri lehtiin. Pari juttua myinkin pieneen hintaan, Kritiikin Uutisiin lupasin kirjoittaa kirjasta, jota päätoimittaja ehdotti. Lisäksi muistin pienipalkkioisen jutun, josta ei ollut maksettu (eikä kyllä julkaistukaan, vaikka näin oli sovittu; juttu tulee myöhemmin sopivaan teemanumeroon), ja onneksi oli myös yksi talvella hoidettu keikka, josta luvattu palkkio oli unohdettu maksaa. Tuli tarpeeseen juuri nyt.

Erityinen kiitos kuuluu Kiiltomadon päätoimittaja Aleksis Salusjärvelle, jonka kanssa sovin neljän kirjan arvostelusta - ne olivat kaikki jämiä, joita muut Kiiltomadon avustajat eivät olleet halunneet, mutta joukossa oli kuitenkin kiinnostaviakin teoksia, kuten Olli-Pekka Tennilän hieno runokirja Ontto harmaa (arvosteluni siitä täällä). Kiiltomadon jutut pitivät pääni veden pinnalla, vaikka palkkiot pieniä ovatkin. Lisäksi sain myytyä artikkelin ja kirja-arvostelun Parnassoon, ja lopulta tuli eteen myös vuosi aiemmin lupaamani luentokeikka Oulun elokuvakeskuksessa. Ruumiin kulttuuriinkin olin luvannut tehdä jutun Joe R. Lansdalesta, ja sen deadlineksi tuli lopulta kesän loppu. Palasin myös avustamaan Turun Sanomia sen jälkeen, kun en ollut onnistunut myymään yhtään juttua Helsingin Sanomiin ainakaan vuoteen eikä sieltä ollut pyydetty minulta yhtään juttua. Turun Sanomien palkkiot ovat pieniä Hesarin palkkioihin verrattuna, mutta minkäs teet.

Tämä varmasti kuulostaa siltä, että töitä oli paljon, mutta kaikissa oli kyse kuitenkin pienistä summista ja keikoista, joissa palkan ja työn määrä eivät kohtaa järkevästi. Myöhemmin syksyllä KaksPlussaan kirjoittamani juttu isyydestäni oli jo rahakkaampi keikka eikä artikkelin kirjoittaminen ollut ihan niin suuren työn takana kuin vaikkapa katsaus Joe Lansdalen koko tuotantoon.

Jossain vaiheessa sovimme vaimon kanssa, etten osallistu yhteisiin kuluihin, en maksanut esimerkiksi omaa osuuttani asuntolainan lainan lyhennyksistä. Kaupassa tietysti kävin aina kun minulla rahaa oli, mutta ostin usein halvinta mahdollista (ja Lidlin euron suihkusaippuasta sain ihottumaa). Jossain vaiheessa vaimo ehdotti itse, että maksaisi uudet silmälasini, jotka olin ehtinyt hankkia vuoden alussa, kun vielä luulin, että asiat olivat hyvin. (Tässä vaiheessa oli tullut myös sellainen takaisku, että yksi kustantajistani ilmoitti maksaneensa minulle erään toisen kirjailijan palkkioita, joten jouduin maksamaan rahoja takaisin melko tuntuvan summan. Summat eivät olleet olleet niin isoja, että hälytyskellot olisivat soineet.) Olin joutunut turvautumaan erämaksusysteemiin, joka paljastui jonkinlaiseksi pikavipiksi, ja summan maksaminen oudosti tulevissa erissä alkoi ärsyttää niin paljon, että avauduin asiasta vaimolle, vaikka aluksi olin koettanut pitää homman salassa ja vain maksella summia pois. Vaimo maksoi loppusumman kerralla, mistä suuri kiitos, mutta tilanne alkoi kuitenkin minua hävettää. En tiedä, miksi - en ole koskaan elätellyt kuvitelmaa, että juuri minun pitäisi huolehtia perheen elannosta, mutta silti oli olo, etten pystyisi elättämään edes itseäni. Jossain vaiheessa syksyä luin juttua asunnottomuudesta ja asunnottomien asuntolasta, ja kuvittelin itseni siihen tilanteeseen ja sitä, miten pärjäisin viidakon kaltaisissa olosuhteissa. Se kertoo jotain siitä, millaisissa tunnelmissa olin.

Yksi Helmivyön
ensimmäisistä kirjoista.
Olin tosin jo kesällä ruvennut yhteen hankkeeseen, josta olin suunnitellut pientä pelastusta talouteeni. Minulle lienee tyypillistä, että pienet tulovirrat riittävät, kun ne vain ovat suhteellisen tasaisia. Perustin nimittäin kustantamon, Helmivyön, joka julkaisee tarvepainatteita, toisin sanoen kirjoja painetaan sitä mukaan kuin niitä tilataan. Minulla oli kolme valmista kirjaa, jotka lopulta julkaisin syyskuun puolivälissä pitkällisen byrokraattisen selvittelyn jälkeen. (Olen tainnut jossain sanoakin, että eniten vaikeuksia yrityksen perustamisessa aiheuttivat yksityiset tahot, julkiset tahot toimivat nopeasti ja tehokkaasti.) Rahaa kustantamon vielä pienimuotoisesta toiminnasta ei ole kuitenkaan vielä tullut. (Edit: väitin tässä aiemmin, että sitä olisi tullut, mutta tänään katsoin tiliäni, Books-on-Demand ei ole vielä tilittänyt myyntituloja.)

Apurahahakemuksia tein sinnikkäästi, hain sellaisiltakin tahoilta, joilta en ollut aiemmin hakenut. Minulla on kirjahanke, jonka olen sopinut jo pitkän aikaa sitten, ja käsikirjoituksen deadline on ensi kevään lopussa. Sen lisäksi keksin myös muita hankkeita, joita voisin tehdä, kuten käännöksiä. Se, että minun piti tehdä pienipalkkioisia free-hommia, esti koko alkusyksyn paneutumasta kirjaani, jonka kuitenkin tulisi olla keskeinen työni tällä hetkellä. Tämä tietysti ahdisti vielä lisää, vaikka toki kirjaani aina välillä palasin. En totisesti tiennyt, mitä tekisin, jos apurahoja ei tulisi - ja tässä kohtaa sattui erittäin paljon, kun tapasin vanhan ystäväni loppukesällä, joka sanoi, että olen rasittava, kun katkeroituneena valitan apurahoista Facebookissa, aivan kuin jollain Koneen säätiöllä olisi velvollisuus tukea minua, "kun olen Juri Nummelin". Tiesin, että pärjäisin tovin Sanasto-korvauksilla, jotka maksetaan marraskuun lopussa, sekä veronpalautuksilla, jotka tänä vuonna tosin olivat pienemmät kuin yleensä, mutta kevät olisi arvoitus, samanlainen sekoitus hätäaputöitä ja epätoivoista kirjantekoa - plus Helmivyön kirjojen tekemistä, suunnittelua, toteutusta, taittoa.

Sitten 23.10. Kordelinin säätiöltä tuli ilmoitus, että he myöntävät minulle 5000 euron apurahan kirjaani, joka käsittelee suomalaisen elokuvan kirjallisuusfilmatisointeja. Olin Facebookissa jo huomannut, että ihmiset ovat saaneet ilmoituksia Kordelinilta, ja mietin, uskallanko avata sähköpostin. Vaimo oli juuri silloin toisessa huoneessa ja kiljuin hänelle saaneeni apurahan. Juoksin eteiseen ja halasin vaimoa ja rupesin samalla hetkellä itkemään. Vaikka uutinen oli tietenkin myönteinen, se tuntui juuri sillä hetkellä korostavan sitä, kuinka olen ollut ja tulen olemaan toisten armoilla. Kordelinin säätiön apurahailmoituksessa oli mukana tieto, että hakijoista kuusi prosenttia sai apurahan - apurahan saaminen alkaa olla jo melkein sattumankauppaa eikä riipu hyvästä hakemuksesta tai perustellusta hankkeesta. On nimittäin vaikea uskoa, että kaikki loput 94 prosenttia hakemuksista olisivat huonoja.

