tiistaina, marraskuuta 21, 2017

50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa: Me Rosvolat

Kirjoitin aiemmassa päivityksessä uudesta kirjastani 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa, jonka Avain julkaisi lokakuun alussa, ja postasin perään kirjassa käyttämättä jäänyttä tekstiä Pia Pesosen Urho Kekkonen Strassesta sekä siihen perustuvasta elokuvasta Kekkonen tulee. Facebookissa tuli pari kommenttia, joissa elokuvaa kehuttiin ylitsevuotavasti - ilmeisesti sillä on kaikki mahdollisuudet myöhemmin nousta väärinymmärryksestä kulttiklassikoksi. En pitäisi tätä täysin mahdottomana, sillä elokuva oli minustakin parempi kuin sen kriitikot yleensä antoivat ymmärtää.

Tässä vielä toinen käyttämättä jäänyt teksti, josta totesin viime vaiheessa, että en saa siinä riittävästi irti teoksista, en kirjasta enkä elokuvista, vaikka kummatkin sinänsä ovat positiivisia tapauksia. Siri Kolun kirjassa pidin eritoten tavasta, jolla kerronnasta ei voinut päätellä päähenkilön sukupuolta, elokuvassa tämä oli jollain tavalla hukattu.

Kuten edellisellä kerralla sanoin, käyttämättä jäi myös teksti Simo Penttilän T. J. A. Heikkilä -kirjasta Sierranuevan sulotar ja siihen perustuvasta elokuvasta Herra ja ylhäisyys, mutta teksti oli suurelta osin poimittu teoksestani Wild West Finland, joten mietin vielä, laitanko sen tänne. Toisaalta kirjassa en juurikaan kuvaile nimenomaan tämän romaanin juonta.

Siri Kolu: Me Rosvolat (2010)

Siri Kolu (s. 1972) on uuden polven tärkeimpiä lasten- ja nuortenkirjailijoita, jonka teoksissa on tuoretta ääntä ja ärhäkkää otetta. Kolu on myös tuonut Suomessa anglosaksisen YA-kirjallisuuden vaikutteita kotimaiseen kirjallisuuteen, varsinkin dystopiaromaaneissaan Pelko ihmisessä (2013) ja Ihmisen puolella (2014).
Kolun tuotannosta on hyvänä esimerkkinä hänen toinen romaaninsa Me Rosvolat. Se oli kirjoitettu Otavan ja Kinoproductionin vuonna 2009 järjestämään elokuvakirjoituskilpailuun, jonka Kolu voitti. Romaani onkin hyvin elokuvallinen, tapahtumat ovat nopeita ja kerronta etenee vauhdikkaasti. Me Rosvoloissa on kaikki vanhemman kotimaisen lastenkirjallisuuden opettavaisuuden vaatimukset karistettu tehokkaasti. Aiheesta huolimatta – syrjäytymisestähän kirja kertoo – Me Rosvoloissa ei ole yhteiskunnallista saarnaamista.
Jo alku on tyrmäävä: "Minut varastettiin kesäkuun toisella viikolla. Hyvä että varastettiin." Kertoja on kymmenvuotias Vilja Vainisto, joka kokee elämänsä tavisperheessään niin tylsäksi, että toivottaa minkä tahansa poikkeaman tervetulleeksi. Lisäksi isä tuntuu olevan enemmän kiinnostunut vanhojen rahojen kokoelmastaan kuin muiden perheenjäsenten hyvinvoinnista.
Viljan kaappaa vauhdikkaassa operaatiossa mukaansa Hurja-Kaarlo Rosvolan johtama rosvojoukko, joka ajelee Suomen maantietä tuunatulla pakettiautollaan. Rosvolat ovat kuin suomalaisen lastenkirjallisuuden vastine Mad Maxin ja vastaavien apokalyptisten elokuvien hurjille näyille kaahaavista asfalttipedoista. Lukijan on vain hyväksyttävä idea ja luovuttava uskottavuuden vaatimuksesta, varsinkin puolivälissä, jossa päästään rosvojen vuotuisille kesäjuhlille. Rosvolat eivät kuitenkaan ole mitään kylmäverisiä rikollisia, vaan eniten heitä kiinnostaa ruoka, eritoten karkit. Niitä he ryöstävät enemmän kuin mitään muuta.
Rosvoloiden spontaaniuden ja rähjäisen elämänilon vastapainona Vilja on älykäs ja analyyttinen lapsi, joka tekee mielellään luetteloita. Ne osaltaan toistavat jo tapahtunutta, mutta myös jäsentävät kerrontaa. Samalla ne tuovat esille Viljan sarkastista huumoria:

1) Minua ei ole yritetty saada takaisin. Se on noloa ja raivostuttavaa.
2) Äiti ja isä saavat maksaa siitä, että minut on kaapattu. Vain sitä kautta he käsittävät, että minut on oikeasti viety.
3) Maksun pitää olla makeisina tai ruokana, muuten siitä ei ole Rosvoloille hyötyä.

