keskiviikkona, elokuuta 10, 2016

Turun puretut talot, osa 4

Kannessa kuuluisa Nobelin talo,
jonka surullisen kohtalon olisi voinut
jutussakin esitellä.
En tiedä, onko tämä juttu julkaistu, mutta julkaistunakin se olisi kadonnut tyystin, sillä juttu on tehty Rakennusanomat-lehteen, jota kyllä jaetaan ilmaiseksi, mutta jota tuskin moni lukee. On tarkoitus palata täyspäiväisemmin bloggaamisen pariin, kun lomat loppuvat, mutta sitä odotellessa oikea julkaisematon juttu! (Ainakin siis käsittääkseni julkaisematon.)

Itä-Turun kadonnut kauneus

Rauno Lahtisen upea kirjasarja Turun puretuista taloista on ehtinyt neljänteen osaan. Viides ja mahdollisesti kuudeskin osa on suunnitteilla, joten on vaikea uskoa, että sarja ei täydellisesti korvaisi Harri Kalvan vanhaa ja suttuisilla kuvilla painettua sarjaa Muuttuva kaupunki I–IV. 
Yksi valtti Kalvan kirjoilla kuitenkin on: niissä on kuvat uusistakin rakennuksista, jotka ovat tulleet vanhojen tilalle. Vaikka uusien talojen katselu voikin kirvottaa kyyneleitä, kuvat auttaisivat sijoittamaan puretut talot paremmin kartalle.
Rauno Lahtisen uusi kirja toimii toki näinkin. Turun puretut talot kertoo Turun rakennus- ja teollisuushistoriasta ja tallentaa hienosti tietoa jälkipolville, ja samalla kirjat ehkä toimivat varoituksena siitä, että menneeseen rakennusperintöön ei pitäisi kritiikittömästi kajota. Varoitus on juuri nyt ajankohtainen, kun ympäri maata puretaan 1950- ja 1960-luvun taloja melko surutta.
Pari esimerkkiä nousee esiin Lahtisenkin kirjasta: makkaratehtailijan talo Kaivokadulta sekä aptekkaarin talo TYKS:n kulmalta, kummatkin tyylikästä 50-lukua harjakattoineen ja harvinaisuuksia Turun katukuvassa isoina moderneina kaupunkitaloina, joista jälkimmäisen olin itsekin ehtinyt jo unohtaa. Vuonna 1999 puretun talon seinässä ollut Armas Lehtisen maalaus pelastettiin onneksi TYKS:n kappeliin.
Turun puretut talot 4 keskittyykin nimenomaan itäiseen Turkuun, yliopiston läheisyyteen, Uudenmaankadulle ja Kaskentielle sekä Kupittaalle, jonka teollisuushistoria on lähes kokonaan pyyhkäisty pois – ellei tunnistamattomaksi maskeerattua ElectroCityä lasketa, se kun on rakennettu Silon trikootehtaiden hallien päälle. Teollisuushistoriaa hävitettiin myös, kun lähes koko LSO:n rakennuskanta purettiin mitäänsanomattomien ja massiivisuudessaan ahdistavien IT-hallien tieltä.
Itäisen Pitkäkadun ja Kupittaankadun alueet ovat nykyään aika anonyymiä kerrostalo- tai toimistotalorakentamista, mutta Lahtisen kuvista huomaa, että sielläkin oli aiemmin kodikasta pikkukaupunkitunnelmaa pienine kauppoineen ja pajoineen. Yksityinen yritteliäisyys näkyi katukuvassa aivan eri tavalla kuin nykyään, kun kadut on tehty vain läpikulkua varten. Melkein itku pääsee, kun katselee kuvaa Kirkkotiestä.
Toisaalta nostalgian vallassa helposti unohtaa, että puutaloasuminen oli vielä 1970-luvullakin paikoin ankeaa. Portsa antaa laajennettuine asuntoineen liian hyvän kuvan puutaloasumisesta menneinä vuosikymmeninä. Hyvä muistutus tästä on kortteli Kerttulinkadulla, jonka asunnoissa ei ollut helloja vielä 1930-luvullakaan. Silti jotkut olivat asuneet siinä jo yli 60 vuotta!
Rauno Lahtinen ansaitsisi tietokirjapalkinnon Turun puretut talot -sarjastaan. Se on todennäköisesti ainutlaatuinen maailmankin mittakaavassa ja vielä hyvin tehty, Lahtinen tuntee arkistot ja kuvamateriaali on upeaa. Nelososan viimeistely on tosin selvästi jäänyt puolitiehen, tekstissä on lyöntivirheitä ja joissain kohdissa ajatus on ilmaistu epäselvästi. Siitä huolimatta suositeltava hankinta kaikille Turusta ja ylipäätään rakennushistoriasta kiinnostuneille.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 4. 256 s. Sammakko 2016. 