Joka tapauksessa olin selvinnyt, kevät olisi pelastettu. Jatkoa pitäisi taas katsoa myöhemmin. Toinen hakemus veti vesiperän, mutta myöhemmin tuli ilmoitus, että sain toiseen hankkeeseen apurahaa Suomen arvostelijoiden liitolta. Vaimo kysyi ilmoituksen äärellä: "Alkaako jo helpottaa?" Totisesti alkaa, mutta samalla mietin koko ajan tulevaisuutta: kuinka kauan jaksan tällaista epävarmuutta ja stressiä? Kuinka kauan jaksan tehdä 100 euron tai 120 euron tai 150 euron kirja-arvosteluja paikatakseni kirjailijan pieniä ja epäsäännöllisiä tuloja? Joku tietysti sanoisi tässä kohtaa, että aina voi tehdä paremmin palkattuja duuneja, mutta siinä kohtaa minulle tulee jokin mentaalinen muuri, johon lyön pääni. Mitä ne muka olisivat, minun taidoillani ja tiedoillani? Saattaisin tuloillani elää juuri ja juuri, jos valitsisin pienemmän asunnon jossain Turun lähiössä tai keskustan laitamilla. Onneksi on apurahoja, mutta oma ahdistavuutensa niihinkin liittyy. (Keksin yhden ratkaisun, mutta tämä hallitus tuskin tekee sellaista perustuloratkaisua, että sillä kukaan silpputöitä tekevä tai freelancer pärjää. Lisänä rikka rokassa tietenkin.)

Niin, pitikö lupaukseni? Onko 2016 ollut eteenpäin katsomisen rohkea vuosi? Yllä olevasta voinee päätellä. On helvetin vaikeaa olla rohkea ja katsoa eteenpäin, kun tulot ovat 300 euroa kuussa.

Toki vuoteen on kuulunut myös Helmivyön perustaminen, mutta perustin sen vain paikatakseni muita väheneviä tuloja, saadakseni julkaistua kirjoja, joita en ole saanut myytyä muille kustantajille tai jotka aiemmin olisivat menneet esimerkiksi Turbatorille tai Savukeitaalle. Toki sana on kiirinyt ja olen saanut jo lukuisia käsikirjoitusehdokkaita. Ideoita omiksi kirjahankkeiksi minulla toki on, paljonkin.

Ehkä vuosi 2017 on eteenpäin katsomisen rohkea vuosi.

maanantaina, lokakuuta 17, 2016

László Nemes: Son of Saul

Näin unkarilaisen Nemesin ohjaaman, kehutun ja laajalti palkitun keskitysleirielokuvan vasta viime viikonloppuna Kinokoplan eli turkulaisen elokuvakerhon esityksessä. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että elokuvakerhot ovat edelleen tarpeellisia - elokuva ei yksinkertaisesti tekisi yhtä suurta vaikutusta television pienessä ruudussa. Alla olevan julkaisin ensiksi Facebookissa, mutta ajattelin, että se voisi ansaita laajemmankin levityksen.

On vaikea uskoa, että ankara ja ahdistava keskitysleirielokuva on valmistunut kaikista maista juuri Unkarissa, joka on matkalla kohti fasismia, ellei ole siellä jo. Son of Saul on harvoja aihettaan kuvaavia elokuvia, jotka eivät pehmennä sanomaansa sentimentaalisuudella tai helpolla järkyttämisellä. Kuten ohjaaja on itse sanonut, leireillä ei kukaan itkenyt, vaikka elokuvissa sitä näytetään kaikkein eniten.

Elokuva on kuvattu suurimmaksi osaksi pääosanesittäjänsä takaa. Kamera on käytännössä hänessä kiinni lähes 90 prosenttia ajasta. Menetelmä muistuttaa toista yhtä ahdistavaa elokuvaa, Gerard Karglin harvoin nähtyä kauhuelokuvaa Angst, jonka mestarillisena kuvaajana toimi puolalainen Zbigniew Rybczyński. Samalla Son of Saulin äänimaailma tuo mieleen Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhaajan - kummassakin huutojen ja tappamisen ääni täyttää teatterin niin ettei sitä pääse pakoon. Yhtään veritekoa ei kankaalla kuitenkaan näytetä.

Tarina on yksinkertainen: Saul-niminen mies, joka on Auschwitzissä värvätty tuhoamisessa avustavaksi Sonderkommandoksi, todistaa, miten nuori poika jää kuin ihmeenomaisesti henkiin kaasutuksesta vain tullakseen kohta tapetuksi, ja haluaa haudata tämän juutalaisin menoin. Elokuva seuraa Saulin yrityksiä löytää rabbi, joka suostuisi lausumaan kaddišin ruumiin äärellä. Keskitysleirien todellisuus tulee tutuksi, vaikka katsoja näkee tapahtumista vain osia - aivan kuin leirin asukkaatkin, kuten ohjaaja on huomauttanut. Monet tapahtumat ovat kaoottisia eivätkä niin järjestäytyneitä kuin monissa muissa keskitysleirielokuvissa - tästä hyvänä esimerkkinä kammottava joukkosurmakohtaus kuopalla. Kun illalla ilmoitetaan, että leirille tuodaan kohta 3000 tuhottavaa, kaikkien pitää toimia, mutta mitään ei ole aikaa suunnitella. Son of Saul näyttää hyytävästi, miten leirin byrokraattisuus oli kuitenkin mahdollisuus nähdä ihminen pelkkänä "kappaleena" (Stücke). Tätä korostaa myös se, että suurin osa käsiteltävistä ruumiista nähdään vain osittain, viipaleina kokonaisuudesta, ei kokonaisina ihmisinä.

Elokuvan ainoa hymy on valheellinen, ellemme sitten halua käsittää loppua niin, että kuollut lapsi on toiminut uhrina, josta vastineeksi saamme tilalle elävän. Tätä katsojalle ei kuitenkaan suoda. Son of Saul ei ole helppoa katsottavaa, mutta helppoa ei ole myöskään ottaa loppua vastaan: juuri kun tajuaa, että voisi helpotuksesta itkeä, meille näytetään, että mihinkään ei ole syytä luottaa. Vastarinta on kuitenkin tärkeää, vaikka elokuva tuntuukin esittävän, että yksilön vastarinta, tässä uskonnosta ja uskonnollisista tavoista kiinnipitäminen, on tärkeämpää kuin yhteisön vastarinta. Katsoja ei saa tietää Saulin lopullisia motiiveja, mutta sillä ei ole merkitystä, merkitystä on vain sillä, että tekee oikein.

tiistaina, syyskuuta 13, 2016

Perustin kustantamon

Kansi: J.T. Lindroos
Eilen maanantaina 12.9. julkistin Kustantamo Helmivyön kolme ensimmäistä kirjaa; ne löytyvät täältä, kustantamon sivuilta.