Viljan luettelot auttavat myös, kun Rosvoloiden kesken syntyy jännitteitä muiden perheenjäsenten halutessa maalata auto uudestaan: "1) Isä Rosvola ei voi komentaa pinkkiä rosvoautoa. 2) Isä Rosvola ei halua, että [perheen tytär] Hele komentaa rosvoautoa, sillä Hele on lapsi, Hurja-Kaarlo taas on aikuinen ja oikea päällikkö." Villeimmässäkään perhemallissa ei olla immuuneja valtasuhteille, tuntuu Kolun romaani sanovan, samalla kun kuka tahansa lukija huomaa, että Viljan ikäinen Hele on kypsempi tekemään päätöksiä kuin sekopäinen Hurja-Kaarlo. Perhemallien kommentti on myös se, että Viljan sukupuolesta ei tehdä kirjassa minkäänlaista numeroa, hän on samanlainen toimija kuin kaikki muutkin eikä hänen sukupuoltaan osaa edes minäkerronnasta hakea.
Me Rosvoloiden lopussa Vilja alkaa ikävöidä kotiin ja palaa kouluun. Romaania on sanottu anarkistiseksi, mutta eikö anarkistisessa loppuratkaisussa Viljan kuuluisi jäädä Rosvoloiden kyytiin ja unohtaa koulunkäynti kokonaan? Ehkä Hurja-Kaarlo Rosvola voisi pitää Viljalle kotikoulua?
Me Rosvolat voitti Finlandia Junior -palkinnon ja sai ensimmäisen jatko-osansa Me Rosvolat ja konnakaraoke jo vuonna 2011. Tämän jälkeen teoksia on ilmestynyt vuoden välein: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku ilmestyi 2012, Me Rosvolat ja vaakunaväijy 2013 ja Me Rosvolat ja ryöväriliitto 2014. Karkkikumous! ilmestyi vuonna 2016. Aikuisia kumartamaton meininki on kirjoissa jatkunut, Konnakaraokessa esimerkiksi Vilja käydään pelastamassa ankealta viululeiriltä.


Marjut Komulainen: Me Rosvolat (2015)

Siri Kolun Me Rosvolat oli suunniteltu elokuvaksi alun perinkin, sillä kirjailija oli voittanut käsikirjoituksella Otavan ja Kinoproductionin yhteisen kilpailun, jossa haettiin elokuvaksi kelpaavia lastenromaaneja. Romaani onkin monella tapaa elokuvallinen, leikkaukset ovat nopeita, dialogia on paljon.
Me Rosvolat ohjasi Marjut Komulainen ja sen käsikirjoitti television komediasarjoja tehnyt Melli Maikkula. Komulainen on työskennellyt alalla jo 1970-luvulta saakka ja erikoistunut lapsille ja nuorille tarkoitettuihin elokuviin ja televisionäytelmiin, joissa näkyy yhteiskunnallinen ja lempeä ote lasten ja nuorten kuvaamisessa. Me Rosvolat on kuitenkin Komulaisen ensimmäinen teatterilevityksen saanut ohjaustyö.
Ammattitaito näkyy elokuvassa, joka kulkee suurimman osan aikaa sujuvasti eteenpäin. Rosvojen kesäjuhlakohtauksissa elokuva tuntuu jäävän paikoilleen, mutta samaa vikaa on myös alkuperäisessä romaanissa. Mikään jäntevä juonielokuva Me Rosvolat ei ole, se muistuttaa alkuperäisteoksensa tavoin enemmänkin pikareskiromaania, jossa juoni ei ole niinkään tärkeä kuin yksittäiset kohtaukset.
Elokuvassa ristiriita sen suhteen, ovatko rosvot oikeasti pelottavia tai eivät, tuntuu jäävän ratkaisematta, Rosvoloiden periviholliset Pärnäset käyttäytyvät välillä uhkaavasti ja riistävät yhdessä kohtauksessa Viljan ja Helen ja lukitsevat heidät vanhaan aittaan. Rosvojen kesäjuhlakohtauksessa korostetaan valoja ja varjoja, rosvojen vaatteiden nahkaa ja niittejä. Vaikutelma on eksoottinen, eleet ovat uhkailevia. Samalla kuvasto yhdistää rosvot sirkukseen ja punk-alakulttuuriin.
Toisaalta monimielisia ja uhkaavia hahmoja on monissakin klassisissa nuortenkirjoissa. Yhdessä kohtauksessa Rosvoloiden esiteini-ikäinen tytär Hele heittelee veistä ja osuu Robert Louis Stevensonin Aarresaaren kanteen – klassikkoromaanin yksi päähenkilöistä, merirosvo Long John Silver on samaan aikaan pelottava ja huolehtivainen, toisin sanoen samanlainen kuin Rosvoloiden perheenpäät Hurja-Kaarlo ja Hilda. Elokuvaa rasittaa aikuisnäyttelijöiden ylinäytteleminen, aivan kuin sellaisen ajateltaisiin olevan lapsikatsojista hauskaa. Varsinkin Kari Väänänen Rosvoloiden epäpätevänä pomona on rasittava. Jussi Vatanen Kulta-Petenä tuntuu kanavoivan Esko Salmisen palkkatappajaa Spede Pasasen ja kumppanien hiekkakuoppalänkkäristä Speedy Gonzales (1970).
Me Rosvolat on uskollinen tulkinta Siri Kolun romaanista, mutta se poikkeaa siitä kuitenkin monin tavoin. Elokuvassa Viljan hahmo on arempi kuin romaanissa, vaikka hän elokuvassakin kasvaa rosvon rooliinsa uskottavasti. Samalla hänen sukupuolensa nousee vahvemmin esille, koska osaan on valittu perinteisellä tavalla tytön näköinen näyttelijä (Sirkku Ullgren). Romaanissahan kertojanäänestä ei voi päätellä henkilön sukupuolta. Veistä heittelevään ja aluksi aggressiivisesti käyttäytyvän Hele Rosvolan roolia esittävä Ilona Huhta taas on selvemmin androgyyninen – aiemmin häntä olisi sanottu poikatytöksi.

perjantaina, marraskuuta 10, 2017

50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa: Kekkonen tulee

Tässäpä onkin vierähtänyt tovi edellisestä postauksesta, melkein puoli vuotta! Silloinkin kirjoitin lähinnä koosteen siitä, mitä olin kevään aikana tehnyt - ja siinä olikin kaikenlaista, kunnallispolitiikkaa ja kolmen kirjan tekemistä.

Mainitsemistani kolmesta kirjasta kaksi on nyt ilmestynyt: ensiksi ilmestyi kesällä aikuisten satujen kokoelma Sadan vuoden unet (kirjoitain siitä ehkä myöhemmin) ja syksyn alussa, Turun kirjamessuilla yksin kirjoittamani tietoteos 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa (Avain). Se jatkaa kaksi vuotta sitten ilmestyneen 50 kirjaa - 50 elokuvaa linjoilla, toisin sanoen esittelen siinä 50 proosateosta (tai oikeastaan 49 proosateosta ja yhden näytelmän, mukana on nimittäin Minna Canthin Sylvi) ja niistä tehdyt elokuvat. Mukana on myös 50 muun kirja/elokuva-parin bonuslista sekä lyhyet tekstit suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan historiasta. Ihan kelpo paketti, jos minulta kysytään, ja huomattavasti fokusoidumpi kuin varmaankin aika hajanaiseksi jäänyt aiempi 50 kirjaa - 50 elokuvaa, johon piti valita jotenkin edustavia näytteitä usean kymmenen tuhannen taideteoksen joukosta!

En ole koskaan ollut suuri suomalaisen elokuvan tuntija tai edes ystävä. Olen jo sitä sukupolvea, joka on kokenut vanhan suomalaisen elokuvan vieraaksi. Samoin olen usein kokenut uudemman elokuvan huonosti tehdyksi tai sisällöltään epäjohdonmukaiseksi. Kirjan tekeminen avarsi näkymiäni huomattavasti, ja saman se teki kirjallisuuden kohdallakin. En ole aina kokenut suomalaisia klassikoita kauhean kiinnostaviksi (teosluetteloani selailemalla huomaa nopeasti, että minulle marginaali on aina ollut kiehtovampaa), mutta nyt ymmärrän niitäkin paremmin. Mietin kirjaa tehdessäni, että olisin voinut ryhtyä kuvainraastajaksi ja haukkua esimerkiksi F. E. Sillanpäätä (josta toden sanoakseni en ole ollut kauhean innostunut, vaikka hienoja elokuvia hänen romaaneistaan onkin syntynyt). Siteeraan teoksessa paljon Markku Eskelisen viime vuonna ilmestynyttä suomalaisen kirjallisuuden (osittain) vaihtoehtoista historiaa Raukoilla rajoilla, mutta Eskelinen olisi itse varmasti pettynyt siihen, miten kirjoitan vaikka juuri Sillanpäästä tai jostain Juhani Ahosta.

Toisaalta nostin tähänkin kirjaan unohdettuja tai marginaalisia tekijöitä, kuten Kolmiokirjalle naisten viihdettä kirjoittaneen Tuulikki Kallion tai suomenruotsalaisen moralistin Jarl Hemmerin, jonka sisällissodan jälkeisten vankileirien tilannetta kuvaava Mies ja hänen omatuntonsa on kiinnostava teos ja ansaitsisi uuden tulemisen (suomeksi, ruotsiksi kirjasta on ilmeisesti ollut 2000-luvun puolella uusi laitos). Vanhaa viihdettä edustavat myös Outsider (jota tosin pidän melkein lukukelvottomana, ainakin pidemmissä mitoissa) ja Jussi Kukkonen, jonka romaanista tehty Ratavartijan kaunis Inkeri osoittaa, että huonosta kirjasta voi taiteenlajin omilla keinoilla syntyä hyvä elokuva. (Ei se nyt mitään suurta taidetta ole, mutta toimiva ja kirjaa synkempi melodraama kuitenkin.)

Kirjan teko oli lopulta aikamoista kaaosta, toivottavasti se ei siinä valmiina näy. Jossain vaiheessa pelkäsin, että tekstejä ei tule riittävästi ja tein hädissäni niitä pari liikaa. Jätimme kustannustoimittajan kanssa lopulta kolme valmista tekstiä pois, ja julkaisen ne nyt blogissa, ensiksi yhden, myöhemmin toisen (kolmas oli suurelta osin Wild West Finlandista kopsattua tekstiä Simo Penttilän T. J. A. Heikkilä -kirjoista ja näistä valmistetusta Herra ja ylhäisyys -elokuvasta, ja on vain hyvä, että se jäi pois). Valitettavasti valinta kahdessa tapauksessa kävi naisten tekemille kirjoille ja elokuville, vaikka yritin pitää huolen siitä, että kirjassa on hyvä otos naisten tekemiä teoksia. Koin itse, että juuri näistä kahdesta en osannut sanoa mitään kauhean kiinnostavaa, mutta uskon, että ne toimivat blogissa julkaistuna. Ensimmäisenä Pia Pesosen toisiinsa linkittyvien novellien kokoelma Urho Kekkonen Straße ja siitä tehty, rouhealla kädellä dramatisoitu elokuva, seuraavana Siri Kolun Me Rosvolat ja siitä tehty suosituksi osoittautunut nuortenelokuva.