Kustantamo Helmivyön tarina ei tietenkään ole näin yksioikoinen tai yksinkertainen. Kustantamon perusperiaatteista löytyy hiukan enemmän täältä, tekstistä jonka tein jo toukokuussa, kun vielä luulin, että saan kirjat julki kesällä. En sitten saanut, mutta vielähän on melkein kesä. Kaikenlaista tapahtui pitkin kesää - esimerkiksi niinkin yksinkertainen asia kuin Y-tunnuksen saaminen kesti yllättävän kauan. Voin kertoa, että yksityiset tahot vaikeuttivat yritykseni perustamista enemmän kuin julkiset.

Helmivyön kirjat julkaistaan print on demand -periaatteella eli ne ovat tarvepainatteita. Tälle on parikin syytä: en halua, että kotiini vyöryy myymättömiä kirjoja enempää kuin on tarpeen (täällä on riittämiin muitakin kirjoja, uskokaa pois), enkä muutenkaan halua maksella painolaskuja kirjoista, joiden myyntimäärät jäävät joka tapauksessa pieniksi. Tiedän jo tässä vaiheessa uraani, että näiden kirjojen suurin asiakas tulevat olemaan kirjastot - ehkä myöhemmin tulee joitain poikkeuksia, kirjoja jotka suorastaan revitään käsistä.

Nämä kolme ensimmäistä eivät sellaisia ole. Kirjoille on kuitenkin käytännön selitys: ne olivat valmiina siinä vaiheessa, kun päätin perustaa kustantamon. Lisäksi niiden piti jo alun alkaenkin olla tarvepainatteita. Kirjojen piti ilmestyä Jukka-Pekka Kervisen pyörittämältä Putki Kustannukselta, josta kirjoitin aiemmin täällä (ja mainitsenkin joitain tässä esiteltyjä kirjoja). Jukka-Pekan into hommaan taisi vähän lopahtaa, ja totesin, että teen paremman näköiset kirjat itse ja että perustamalla kustantamon saisin kirjoista vähän rahaakin. Ja voilà, siinä ne nyt ovat, odottamassa että joku ne poimii.

Oma artikkelikokoelmani Epämiellyttäviä päähenkilöitä on hiukan samanlainen opus kuin aiemmin ilmestynyt Sotaa, sutinaa, seikkailuja: se on aiemmin julkaistuista, tiettyä lajityyppikirjallisuutta käsittelevistä teksteistä koottu. (Samanlainen, mutta skaalaltaan laajempi on myös Tapani Baggen Vaaran viehätys, jota olin julkaisemassa toisen kustantamon, Tarkkeen kautta.) Uudessa kirjassani tarkastelun kohteena on amerikkalainen kovaksikeitetty dekkari, jota olen lukenut ehkä enemmän kuin mitään muuta lajityyppiä ja josta olen aina kirjoittanut paljon. Kirja on koottu artikkeleista, haastatteluista, kolumneista (en arvaisi esseistä puhua tämän kirjan kohdalla), kirjoittajaprofiileista, nekrologeista ja arvosteluista, joita on syntynyt yli kymmenen vuoden aikana aika paljon. Uskoisin, että kirja antaa jonkinlaisen kuvan kohteestaan, ja sen skaala on 1920-luvun pulp-novelleista aina tähän päivään asti. Joissain teksteissä asiaan otetaan hiukan vino näkökulma, kirjoitan esimerkiksi homopokkareista ja tosirikoslehdistä sekä dekkarisarjakuvista.

Jostain syystä tällaisen kirjan kokoaminen oli minusta hauskaa ja näin aika lailla vaivaa tekstejä etsiessäni. Kismittämään jäi, etten löytänyt mistään George Pelecanos -haastattelua (lukuisia Pelecanos-nimisiä tiedostoja kyllä löysin, mutta ne olivat kaikki samanlaisia: muutama satunnainen suomenkielinen lause ja loput Pelecanosin sähköpostivastauksia) enkä myöskään Turun Sanomiin tekemääni King Suckermanin arvostelua. Laitoin kirjan sisällysluettelon tänne.

Kansi: Jenni Jokiniemi
Ajokortti helvettiin taas on rinnakkaisteos Ntamon julkaisemalle Kaikki valehtelevat -kirjalle. Julkaisin muutamien vuosien ajan Isku- ja Ässä-nimisiä rikos-fanzineita, jollaisia ei Suomessa oikein ole muita ollut. Iskussa ilmestyi normaalimittaisia novelleja, Ässässä hyvin lyhyitä flash fiction -juttuja, joiden pituus oli maksimissaan tuhat sanaa, yleensä puhuttiin parinsadan sanan teksteistä.

Iskun parhaat käännösnovellit ilmestyivät Kaikki valehtelevat -kirjassa ryyditettynä muutamilla Ässän novelleilla, jotka olivat hiukan pidempiä kuin Ässän mininovellit keskimäärin. Kun Jukka-Pekka Kervinen kyseli minulta sopivia pulp-kirjoja Putki Kustannukselle, Ässän novellit tulivat heti mieleeni. Sain kirjoittajilta vielä kerran luvan julkaista novellit (tosin yhtä kirjoittajaa en enää löytänyt, ja yksi ehti kuolla eikä perikunnan edustaja vastannut ikinä viestiini), joten kirja oli nopeasti valmiina. Jenni Jokiniemi teki siihen kivan kannenkin, mutta lopulta päätin jättää kirjan kuitenkin pois Putki Kustannuksen listoilta. Se teki sille vain hyvää, koska sain vielä innostuksen etsiä kolme uutta tekstiä, pyytää niihin kirjoittajilta luvat ja kääntää ne. Näin kirjassa on Rob Hartin, Stephen D. Rogersin ja Anthony Neil Smithin novellit, joita ei ole aiemmin suomeksi julkaistu. Smithin novellin näkökulmahenkilö on koira, mikä tekee siitä mainion. Rob Hart taas on nouseva dekkarinimi, jonka romaanit vaikuttavat ehdottoman kiinnostavilta. (Laitoin kirjan sisällysluettelon tänne.)

Kansi: J.T. Lindroos
Petri Hirvosen Kalmankylväjä taas tuli FinnWestiä ja Jerry Cottonia kirjoittaneelta Hirvoselta melkein pyytämättä, kun suunnittelin suomalaisten alkuperäispokkarien sarjaa. Se oli aikaa, jolloin toimitin Arktisen Banaanin dekkarisarjaa, ja oli kustantajan kanssa puhetta, että sarja voisi laajentua kotimaisten tekstien puolelle. Arktinen Banaani julkaisi lopulta toimittamanani Juha-Pekka Koskisen Eilispäivän sankarit sekä Tapani Baggen ja Harri István Mäen Pahan paikan, mutta Hirvosen teksti jäi vielä hyllylle. En tiedä, olisiko se Banaanin pirtaan sopinutkaan.

Putki Kustannus julkaisi Hirvosen novellikokoelman Kuolevan jumalan yö, jonka kokosin Hirvosen minulle lähettämistä ja Iskussa ja muissa yhteyksissä julkaistuista novelleista, ja Kalmankylväjänkin piti tulla Putkelta, mutta ajattelin, että tyylikkämpää on, jos julkaisen sen itse. Kirja on mieletöntä action-juhlaa, joka muistuttaa 80-luvun vhs-elokuvia varustettuna Hirvosen humanistisella eetoksella. Mistään itsetarkoituksellisesta törkeilystä ei ole kyse, vaikka väkivaltaa on runsaasti.