Pia Pesonen: Urho Kekkonen Straße (2011)

Suomen pitkäaikainen presidentti Urho Kaleva Kekkonen hallitsee suomalaisten mielikuvia edelleen, vaikka hänen vallasta väistymisestään ja kuolemastaan on kulunut melkein puoli vuosisataa. Suomalaisten on ollut vaikeata myöntää, että Kekkonen oli yksi 1900-luvulle tyypillisistä vallasta kaikin tavoin kiinni pitävistä yksinvaltaisista hallitsijoista. Nekin, jotka tämän myöntävät, toteavat sivulauseena, että Kekkosen kaltainen hallitsija oli Suomelle välttämätön kylmän sodan aikana.
Kekkosen vaikutus oli niin suurta, että sen ympärille voi punoa kokonaisen novellikokoelman tai toisiaan risteävien tarinoiden muodostaman pienoisromaanin. Tällainen on Pia Pesosen (s. 1963) Urho Kekkonen Straße (2011), joka oli elokuva-alan roolittajana työskentelevän Pesosen esikoisteos. Se on kokoelma vinksahtaneita tarinoita, jotka sijoittuvat pieneen lappilaiseen kylään. Kylä on henkilöiden tapaan fiktiivinen, mutta Oulussa syntyneen ja Rovaniemellä kasvaneen Pesosen kuvaamana täysin autenttinen. Kriitikko Kaisu Mikkola nimesi Parnassoon kirjoittamassaan arvostelussa Urho Kekkonen Straßen "Kekkoslovakian Amarcordiksi", millä hän viittasi Federico Fellinin yhtä lailla vinksahtaneeseen ja absurdien henkilöiden täyttämään elokuvaan.
Pesosen teoksessa Kekkonen on monen tarinan taustapiru, lähtökohta tai syy. Kirjan avaa vihainen kirje Kekkoselle, jossa kirjoittaja valittaa, että presidentti on ollut hänen elämässään niin vahva johtohahmo, että hän on alkanut väittää vastaantulijoille olevansa Kekkosen avioton poika. Yksi tarinoissa taajaan esiintyvistä henkilöistä on Kekkosen pitkäaikaisen vaimon mukaan nimetty Sylvi Salome, viulun soittoa harjoitteleva (ja sitä syvästi vihaava) teini. Sylvi pakottaa poikaystävänsä leikkaamaan hänen sormensa poikki, jottei hänen tarvitsisi esiintyä maakuntamatkalle tulevalle Kekkoselle.
Toinen monessa tarinassa esiintyvä henkilö on Kaarin-Anne, vinksahtanut vanhahko nainen, joka hokee erilaisia luetteloita. Yksi niistä kuvailee maan presidentin toimintaa: "Kekkonen kuleksii, Kekkonen kuseksii, Kekkonen saunoksii, Kekkonen kapuaa, Kekkonen laskeutuu ja Kekkonen naia naksauttaa." Himo ajaakin Pesosen henkilöitä hyvin vahvasti, Kekkosen syliin haluaisi laskeutua useampikin kirjan henkilöistä. Himo Kekkoseen on samalla halua nousta yhteiskunnallisessa asteikossa, monet Urho Kekkonen Straßen ihmisistä kokevat nimenomaan olevansa yhteiskunnan alinta kastia.
Novellissa "Itsenäisyyspäivä" kuullaan perheenäidin monologi, jonka hän sanelee nauhalle ennen kuin yrittää tehdä itsemurhaa. Perhe on jo tottunut äidin ammuskeluihin, katossa on useita reikiä. Nainen on ensiksi katsonut itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja kommentoinut itsekseen sapekkaasti Sylvi Kekkosen ulkonäköä: "Kekkonen olisi voinut saada edustavammankin vaimon. Oli valitettavaa, että valtakunnan ensimmäinen nainen oli aina väsynyt. Nuttura vinossa ja olemus ihan lysyssä."
"Maaretin muumiossa" taas Lapista kotoisin oleva Maaret toimii Kremlissä oppaana suomalaisille, jotka tulevat katsomaan balsamoitua Leniniä. Maaret on syvästi rakastunut Leniniin ja hän on vihainen Kekkoselle, joka valtiovierailulla suutelee Leninin läpinäkyvää ruumisarkkua - ja tekee sen vieläpä puolivillaisesti, ilman aitoa tunnetta! Novelli päättyy groteskeissa tunnelmissa, kun nainen päättää kokeilla Leninin elintä ja avaa muumion vetoketjun. Niminovellissa kuvataan kolmen suomalaisen elämää – yksi heistä on aikuistuva Sylvi Salome – DDR:n Rostockissa, jonne ollaan juuri avaamassa Urho Kekkosen mukaan nimettyä katua. Tarinassa sävy on enemmänkin absurdin mietteliäs kuin vinksahtanut.
Osa kirjan henkilöistä taas vihaa Kekkosta syvästi. Tarinassa "Hoomo ei ole vielä kuollut" pienessä saaressa asuva erakko mieluummin linnottautuu aittaansa kuin lähtee tekojärven tieltä pois, vaikka Kekkonen on luvannut, että vedenpinta ei nouse. "Maalaisliittoon ei pidä luottaa" kuuluukin yksi kirjan repliikeistä. Novellin nimen Hoomo on miehen kesy pöllö.
Kekkonen näyttäytyy novellikokoelmassa siirtomaaherrana, joka hallitsee Lappia kaukaa ja käy siellä nauttimassa parhaat palat. Lappi on vain kaupankäynnin väline, kuten todistaa "Joulumaan paikka". Siinä ainoastaan jouluaiheisen huvipuiston perustaminen estää Kekkosta vaihtamasta Karjalaa Neuvostoliiton kanssa Lappiin. Kuva maan hallitsijasta on kaiken aikaa kriittinen. Osuvassa lopetuksessa taiteilija tekee Kekkosesta muotokuvaa ja miettii, olisiko noin pieni mies oikeasti pärjännyt muualla maailmassa.
Pesonen on kirjoittanut myös romaanin Maatuska (2015). Sekin liittyy Suomen lähihistoriaan, sillä siinä neuvostoliittolaisen loikkarin tytär selvittelee äitinsä perintöä nyky-Suomessa.

Marja Pyykkö: Kekkonen tulee (2013)

Marja Pyykön esikoiselokuva oli omaan käsikirjoitukseen perustunut Sisko tahtoisin jäädä (2010), joka kuvasi kahden nuoren naisen rajua ystävyyttä. Samalla tavalla naisiin keskittyy myös Pyykön toinen ohjaus Kekkonen tulee! (2013), joka perustuu Pia Pesosen novellikokoelmaan Urho Kekkonen Straße. Elokuvassa miehet jäävät usein sivuosaan, estradi on omituisten, turhautuneiden ja jopa väkivaltaisten naisten. Naisten usein epärealistiset haaveet karussa ympäristössä synnyttävät painajaisia. Pyykölläkin haaveet ja niiden ristiriidat saavat kuitenkin ymmärtävän käsittelyn, mistään seksistisestä naureskelusta ei ole kyse.
Kekkonen tulee! on dramatisoitu niin, että se on ollut helppo tehdä yksittäisten sketsien sarjaksi. Tapahtumia kommentoi sarkastiseen sävyyn nuori Sylvi, joka nähdään usein istumassa maantien poskessa liftaamassa, mutta kukaan ei koskaan aja ohi. Välillä Sylvi nähdään riitelemässä äitinsä kanssa siitä, soittaako Sylvi viululla "Finlandiaa" Kekkosen tullessa vierailulle kylään, välillä hän ei ole tapahtumien todistaja millään lailla. Dramaturgia poikkeaa alkuperäisestä teoksesta vahvasti, sillä siinä ei ole samanlaista tarinoita toisiaan kiinni liimaavaa kertojaa, vaikka Sylvi parissa tarinassa esiintyykin. Samoin monia novellikokoelman henkilöitä on yhdistelty, kuten itsemurhaa suunnitteleva perheenäiti ja Joulumaata suunnitteleva kaupunginjohtaja, jotka on elokuvassa tehty aviopariksi.
Kaikkea Pesosen Urho Kekkonen Straßesta ei tietenkään ole voitu elokuvaan ottaa.  Kirjan röyhkeimmät jutut puuttuvat, kuten Maaret Mokon hahmo, joka haaveilee romanssista Leninin kanssa ja suunnittelee Kekkosen likvidoimista, ovat luonnollisista syistä poissa, koska he eivät kirjassakaan oleile Lapissa, vaan aivan muualla. Myöskin Rostockiin myöhempiin aikoihin sijoittuva niminovelli on poissa, samoin outo tarina "Igor", jossa Kekkosen lahjaksi tarkoitettu jogurtin juuri pilaantuu jääkaapissa. Merkittävin ero lienee siinä, että kirjassa Kekkonen saapuu paikkakunnalle (vaikka häntä ei henkilönä juuri tavatakaan), mutta elokuvassa häntä vain odotellaan kuin Beckettin näytelmän Godotia.
Monet arvostelijat kiinnittivät ensi-illan aikaan huomiota siihen, että ollakseen komedia Kekkonen tulee! naurattaa yllättävän vähän. Huumori jää teoreettiseksi, vaikka tavoitteena lienee ollut fellinimäisen hersyvä outouksien katalogi. Ongelma lienee siinä, että lyhyeen elokuvaan – tunti 22 minuuttia – on tungettu niin paljon tapahtumia ja henkilöitä, että elokuvassa ei ole tilaa henkilöiden kehittelylle. Kukaan hahmoista, ehkä Sylviä lukuun ottamatta, ei tule riittävän tutuksi, että heistä kiinnostuisi. Esimerkiksi kaupunginjohtajan vaimon tempoilut Kekkosen ja alkavan romanssin odotuksessa tuntuvat keinotekoisilta ja epäuskottavilta, ja sama koskee monia muitakin hahmoja.
Kekkonen tulee! tuomittiin ensi-illan aikaan puskafarssimaiseksi rillumarei-perinteen jatkajaksi. Sen voi nähdä jatkavan perinnettä myös hyvällä tavalla: kun alkuperäisissä rillumarei-elokuvissa nostettiin etualalle syrjityt lentojätkät ja muut hampuusit, Kekkonen tulee! -elokuvassa esille nousevat miesten syrjimät vahvat naiset, jotka ilman omaa syytään ovat jääneet elämässä sivuraiteelle. Samalla elokuva uskaltaa kuitenkin nauraa näille samoille naisille.

perjantaina, toukokuuta 12, 2017

Mitä olen tehnyt viimeisen kuukauden?