Olen kirjoittanut aika pitkästi. Halusin taustoittaa kirjat - se on minusta hauskaa ja lisäksi ajattelen, että on hyvä, jos lukija tietää hiukan enemmän siitä, miksi jokin kirja on olemassa. Mitään näistä kirjoista ei ehkä kannattaisi julkaista perinteisenä kirjana, paitsi Kalmankylväjä olisi voinut ilmestyä jossain muinaisessa kioskipokkarisarjassa. Jännitän hiukan, löytävätkö suomalaiset kirjanostajat tällaisen nettisysteemin, kun kirjaa ei voi hypistellä ennen ostopäätöstä.

Helmivyöltä on tulossa tietysti jo lisää kirjoja. Epämiellyttävien päähenkilöiden rinnakkaisteos - ja teos, jonka kokosin samaan aikaan kuin jo mainitun Sotaa, sutinaa, seikkailuja - on vielä nimeä vailla oleva artikkelikokoelma lajityyppikirjallisuudesta ylipäätään. Siinä käsitellään erillisten lajityyppien historiaa dekkareista ja länkkäreistä kauhuun ja fantasiaan, ja lisäksi on laajoja kirjoittajaesittelyjä. Kirjan laajuus tulee olemaan melkein 400 sivua! Lisäksi olen koonnut William Shakespearen kuoleman 400-vuotisjuhlan kunniaksi kirjaa, johon tulee ensimmäinen suomenkielinen tragedia, Jaakko Fredrik Lagervallin Macbeth-muunnelma Ruunulinna (1834), sekä Lauri Suomalaisen gradu-tutkielma Lagervallista vuodelta 1900.

Helmivyö julkaisee myös muita romaaneja. Turkulaisen Artemis Kelosaaren esikoisteos Omenatarha tulee olemaan tapaus: se on todennäköisesti ensimmäinen romanttis-dekadentti homoeroottinen spefi-romaani, joka suomeksi julkaistaan. Kirjan edwardiaaninen aikakausi on luotu huolella ja eroottiset kohtaukset - tai miksi olla häveliäs: pornografiset kohtaukset - ovat oleellinen osa juonta.

Kansi: J.T. Lindroos
Julkaisen myös oman romaanini, teoksen nimeltä Yksityisetsivä. Se on kertomus turkulaisesta yksityisetsivästä, joka kärsii pahoista vatsavaivoista ja hääräilee äärioikeistolaisissa porukoissa. Yksityisetsivä on kuin Arto Salminen olisi siirtänyt Jim Thompsonin keskeneräisen käsikirjoituksen nyky-Suomeen, vihapuheen ja yhteiskunnallisen eriarvoistumisen keskelle. Kirja edustaa Suomessa aika harvinaista psycho noiria (termin nappasin kirjailija Dave Zeltsermanin blogikirjoituksesta), samoin se täyttää hyvin kustantaja Otto Penzlerin määritelmän: noir is about losers. - Yksityisetsivänkin piti tulla alun perin Putki Kustannukselta (tosin eri nimellä), ja J.T. Lindroos teki sille hienon kannenkin, ehkä sitä käytetään tulevassakin julkaisussa, tietenkin muuttuvat muuttaen.

Artikkelikokoelmani ja Lagervallin sekä Kelosaaren ja oman romaanini koetan saada ulos vielä tulevan syksyn aikana, mutta aika tietysti näyttää, mitä ehdin, kun muutkin työt pitää tehdä. Myöhemmistä kirjoista en vielä sano mitään, mutta monenlaisia suunnitelmia on, myös uudempien uudelleenjulkaisujen saralla. Sanoin Helmivyön sivuilla toukokuussa, että Helmivyö on "pulpin Ntamo", mutta pulp-sanaa ei tule ottaa liian kirjaimellisesti, kuten osoittaa esimerkiksi tapaus Lagervall. Sain tänään myös selvästi kaunokirjallisemman käsikirjoituksen luettavaksi, proosarunoja, runoja, mininovelleja. Sen verran hyvä kirjoittaja, että saas nähdä.

Helmivyön blogissa on linkit tarvepainatepalvelu BoD:n nettikauppaan, mutta kirjat ovat saatavilla myös Bookyn kautta: Epämiellyttäviä päähenkilöitä, Ajokortti helvettiin ja Kalmankylväjä. Bookysta tilatessa kirjat ovat myös edullisempia.

keskiviikkona, elokuuta 24, 2016

Suomalaisesta lännenkirjallisuudesta

Kansi: Timo Numminen.
Olen kesän takia viettänyt hiukan hiljaiseloa blogissa, mutta huomaan myös, etten ole juuri mainostanut keväällä ja kesällä ilmestynyttä kirjatuplaani, Wild West Finlandia ja Kirottua kaupunkia. Wild West Finland on näkynyt ihan kiitettävästi mediassa, jopa Helsingin Sanomia myöten. Suomen Kuvalehdessä ilmestyi aiheesta pieni haastattelu, Etelä-Saimaassa kriittisempi arvostelu, joka osui sikäli oikeaan, että kirjassa tosiaan on kohtia, joihin en ole tyytyväinen.

Wild West Finland syntyi sen tajuamisesta, että Suomessa on mittava lännenkirjallisuuden perinne ja että se on selvästi merkinnyt suomalaisille lukijoille jotakin. Kyselin jo yli kymmenen vuotta sitten kirjallisuudentutkijoiden seuran (tai vastaavan, en muista enää tarkkaan) sähköpostilistalla, osaisiko kukaan sanoa, mikä oli ensimmäinen suomalainen länkkäri - Yrjö Varpio mainitsi Arvid Lydeckenin kirjan Intiaaneja ja merirosvoja, joka ilmestyi vuonna 1916. Löysin kuitenkin vuosien varrella jatkuvasti varhaisempia kirjoja ja varsinkin yksittäisiä novelleja, joista kirjoitin välillä Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehteen. Samassa lehdessä ilmestyi, joskin hyvin epäsäännöllisesti, Wild West Finland -niminen palsta, johon kirjoitin muutaman muun kanssa suomalaisesta lännenkirjallisuudesta. Sarja antoi sitten nimen kirjallekin.

Tein kirjaa monta vuotta parin apurahan turvin, mutta lopulta tuli kiire, valitettavasti. Vieläkin pohdin, millä tavalla materiaalin olisi voinut järjestää toisin. Viimeksi mietin, että kirjan olisi voinut tehdä hakuteoksenakin aiemmin ilmestyneiden Kuudestilaukeavien ja Pohjoisamerikkalaisten lännenkirjailijoiden tapaan. Ehkä kuka tahansa yleisesityksen kirjoittaja kamppailee samojen ajatusten kanssa. Mutta kuten sanon kirjan esipuheessa, luonteeni kompletistisuuden takia halusin käsitellä kaiken, mitä lajityypissä on Suomessa kirjoitettu - tai ainakin kaiken tietämäni, joitain kirjoja on jäänyt epähuomiossa tai unohduksessa pois. (Näistä ehkä Facebookin kirjailijasivullani myöhemmin lisää.)

Mitä lännenkirjallisuus - tai Villi länsi - sitten on suomalaisille lukijoille ja kirjailijoille merkinnyt? Amerikka on ollut vapauden ja eksotiikan manner, johon on paettu kotimaan huonoja oloja. Siirtolaisuus on ylipäätään ollut suomalaisen lännenkirjallisuuden primus motor: kirjat ja tarinat ovat joko kertoneet siirtolaisista tai olleet siirtolaisten kirjoittamia. Suomalaiset siirtolaiset on kirjoissa esitetty neuvokkaina pärjääjinä, jotka tulevat muita valkoihoisia paremmin toimeen Amerikan alkuperäisväestön kanssa. Suomalaisten luontosuhde näyttäytyy näissä kirjoissa ehkä läheisempänä kuin muissa, "oikeissa" länkkäreissä, joissa luonto pyritään väkisin valloittamaan (mikäli se on tarinan teema, monissa toimintalänkkäreissä asiaa ei juuri sivuta).