Vaalit ovat olleet ohi jo jonkin aikaa, ja omalla kohdallani vaalitulos oli parempi kuin alun perin olisin uskonut: minut valittiin varavaltuutetuksi 104 äänellä! Olen tosin vasta yhdeksäs varavaltuutettu, joten en välttämättä ikinä joudu valtuuston kokoukseen. Lautakuntapaikoista ei ole vielä päätetty, mutta toki esitin toiveita lautakunnista, joissa voisin työskennellä. Olen ollut vaalien jälkeen vähän uupuneen oloinen, minkä olen valtuustoryhmälle sanonut, mutta itsekseni olen ajatellut, etten voi väistää vastuutani, kun kuitenkin yli sata ihmistä minua äänesti.

Omaa vaalitulosta tärkeämpää on tietysti se, että Vasemmistoliitto sai Turussa kolme lisäpaikkaa valtuustoon, minkä johdosta puolue on pystynyt vaikuttamaan siihen, että kolmen suuren puolueen sopimuspolitiikka Turussa on loppunut (ainakin nimellisesti, selvästi kulissien takana on käyty edelleen kähmintöjä SDP:n ja Kokoomuksen välillä). Toivottavasti tämä linja jatkuu.

Kirjoitan ehkä vaaleista ja vaalikokemuksestani myöhemmin enemmän, nyt riittää lyhyt katsaus siihen, mitä muuta olen vaalien jälkeen tehnyt ja olen tekemässä. Tämä on joillekin kirjoille käytännössä ensimmäinen julkistus.

1) Sadan vuoden unet: novelliantologia, joka koostuu tunnettujen satujen aikuisille tarkoitetuista versioista. Jätin kirjan lähes valmiin käsikirjoituksen käsistäni jo reilu kuukausi sitten ja olin sopinut, että kustannustoimittaja huolehtii sen loppuun. Kirja ilmestyy tulevana syksynä. Hieno kansi on Charlie Bowaterin käsialaa. (Jalava.)

2) 50 suomalaista kirjaa - 50 suomalaista elokuvaa: ensi syksyksi suunniteltu kirja, joka jatkaa toissa vuonna ilmestyneen teokseni linjalla. Aiemmassa kirjassa esiteltiin ulkomaisia elokuvia (sekä kaksi suomalaista), tämä keskittyy kotimaisiin esimerkkeihin. Kirja on ehkä muutenkin paremmin jäsennelty: Minna Canthin Sylviä ja vuoden 1913 elokuvaa lukuun ottamatta siinä ei ole mukana näytelmäfilmatisointeja. Kirja on ollut yllättävän isotöinen, joudun paiskimaan sen kanssa hommia koko kesän. (Kustantaja Avain.)

3) Sisällissodan ääniä:  alun perin melkein läpällä kustantajalle heitetty idea, josta otettiin koppi. Kirja on kooste autenttisia dokumentteja - uutisia, päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, puheita - ja fiktiivistä materiaalia, joka liittyy sisällissotaan. Suurin osa materiaalista on sisällissodan ajalta tai muutama vuosi sen jälkeen tehtyä, mutta siinä on mahdollisesti myöhempääkin kirjallisuutta (mielessäni on ainakin yksi Paavo Fossin 50-luvun novelli, jossa kuvataan elegisesti punaisten teloitusta). Ilmestyy ensi keväänä. (Art House.)

4) Tapani Maskulan valitut elokuvakritiikit: tätä on veivattu ja suunniteltu ja nyt lopulta tehtykin jo monta vuotta. Nimi kertoo, mistä kirjassa on kyse. Konsepti on vielä vähän epäselvä, mutta luulisin, että kirjassa on 100-200 valittua kritiikkiä vuosien varrelta, toivoakseni jo aivan 60-luvun alusta saakka, jolloin turkulaisen elokuvakirjoittelun klassikko Maskula uransa jo aloitti. Koetan tehdä kirjan niin, että siinä on monenlaista genre- ja klassikkoelokuvaa, unohdettuja ja klassikoita. Tässä mennee ensi kevääseen. (Sammakko.)

Omalta kustantamoltani Helmivyöltä ilmestyi juuri kaksi kirjaa, oma pieni opukseni Roskakirjallisuuden lyhyt historia sekä Kaarlo Bergbomin kootut novellit nimellä Aarnihauta ja muita kertomuksia. Jälkimmäinen on minusta kulttuuriteko, sillä Bergbomin novelleja - joita viimeksi nosti esille Markku Eskelinen kiinnostavassa Raukoilla rajoilla -kirjassaan - ei ole sataan vuoteen julkaistu uudestaan. Kirjoitan kirjasta myöhemmin tarkemmin. Helmivyön sivut/blogi täällä.

Toinen vetämäni kustantamo, Osuuskunta Kirjasimen alla toimiva Tarke, julkaisi myös uuden kirjan, Anton Montin Mustat vuodet, joka on huippukiinnostava tutkimus italialaisesta sodanjälkeisestä fasismista. Kirjassa on muun muassa ehkä paras suomenkielinen johdatus Julius Evolan toimintaan ja ajatteluun - Evolahan vaikuttaa esimerkiksi Sarastus-lehden kirjoittelussa ja Timo Hännikäisen teksteissä.

No niin, onhan tässä tätä. Lisäksi on perhe-elämää, KAVI:n maakuntasarjan hoitoa, Suomalaisen elokuvan festivaali, mökkeilyä... Helmivyö julkaisee muitakin kirjoja, kuten Juha Mäntylän ja Arttu Tuomisen toimittaman novelliantologian Koivulehto. Divarin perustamistakin tässä on suunniteltu. Olen huomannut, että en enää jaksa niin hyvin kuin ennen. 10.5. täytin 45 vuotta, ja vaikka pidän bileet parin viikon kuluttua, olen todennut, että kaiken mieluiten olen kotona ja nukun hyvät yöunet ja jatkan aamulla virkeänä töitä. Lehtien luontaistuotemainokset ovat alkaneet houkutella... Ensi syksynä pidän ainakin viikon verran lomaa, jahka olen saanut osan mainituista kirjoista valmiiksi. Välillä on väsyttänyt, mutta ei ihan niin paljon kuin Tiina Raevaaraa hänen rehellisen ja koskettavan kirjoituksensa perusteella vaikuttaa väsyttäneen.

lauantaina, huhtikuuta 01, 2017

Vaalilehden karikatyyri

Ajat ovat muuttuneet, mutta vasemmistolaisuuden perusperiaatteet eivät muutu: "Jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan." Tämän sanoi utopistisosialisti Louis Blanc jo 1850-luvulla.

Turkulaisen Tekrin vaalilehteeni piirtämä karikatyyri. 

perjantaina, maaliskuuta 31, 2017

Vaalisarjakuva: Kuka on Juri Nummelin

Julkaisin ystäväni Vesa Kataiston avustuksella vaalisarjakuvalehden, jossa on Aapo Kukon piirtämä sarjakuva. Se perustuu kirjoittamaani tekstiin, josta Vesa teki kuvakäsikirjoituksen. Sarjakuvan tarkoitus on esitellä minua ja poliittista ajatteluani niin että mukana näkyvät edelliset ja tulevatkin sukupolvet, suomalaisen vasemmiston historia ja lasten tarvitsema hoiva, joka on minulle erityisen läheinen aihe, koska, kuten sarjakuvassa todetaan, yksi lapsistani on ns. erityislapsi. Toivon, että sarjakuva avaa henkilöhistoriani kautta myös sitä, miksi jotkut teemat ovat minulle tärkeitä.

Julkaisen blogissa muutkin sarjakuvalehden jutut yksitellen.


torstaina, maaliskuuta 30, 2017

Varhaiskasvatuksen yksityistämisen ongelmia

 Turussa on noussut keskustelua Varissuolla sijaitsevan Touhula-päiväkodin toiminnasta, jossa hoidettavia lapsia on liikaa muutenkin ahtaissa tiloissa, henkilökuntaa on liian vähän ja henkilökunta on joutunut tekemään siivoojan töitä sillä seurauksella, että esimerkiksi vessaa ei ole siivottu viikkoon. Netin keskustelupalstoilla Touhulan ongelmat on tiedetty jo pitkän aikaa, ja monet ovat keskusteluissa ilmoittaneet, etteivät laita omia lapsiaan Touhulaan eivätkä suosittele sitä kenellekään.
Vasemmistoliiton valtuutettu Johannes Yrttiaho on tehnyt selvityspyynnön, joka koskee nimenomaan Touhulan toimintaa sekä sitä, miten on mahdollista, että Turun kaupunki on myöntänyt palveluseteleitä ylipaikoille.
Touhula ei ole mikään mitätön toimija eikä yksittäinen tapaus, sillä se on yksi suurimpia päiväkotiketjuja Suomessa. Sillä on Suomessa yli 130 päiväkotia, joissa on yli 8 000 lasta. Turussa sillä on neljä päiväkotia ja viidettä ollaan perustamassa.
Tämä on linjassa Turun kaupungin muun toiminnan kanssa. Kunnallisia päiväkoteja on lakkautettu tai yksityistetty, varsinkin itäisessä Turussa, jossa sosiaalisia ongelmia on usein enemmän kuin lähempänä keskustaa sijaitsevilla alueilla. Turku tähtää siihen, että 30 prosenttia varhaiskasvatuksesta hoidetaan yksityisten päiväkotien voimin.
Tämä asettaa lapsia eriarvoiseen asemaan, sillä yksityiset päiväkodit ovat voittoa tavoittelevia yrityksiä (ja ne ovat usein ulkomaisessa omistuksessa, kuten Touhula, jonka pääomistaja on pohjoismainen pääomasijoitusyhtiö EQT) ja ne voivat valita asiakkaansa.
Yksityisten päiväkotien voitontavoittelu johtaa esimerkiksi siihen, etteivät ne hanki avustajia lapsille, jotka niitä tarvitsisivat. Myös muut tukitoimet kuten niin sanottu kahdenpaikkalaisuus ovat vaikeasti saatavilla.
Vaikka yksityisen päiväkodin valinneen perheen lapsi olisi kunnan ostopalvelupaikalla, perhe ei ole oikeutettu saamaan tarvitsemiaan palveluita juuri tässä päiväkodissa. Jos lapsen kehityksen haasteet huomataan vasta päiväkodin alettua, edessä on hoitopaikan vaihto, joka aiheuttaa sekä lapselle että koko perheelle suurta stressiä. Pahimmillaan voi käydä niin, että hoitopaikan pakkovaihto pudotetaan pommina perheen eteen juuri kesäloman kynnyksellä.
Päivähoitopaikkaa hakevalle perheelle yksityisen ja julkisen päiväkodin eroista ei puhuta, tai puhutaan vain liikunta- tai taidepainotuksista ja muusta ekstrasta.
Jos varhaiskasvatuksen yksityistäminen jatkuu eikä yksityiselle hoidolle aseteta samoja velvoitteita kuin kunnalliselle, ongelmatapaukset siivotaan jatkossakin yksityisistä päiväkodeista kunnalliseen päivähoitoon, jonka resursseja samaan aikaan vähennetään. Kehä vain pahenee, kun kunnalliset päiväkodit aletaan tuntea siitä, että niissä on ongelmatapauksia.
Tässä piilee yksi varhaiskasvatuksen yksityistämisen suurista ongelmista. Siksi on pidettävä huoli siitä, että yksityistämisvimma ei enää jatku. Kunnallisen varhaiskasvatuksen resursseista on pidettävä entistä parempaa huolta!