Erikoisia poikkeuksia ovat ne kirjat, joissa siirtolaisia ei esiinny. Tällaisia on suomalaisten länkkärien joukossa käytännössä vain muutamia, ja esimerkiksi ehkä tunnetuimassa suomalaisessa länkkärisarjassa, Simo Penttilän Punavyö-sarjassakin esiintyy suomalaisia. Päähenkilön apurit, Pete Menken ja Dick Hill, ovat nimittäin siirtolaisia hekin. Poikkeuksia ovat ainakin Erik Dahlbergin Oregon-Mike-kirjat (joissa Dahlberg tosin toistaa aiempien, selvemmin siirtolaisaiheisten lännenkirjojensa tarinoita vain vaihtamalla päähenkilön nimen) sekä kioskilänkkärit, joita varsinkin ennen sotaa ja sittemmin 1950- ja 1960-luvuilla ilmestyi lukemistolehdissä. Tapio Vilpposen El Zorro -sarjassa, jota julkaistiin salanimellä Juan Batiste Montauban, suomalaisia piirteitä ei ole lainkaan, ja niinpä esimerkiksi Juhani Niemi klassikkotutkimuksessaan Populaarikirjallisuus Suomessa näyttää pitäneen El Zorroa ulkomaisena sarjana! Tunnetuimmissa kioskisarjoissa, FinnWestissä ja Hulkkosessa, suomalaisuus oli jälleen kerran merkittävässä asemassa, niin kuin sarjojen nimistäkin huomaa. Sarjoissa on huomattavia spagettiwestern-vaikutteita, mutta silti niissä näkyy sama asetelma kuin varhaisemmissakin suomalaisissa länkkäreissä: Härmän jätkä pärjää aina.

Halusin Wild West Finlandissa myös laajentaa lännenkirjallisuuden kenttää. Yleensähän ajatellaan, että vain cowboyt ja intiaanit - näin kärjistäen - kelpaavat länkkärien päähenkilöiksi ja että vain tietyn ikonografian avulla voidaan tehdä "oikeita" länkkäreitä. Lisäksi niiden pitää sijoittua tiettyyn aikakauteen, yleensä 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle.

Kansi: Kari A. Sihvonen.
Halusin ottaa mukaan kuitenkin myös sellaisia tekstejä, joissa ei nähdä länkkärien ikonografiaa, mutta jotka sijoittuvat samoille seuduille suurin piirtein samaan aikaan ja joissa esimerkiksi suhde luontoon tai historiaan on samantyyppinen. Näin esimerkiksi Antti Tuurin Kanadaan ja osittain Yhdysvaltoihin sijoittuvat siirtolaisromaanit ovat mukana, vaikka ne eivät sijoitukaan Pohjois-Amerikan länsiosiin. Yritän kirjassa hahmotella (Western Writers of America -yhdistyksen Spur-palkinnon eri kategorioiden mukaan) erityistä "novel of the West" -kategoriaa, johon kuuluisivat Tuurin romaanien lisäksi myös monet vanhan työväenkirjallisuuden Amerikkaan sijoittuvista teoksista. Niissä keskeiseksi teemaksi nousee myös taistelu suurpääomaa ja riistäjää vastaan, esimerkiksi kaivosalueilla tapahtuvissa tarinoissa. Amerikkalaisessa länkkärissä tällaista kuviota nähdään hyvin harvoin, jos koskaan (huomattavana poikkeuksena Michael Ciminon Heaven's Gate). Merkittävin Amerikkaan sijoittuvista työväenliikkeen siirtolaistarinoista on Eemeli Parraksen Villit vuoret (1911), joka on samalla myös länkkärimäisin niistä, sen maisemana ovat nimittäin Yhdysvaltain lounaisosien aavikot.

Kuten sanottu, kirjan kanssa tuli kiire. Välillä tuntui, että tielleni asetettiin esteitä. Turun yliopiston kirjasto, johon olen tottunut luottamaan, meni ensiksi remonttiin eikä kaikki aineisto ollut käytössä. Kun remontti viimein valmistui, kirjaston varastossa tuli vesivahinko ja suuri osa aineistosta, jota olisin tarvinnut, meni käyttökieltoon! Jouduin tekemään ylimääräisiä matkoja Helsingin Kansalliskirjastoon, ja osan aineistosta kävin läpi vain pintapuolisesti. Jos olisi ollut vielä jokin apuraha käytössä, olisin varmasti lykännyt kirjan ilmestymistä tulevaan syksyyn, mutta kustantajan kanssa tehty sopimuskin pakotti tekemään opuksen valmiiksi. Siinäkin on puolensa, että kirjat valmistuvat, voi suuntautua uuteen.

Wild West Finlandiin kuului alun alkaenkin suunnitelma toisesta kirjasta, joka tukisi tietopuolista opusta. Kirottu kaupunki -nimellä kesän alussa ilmestyneeseen antologiaan keräsin länkkärinovelleja, jotka mainitaan Wild West Finlandissa. Kirjan julkaisi Turbator, mutta kirjojen välissä ehti kulua melkein pari kuukautta eikä niiden välillä juuri syntynyt synergiaetua. Tämän antologiankin kanssa kävi viime vaiheissa niin, etten jaksanut ruveta jahtaamaan parempia tekstejä, esimerkiksi Konni Zilliacukselta sai kelvata näytteeksi netistä löytynyt reportaasin tapainen juttu. Olen vuosia suunnitellut uusintapainosta Zilliacuksen siirtolaistarinoista, ehkä sellainenkin vielä joskus nähdään. Kirotussa kaupungissa tulee joka tapauksessa melkein koko lajityyppi esitellyksi varhaisimmista romanttisista intiaanitarinoista aina uusiin steampunk-henkisiin tarinoihin. Alan vanhempi taituri, Reino Helismaa, esiintyy kahdella novellilla, nimen kirjalle antoi humoristi Veikko Karumon kevyt parodia 1940-luvun korsulehdestä.

Tällaisia kirjatuplia ei varmaan kauhean usein ole tehty, mutta Suomesta löytyy aiempi esimerkki: Jukka Kemppisen ja Heikki Kaukorannan Sarjakuvat sekä siihen (oikeastaan sen toiseen, täydennettyyn painokseen) liittyvä antologia Sarjakuvan maailmat. Mike Ashley on tehnyt myös scifi-lehtien historian sekä koonnut siihen liittyviä antologioita, mutta käsittääkseni mitään niistä ei ole tehty tarkoituksella samaan aikaan. En tiedä, löytääkö suomalainen lukijakunta Kirottua kaupunkia, mutta sellainen joka tapauksessa on saatavilla. Kirjan sisällysluettelo löytyy täältä.

Kriitikko Harri Römpötti arvioi pari vuotta sitten artikkelikokoelmani Sotaa, sutinaa, seikkailuja Helsingin Sanomissa ja sanoi, etten ole vielä tyhjentänyt "pulp-pajatsoani", sillä suunnitteilla oli teos suomalaisesta lännenkirjallisuudesta. Wild West Finland ei tyhjennä sitä pajatsoa vieläkään, mutta suomalaiseen lännenkirjallisuuteen en enää palaa, paitsi ehkä lyhyiden täydennysten muodossa. Jokin uudempien tarinoiden antologia voisi myös kiinnostaa, mutta se on sen ajan murhe. "Oikea" amerikkalainen lännenkirjallisuus sen sijaan houkuttaa, ja kohtapuoliin ilmestyvässä Parnassossa onkin aihetta käsittelevä artikkelini, jonka haluaisin joskus laajentaa juttusarjaksi tai teokseksi.

keskiviikkona, elokuuta 10, 2016

Turun puretut talot, osa 4

Kannessa kuuluisa Nobelin talo,
jonka surullisen kohtalon olisi voinut
jutussakin esitellä.
En tiedä, onko tämä juttu julkaistu, mutta julkaistunakin se olisi kadonnut tyystin, sillä juttu on tehty Rakennusanomat-lehteen, jota kyllä jaetaan ilmaiseksi, mutta jota tuskin moni lukee. On tarkoitus palata täyspäiväisemmin bloggaamisen pariin, kun lomat loppuvat, mutta sitä odotellessa oikea julkaisematon juttu! (Ainakin siis käsittääkseni julkaisematon.)

Itä-Turun kadonnut kauneus

Rauno Lahtisen upea kirjasarja Turun puretuista taloista on ehtinyt neljänteen osaan. Viides ja mahdollisesti kuudeskin osa on suunnitteilla, joten on vaikea uskoa, että sarja ei täydellisesti korvaisi Harri Kalvan vanhaa ja suttuisilla kuvilla painettua sarjaa Muuttuva kaupunki I–IV. 
Yksi valtti Kalvan kirjoilla kuitenkin on: niissä on kuvat uusistakin rakennuksista, jotka ovat tulleet vanhojen tilalle. Vaikka uusien talojen katselu voikin kirvottaa kyyneleitä, kuvat auttaisivat sijoittamaan puretut talot paremmin kartalle.
Rauno Lahtisen uusi kirja toimii toki näinkin. Turun puretut talot kertoo Turun rakennus- ja teollisuushistoriasta ja tallentaa hienosti tietoa jälkipolville, ja samalla kirjat ehkä toimivat varoituksena siitä, että menneeseen rakennusperintöön ei pitäisi kritiikittömästi kajota. Varoitus on juuri nyt ajankohtainen, kun ympäri maata puretaan 1950- ja 1960-luvun taloja melko surutta.
Pari esimerkkiä nousee esiin Lahtisenkin kirjasta: makkaratehtailijan talo Kaivokadulta sekä aptekkaarin talo TYKS:n kulmalta, kummatkin tyylikästä 50-lukua harjakattoineen ja harvinaisuuksia Turun katukuvassa isoina moderneina kaupunkitaloina, joista jälkimmäisen olin itsekin ehtinyt jo unohtaa. Vuonna 1999 puretun talon seinässä ollut Armas Lehtisen maalaus pelastettiin onneksi TYKS:n kappeliin.
Turun puretut talot 4 keskittyykin nimenomaan itäiseen Turkuun, yliopiston läheisyyteen, Uudenmaankadulle ja Kaskentielle sekä Kupittaalle, jonka teollisuushistoria on lähes kokonaan pyyhkäisty pois – ellei tunnistamattomaksi maskeerattua ElectroCityä lasketa, se kun on rakennettu Silon trikootehtaiden hallien päälle. Teollisuushistoriaa hävitettiin myös, kun lähes koko LSO:n rakennuskanta purettiin mitäänsanomattomien ja massiivisuudessaan ahdistavien IT-hallien tieltä.
Itäisen Pitkäkadun ja Kupittaankadun alueet ovat nykyään aika anonyymiä kerrostalo- tai toimistotalorakentamista, mutta Lahtisen kuvista huomaa, että sielläkin oli aiemmin kodikasta pikkukaupunkitunnelmaa pienine kauppoineen ja pajoineen. Yksityinen yritteliäisyys näkyi katukuvassa aivan eri tavalla kuin nykyään, kun kadut on tehty vain läpikulkua varten. Melkein itku pääsee, kun katselee kuvaa Kirkkotiestä.
Toisaalta nostalgian vallassa helposti unohtaa, että puutaloasuminen oli vielä 1970-luvullakin paikoin ankeaa. Portsa antaa laajennettuine asuntoineen liian hyvän kuvan puutaloasumisesta menneinä vuosikymmeninä. Hyvä muistutus tästä on kortteli Kerttulinkadulla, jonka asunnoissa ei ollut helloja vielä 1930-luvullakaan. Silti jotkut olivat asuneet siinä jo yli 60 vuotta!
Rauno Lahtinen ansaitsisi tietokirjapalkinnon Turun puretut talot -sarjastaan. Se on todennäköisesti ainutlaatuinen maailmankin mittakaavassa ja vielä hyvin tehty, Lahtinen tuntee arkistot ja kuvamateriaali on upeaa. Nelososan viimeistely on tosin selvästi jäänyt puolitiehen, tekstissä on lyöntivirheitä ja joissain kohdissa ajatus on ilmaistu epäselvästi. Siitä huolimatta suositeltava hankinta kaikille Turusta ja ylipäätään rakennushistoriasta kiinnostuneille.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 4. 256 s. Sammakko 2016. 

PS. Tässä aiempia Lahtisen kirjasarjan arvioita: osa yksi, osa kaksi, ja tässä osa kolme.

maanantaina, kesäkuuta 20, 2016

Varastetun polkupyörän tapaus

Rakastettu ja kaivattu valefiksini.
Olen lähes koko aikuisikäni jollain tavalla harrastanut polkupyöriä, joskus vakavammin, joskus vähemmän vakavasti. Ystäväni Artun kanssa aloimme kerätä vanhoja pyöriä 80-luvun lopulla, kun Arttu oli ostanut porilaisesta osto- ja myyntiliikkeestä 30-luvun pyörän 50 markalla, ja innostuimme asiasta. Vanhoja pyöriä löytyi tuolloin vielä helposti, ja itse ajelin 50-luvun armeijan pyörällä, jossa oli nahkasatula ja teline makuualustalle. Opimme Artun kanssa tunnistamaan vanhojen pyörien tuntomerkit, erilaiset vanteet, navat ja jarrut. Eri pyörien erilaisista runkomalleista pystyi ajoittamaan pyörien valmistusvuosikymmenen suhteellisen tarkoin. Kallein ostoksemme oli pispalalaisesta huutokaupasta ostettu Jaguarin tavarapyörä, josta sittemmin äidyin jopa kirjoittamaan esseenkin. Se julkaistiin Kulttuurintutkimus-lehdessä, ja teksti löytyy nykyään täältä. Pyörästä maksoimme 600 markkaa, mikä tuntui silloin huimaavalta summalta, vaikka nykyään vastaavaa ei saisi edes 600 eurolla.

Viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole enää jaksanut suhtautua touhuun kovin järjestelmällisesti, mutta olen aina ajatellut, ettei ole se ja sama, millaisella pyörällä ajaa. Muutimme Artun kanssa eri paikkakunnille, ja kokoelma hajaantui. Jaguar oli pitkään äitini pyöräsuojassa, jossa se sai olla rauhassa, mutta eipä sillä kovin usein ajeltu. Sittemmin pidin siellä hienoa 30-luvun miestenpyörää, jolla pääsi mielettömän lujaa, mutta kun lopulta toin pyörän Porista Turkuun, se hajosi - kuljetin sillä palatuspulloja ja -tölkkejä ja tölkkikassi meni pinnojen väliin niin että pinnoja katkesi ja vanne vääntyi. En ole saanut pyörää toistaiseksi korjattua - en osaa itse, ei ole välineitä eikä ole ollut sellaista ylimääräistä rahaa, että voisin huoletta viedä pyörän johonkin osaavaan liikkeeseen. Oikeasti kyse onkin rahasta: ei ole koskaan ollut sellaista ylimääräistä rahaa, että voisin ostaa uuden pyörän. Minulla on eläissäni ollut ehkä yksi uutena ostettu pyörä ja sekin oli muistaakseni isoveljeni peruja. (En ole varma Ponista (tai Joposta, en muista kumpi oli kyseessä), jolla ajoin noin kymmenvuotiaana.)