PS. Lisää luettavaa Elina Sandelinin blogista!


tiistaina, maaliskuuta 28, 2017

Turun tärkeät paikat

Kirjoitin Turun Vasemmiston Uusi Päivä -lehteen jutun itselleni tärkeistä paikoista Turussa. Koko lehti löytyy Issuusta täältä

Turun tärkeät paikat

Kaltaiselleni kulttuurin sekakäyttäjälle Turussa on tärkeitä paikkoja, tässä niistä muutamia.

Logomo
Olen vuosien ajan vetänyt Suomen elokuva-arkiston eli nykyään Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Turun sarjaa. Näytöksiä on ollut Dianassa (nykyään Monk), Juliassa (osa hotellia), Dominossa (kaupunginteatterin käytössä) ja Puutarhakadun auditoriossa (kaupungin omana konferenssitilana).
Nykyään näytökset ovat Logomossa radan toisella puolella. Kävelen sinne keväisin ja syksyisin joka maanantai-ilta lippuja myymään. Logomossa on muitakin näytöksiä, joissa käyn: Kinokopla ja Turun elokuvakerho, Suomalaisen elokuvan festivaali, pari viikkoa sitten Elina Hirvosen Kiehumispiste...
Vaikka matka meiltä Logomoon on lyhyt, silti huomaan joka kerta toivovani, että olisipa elokuvasali keskustassa. Tai olisipa siellä edes aulakahvila, josta saisi iltaisinkin juotavaa ja purtavaa, niin kuin Tampereen Niagarassa.
Helsingissä ovat korttelikinot nousseet uuteen arvoon, ja niitä on profiloitu elämyksellisiksi, esimerkiksi Rivierassa voi syödä samaan aikaan kun elokuva pyörii.
Mistä Turussa löytyisi tila ja porukka, joka alkaisi pyörittää samanlaista toimintaa? Uusia ja vanhoja leffoja, opiskelijoiden lopputöitä, animaatioita, kevyttä tarjoilua elokuvien oheen? Ja ennen kaikkea: miten kaupunki voisi tukea tällaista toimintaa?

Dynamo
Ikä alkaa jo painaa, mutta vielä tykkään bailata. On mahtava tunne jorata ystävien kanssa nousuhumalassa täydellä tanssilattialla.
Turussa ei siihen ole parempaa paikkaa kuin Dynamo, alun perin jo vuonna 1830 rakennettu, useaan kertaan muutettu rakennus. Talo ja sen DJ-miehistö pitäisi jo suojella.
Dynamon kanssa samalla tontilla on joukko liikehuoneistoja puutaloissa, jotka on päästetty huonoon kuntoon. Tilat ovat silti koko ajan käytössä. Talot piti purkaa vuosia sitten oudossa toriparkkikytköksessä, mutta onneksi näin ei käynyt.
Nyt pittoreskin puutalon tilalle suunnitellaan hotellia, ihan kuin Turussa ei hotelleja riittäisi. Hotellin sijasta pitäisi tutkia mahdollisuutta säästää ja korjata kohta 200 vuotta vanhat puutalot. Samalla talojen takana olevan parkkitilan käyttöä on harkittava – on kyse yhdestä Turun keskeisistä kohdista, mielikuvitukseton hotelli ei ole oikea ratkaisu.

Kirjastot
Käytän kirjailijantyössäni paljon kaupunginkirjastoa. Rakastan kaupunginkirjaston vanhaa puolta, jossa voi kuvitella eksyvänsä oudon ja väärän tiedon lähteille.
Joskus kelpaisi vähempikin. Kun asuimme Koulukadulla, kävimme paljon pienen poikamme kanssa Mikaelin lähikirjastossa. Nyt sitä ei enää ole.
Lähikirjasto on matalan kynnyksen kirjasto, sinne ei tarvitse erikseen lähteä, voisi vain poiketa nopealla iltakävelyllä hakemaan lapselle luettavaa. Siellä voisi hypistellä kirjoja ja lehtiä, jotka eivät isossa pääkirjastossa osu niin helposti silmiin. Kirjastovirkailijat tunnistaisivat ja tervehtisivät. Lähikirjaston uninen rauha olisi vaihtelua pääkirjaston kuhinaan.
Turussa on edelleen hyvä lähikirjastoverkko. Osa kirjastoista on muutettu omatoimisiksi, ja niiden käyttömäärät ovat nousseet. Tämä on tietysti hyvä asia, mutta enempää kirjastoverkkoa ei saa supistaa.