Valefiksi, tässä vielä sinisenä, jossain päin Hirvensaloa.
Oli miten oli, olen vuosia ajanut toisenlaisella pyörällä, paljon uudemmalla, mutta silti vanhalla. Rupesin joskus kolme tai neljä vuotta rakentamaan talomme takapihalle jämähtäneestä Tunturista itselleni uutta menopeliä. Pyörä oli ollut ilman lukkoa pihalla koko sen ajan, kun olimme talossa asuneet, ja sen takanavan ympärille oli kietoutunut yksi pinnoista. En tiedä, miten niin voi käydä, mutta niin vain oli käynyt. Poistin takavanteen, ostin uuden, vaihdoin kuluneen satulan ja poistin ulkonäöllisistä syistä lokasuojat, ketjusuojan ja tavaratelineen. Lopulta alun perin sininen pyörä maalattiin mustaksi, vaikka pitkään arvoin jotain räikeämpää väriä. Pyörästä oli tarkoitus tulla jonkinlainen hipsterihenkinen menopeli - sanoinkin sitä alusta alkaen valefiksiksi -, mutta eihän se ihan samalta näyttänyt kuin joku Bianchi. Olen pannut merkille, että vastaavalla tavalla tuunattuja pyöriä on parin viime vuoden aikana siunaantunut muutenkin - olin ehkä edelläkävijä! Nykyään saatan jopa miettiä, että onpa joku säälittävä, kun ajelee fiksin näköisellä pyörällä, joka ei kuitenkaan ole fiksi.

Tavaratelineetön (tai "takahäksätön", niin kuin aito porilainen sanoisi) pyörä on tietysti kömpelö, ja siksi ostinkin pyörään aiemmin tänä keväänä Pelagon etutelineen. Se oli melkeinpä kalliimpi kuin kaikki pyörään aiemmin ostamani osat, mutta se vahvisti pyörän profiilia. Joka hipsterillähän on nykyään pyörässä etuteline, mutta huomasin kyllä, että se on käytössä hankala. Jos pyörä ei ole telineessä, telineen lastaaminen kaataa pyörän helposti. Oli miten oli, ajattelin, että teline tekee pyörästä monikäyttöisemmän. Aiemmin sillä oli ollut hankala käydä kaupassa, varsinkin kun tapanani ei ole ollut käyttää reppua.

Valefiksi Naantalissa viime vuoden syyskuussa.
Huomaa epäkätevä muovipussi kahvassa (kävin Naantalin kirjakaupan aleosastolla).
Olennaista on, että pyörällä oli tosi kiva ajaa, varsinkin kaupunkiajossa. Sillä ei päässyt lujaa, koska alun perin kolmivaihteisessa pyörässä oli pieni eturatas, jolloin välityssuhde ei ole kovin tehokas. Kävin sillä silti jonkinlaisilla reissuillakin: kerran kävin Naantalissa, muutaman kerran pyöräilin sillä Kemiöstä mökillemme 13 kilometrin matkan Kiilan kylään. Polvivaivani ovat tosin tehokkaasti estäneet pidemmät tai useammat retket. Pyörään muodostui tunneside, vaikka se oli mustan maalin alla vain tavallinen 90-luvun Tunturi. Ainakin tekniikka oli yksinkertaista, pyörän huoltaminen oli helppoa. Olin koko ajan haaveillut, että tekisin pyörälle vielä ulkoasuremonttia, ainakin vaihtaisin ohjaustangon joksikin urheilullisemmaksi - opin tosin arvostamaan pystyä ajoasentoa, jossa eivät selkä tai ranteet tule kipeäksi.

Sepustus on pitkä, mutta sen lopussa tulee kova kolaus: huolella ja vuosien ajan rakentelemani pyörä varastettiin talomme pihalta reilu viikko sitten. Olimme tulossa mökiltä illansuussa ja huomasin heti, että pyörä ei ollut oikealla paikallaan. Kiersin koko pihan läpi epäuskoisena ja mietin, että se on vain jossain paikassa, johon en ollut sitä muistanut siirtäneeni. Varmasti kaikki, joilta on viety pihalta pyörä, ovat kokeneet samaa. Viety oli. Olin todella vihainen - myös itselleni, koska en ollut siirtänyt pyörää kauemmas pihan portista mökille lähtiessäni. Olin ollut kiireinen ja ajatellut, että kyllä pyörä säilyy siinä missä se oli, olihan se pysynyt siinä jo monta viikkoa. Olisi mennyt vain puoli minuuttia, kun olisin raahannut sen hiukan kauemmas portista ja haudannut sen muiden pyörien sekaan. Tällaista itsesyyttelyä jatkan ehkä lopun elämääni. Otin toisen pyörän ja lähdin ajelemaan kaupungille siinä toivossa, että joku retku olisi jättänyt pyörän johonkin kadunkulmaan raahattuaan sitä takapyörä ilmassa. Koko ajan ajattelin, että se on seuraavan kulman takana ja taas seuraavan - vaan ei.

Laitoin ilmoituksen Facebookin varastettujen pyörien ryhmään - ei mitään vaikutusta. Tulostin pyörän kuvia ja kirjoitin niihin "Oletko nähnyt tätä pyörää?" ja kävin viemässä lappuja kauppoihin - ei mitään. Laitoin samoja lappuja talomme rappukäytäviin - ei mitään. Olen aika lailla jo menettänyt toivoni. Rikosilmoituksen tein, ja laitoin epäröiden pyörän arvoksi 150 euroa. Liikaahan se on, 90-luvun Tunturista, joka on vain maalattu mustaksi, mutta pienempi summa olisi tuntunut vähättelyltä.

Jokin aika sitten huomasin, että aina kun tulen kaupungilta pihaan, katson pyörärivejä, josko pyörä sittenkin olisi paikoillaan jossain kohdassa, josta en vain sitä ole huomannut. Tämä lienee tuttua kaikille, joilta on pyörä viety. Olen kaupungilla kulkiessani huomannut katselevani pyöriä sillä silmällä - ei mitään. Kaupungilla on useita kohtia, joissa on paljon hylättyjä pyöriä - niitäkin rivejä katselen koko ajan. Ei mitään. Ystäväni arveli, että pyörä on pilkottu osiksi ja myyty eteenpäin. Etuteline toki oli kallis ja on varmasti löytänyt ostajansa, mutta mitä voi saada etupyörästä tai satulasta? Onneksi satulaan oli tullut reikä, mikä aiheutti sen että sateessa kastuessaan sen piti antaa kuivua melkein viikko ettei saanut persustaan märäksi. "Siitäs saat!" voin ajatella miettiessäni jotakuta pikkurikollista, joka on pyöräni vienyt ja on nyt housut märkänä jossain saastaisessa bilekämpässä.

30-luvun miestenpyörä Porin Lyttylän rukoushuoneen edessä.
Kuva parin vuoden takaa.
Kuten yllä olevasta on käynyt ilmi, minulla on muitakin pyöriä. Mökillä minulla on hieno 70-luvun kaksivaihteinen Terässiipi (vaihdetta polkaistaan taaksepäin ja se vaihtuu), sitten on vaimolle alun perin ostettu, mutta perheen yleiseksi pyöräksi ajautunut aika epämääräisen näköinen naistenpyörä 50-60-luvulta. Pyöräkellarissa on aiemmin mainittu 30-luvun pyörä (ks. kuva), jossa ei ole etupyörää. On muitakin: rakensin jokin aika sitten naisten valefiksin takapihan muista romuista. (Siitä tuli aika karun näköinen.) Lisäksi ostin ystävältä hänen hienon Nishiki-pyöränsä, kun hän siitä luopui (ajattelin myös, että poika voi periä pyörän kun tulee riittävän isoksi), mutta en ole siihen ihan tottunut. Pyörä on helppoajoinen ja sillä pääsee lujaa, mutta ajoasento ei ole itselleni luonteva eikä tunnu sopivan selälleni. Lisäksi vaihteet hajosivat reissussa, jouduin tulemaan Liedosta Turkuun suurimmalla vaihteella. Juuri nyt ei ole varaa korjauttaa vaihteita.

Pyöriä siis on eikä ongelma ei tämän näköinen, mutta varastettu pyörä oli käytännössä ainoa pyöristämme, johon ei liittynyt mitään ongelmaa. Sillä oli kiva ajaa, se oli hyvässä kunnossa ja siihen oli tunnesiteitä. Siksi olisi kauhean kiva, jos nyt toisit sen takaisin pihalle, josta sen veit - jos siis olet sen varastanut ja satut lukemaan tätä tekstiä.

PS. Mitä kävi 50-luvun armeijanpyörälle, jonka mainitsin tekstin alussa? Se varastettiin 90-luvulla Tampereella asuessani. Olimme kavereiden kanssa Fall's Caféssa ja lähdimme Yo-talolle, jolloin jätin pyörän Kehräsaareen. Kun taapersin sen kautta aamuyöllä Yo-talolta, huomasin pyörän varastetun. Jos olisin ottanut sen mukaani Yo-talolle - matkaa on korkeintaan kilometri -, mitään ei olisi käynyt. Edelleenkin, 20 vuoden jälkeen, huomaan tarkistavani kaikki vanhat armeijanpyörät. Olen aivan varma, että tunnistaisin pyöräni, vaikka oikeasti arvelen sen tulleen heitetyksi koskeen.

Edit: Kävin tiistai-iltana myöhään elokuvissa (mainio ja kiinnostava kauhuelokuva The VVitch, suosittelen) ja pyöräilin jutussa mainitulla vihreällä naistenpyörällä. Jätin sen lähelle Turun Kinopalatsia. Kun leffa loppui ja kävelimme kaverien kanssa pyörälleni, sitä ei ollut missään. Se oli viety! Sanoin että joku vainoaa minua, mikään muu ei selitä sitä että viedään kaksi pyörää reilun viikon sisään! Pyörimme Kinopalatsin läheisyydessä jonkin aikaa, autolla ollut kaveri ehdotti, että lähdetään ajelemaan, ehkä pyörä löytyy. Niin kuin löytyikin: se oli kahdensadan metrin päässä Sokoksen edessä, siististi pysäköitynä, katkaistu lukko nätisti taiteltuna tarakalle. Ei ketään missään. Todella hämmentävää ja ihan hemmetin ärsyttävää! Aikamoiset adrenaliiinit oli jo siinä vaiheessa. Kun kirjoitin tästä Facebookiin, sain kommenteista idean, jonka SKS voisi toteuttaa: kansanperinnekysely pyörävarkauksista. Varmasti saisi mainion kirjan aikaiseksi!

tiistaina, kesäkuuta 07, 2016

Muutama sana apurahoista

Minulla on ollut koko kevään ajan huono apurahatuuri. Olen tällä hetkellä melkein rahaton eikä näköpiirissä ole kauheasti mitään, syksyllä ei ole tulossa yhtään kaupallisen kustantajan julkaisemaa kirjaa, josta saisin rahaa. (On toki eräs uutinen, jota panttaan vielä hiukan. Siitä pitäisi jonkin verran taskurahoja irrota.)

Olen tajunnut, että hankkeet, joihin olen rahaa hakenut, ovat olleet huonoja tai ainakin hankalia. En tiedä, ilmestyvätkö ne koskaan - näin esimerkiksi Vesa Sisätön kanssa suunnittelemani "Lovecraft - elämä ja teokset", joka käsittelisi H. P. Lovecraftin tuotantoa ja vaikutusta samalla tavalla kuin aiempi Tolkien-kirja. Lovecraftilla olisi kustantajakin, mutta ilmeisesti apurahatahot eivät joko tiedä Lovecraftista mitään tai eivät pidä tätä tärkeänä, kun mitään ei ole myönnetty. Toki hakuihin on voinut vaikuttaa myös se, että hakijoita on kaksi, homma ei vaikuta niin tehtynä varmasti kovin isolta. Sehän on vain 100-150 sivua per kirjailija, mihin siinä tarvitsee apurahaa?

Tai mistä minä tiedän? Suomen tietokirjailijoiden apurahapäätöksiä (joissa siis en saanut mitään; tämän tajuaminen lauantaiaamuna pahassa krapulassa oli aikamoinen shokki) lukiessani en ihan saa kiinni kaikkien tekeillä olevien kirjojen tärkeydestä, mutta mikä minä olen siihenkään mitään sanomaan? Samaa joku voi ajatella minunkin kirjoistani.

Tätä samaa olen valittanut ennenkin. Mutta yhteen epäkohtaan en lakkaa kiinnittämästä huomiota. Tiesin jo, etten ole saamassa mitään Taiken jakamista kirjastokorvauksista, mutta kun ystävä laittoi minulle linkin, selasin apurahapäätökset laiskasti läpi. Niitä voi kuka tahansa katsella tästä. Mitä ihmettä: tietokirjailijoille jaettu 204 000 euroa ja kaunokirjailijoille 1 882 000 euroa! Kymmenkertainen määrä - ja jännää on, että kääntäjien puolella on lähes sama suhde, yhden suhde kymmeneen, kaunokirjallisuuden kääntäjien eduksi luonnollisesti. Tähän epäkohtaan on kiinnitetty huomiota useaan eri otteeseen, silti sille ei ole tehty yhtään mitään. Tällä hetkellä kiinnostavinta kirjallisuutta on monien mielestä niin sanottu kertova, narratiivinen tietokirjallisuus, mutta Taiken päätöksistä sitä ei kyllä huomaa. En itse edusta kertovaa tietokirjallisuutta (ehkä tässä onkin syy apurahattomuuteeni...), mutta hämmästelen silti. Voisiko joku selittää tämän epäsuhdan perusteet?

Tai anteeksi, ei tarvitsekaan selittää, ryhdynkin kaunokirjailijaksi. Kymmenkertaistan mahdollisuuteni saada apurahaa.

EDIT: Kirjailija ja kollega Juha-Pekka Koskinen ehätti Facebookissa kommentoimaan näin:

"jakosuhteet kirjastoapuarahalle on kirjattu lakiin (kauno vs. tieto): "Apurahalain 1 §:n 2 momentissa säädetään, että apurahojen ja avustusten kokonaismäärästä myönnetään 90 % kaunokirjallisuuteen kuuluvien teosten tekijöille ja kääntäjille sekä 10 % tietokirjallisuuteen kuuluvien teosten tekijöille ja kääntäjille." Jos tuota jakosuhdetta haluaa muuttaa, niin sitten on lähestyttävä OKM:ää. Ajattelisin, että se voisi olla Suomen tietokirjailijat ry:n agendalla."

Lisää löytyy kuulemma täältä.