PS. Tässä aiempia Lahtisen kirjasarjan arvioita: osa yksi, osa kaksi, ja tässä osa kolme.

maanantaina, kesäkuuta 20, 2016

Varastetun polkupyörän tapaus

Rakastettu ja kaivattu valefiksini.
Olen lähes koko aikuisikäni jollain tavalla harrastanut polkupyöriä, joskus vakavammin, joskus vähemmän vakavasti. Ystäväni Artun kanssa aloimme kerätä vanhoja pyöriä 80-luvun lopulla, kun Arttu oli ostanut porilaisesta osto- ja myyntiliikkeestä 30-luvun pyörän 50 markalla, ja innostuimme asiasta. Vanhoja pyöriä löytyi tuolloin vielä helposti, ja itse ajelin 50-luvun armeijan pyörällä, jossa oli nahkasatula ja teline makuualustalle. Opimme Artun kanssa tunnistamaan vanhojen pyörien tuntomerkit, erilaiset vanteet, navat ja jarrut. Eri pyörien erilaisista runkomalleista pystyi ajoittamaan pyörien valmistusvuosikymmenen suhteellisen tarkoin. Kallein ostoksemme oli pispalalaisesta huutokaupasta ostettu Jaguarin tavarapyörä, josta sittemmin äidyin jopa kirjoittamaan esseenkin. Se julkaistiin Kulttuurintutkimus-lehdessä, ja teksti löytyy nykyään täältä. Pyörästä maksoimme 600 markkaa, mikä tuntui silloin huimaavalta summalta, vaikka nykyään vastaavaa ei saisi edes 600 eurolla.

Viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole enää jaksanut suhtautua touhuun kovin järjestelmällisesti, mutta olen aina ajatellut, ettei ole se ja sama, millaisella pyörällä ajaa. Muutimme Artun kanssa eri paikkakunnille, ja kokoelma hajaantui. Jaguar oli pitkään äitini pyöräsuojassa, jossa se sai olla rauhassa, mutta eipä sillä kovin usein ajeltu. Sittemmin pidin siellä hienoa 30-luvun miestenpyörää, jolla pääsi mielettömän lujaa, mutta kun lopulta toin pyörän Porista Turkuun, se hajosi - kuljetin sillä palatuspulloja ja -tölkkejä ja tölkkikassi meni pinnojen väliin niin että pinnoja katkesi ja vanne vääntyi. En ole saanut pyörää toistaiseksi korjattua - en osaa itse, ei ole välineitä eikä ole ollut sellaista ylimääräistä rahaa, että voisin huoletta viedä pyörän johonkin osaavaan liikkeeseen. Oikeasti kyse onkin rahasta: ei ole koskaan ollut sellaista ylimääräistä rahaa, että voisin ostaa uuden pyörän. Minulla on eläissäni ollut ehkä yksi uutena ostettu pyörä ja sekin oli muistaakseni isoveljeni peruja. (En ole varma Ponista (tai Joposta, en muista kumpi oli kyseessä), jolla ajoin noin kymmenvuotiaana.)

Valefiksi, tässä vielä sinisenä, jossain päin Hirvensaloa.
Oli miten oli, olen vuosia ajanut toisenlaisella pyörällä, paljon uudemmalla, mutta silti vanhalla. Rupesin joskus kolme tai neljä vuotta rakentamaan talomme takapihalle jämähtäneestä Tunturista itselleni uutta menopeliä. Pyörä oli ollut ilman lukkoa pihalla koko sen ajan, kun olimme talossa asuneet, ja sen takanavan ympärille oli kietoutunut yksi pinnoista. En tiedä, miten niin voi käydä, mutta niin vain oli käynyt. Poistin takavanteen, ostin uuden, vaihdoin kuluneen satulan ja poistin ulkonäöllisistä syistä lokasuojat, ketjusuojan ja tavaratelineen. Lopulta alun perin sininen pyörä maalattiin mustaksi, vaikka pitkään arvoin jotain räikeämpää väriä. Pyörästä oli tarkoitus tulla jonkinlainen hipsterihenkinen menopeli - sanoinkin sitä alusta alkaen valefiksiksi -, mutta eihän se ihan samalta näyttänyt kuin joku Bianchi. Olen pannut merkille, että vastaavalla tavalla tuunattuja pyöriä on parin viime vuoden aikana siunaantunut muutenkin - olin ehkä edelläkävijä! Nykyään saatan jopa miettiä, että onpa joku säälittävä, kun ajelee fiksin näköisellä pyörällä, joka ei kuitenkaan ole fiksi.

Tavaratelineetön (tai "takahäksätön", niin kuin aito porilainen sanoisi) pyörä on tietysti kömpelö, ja siksi ostinkin pyörään aiemmin tänä keväänä Pelagon etutelineen. Se oli melkeinpä kalliimpi kuin kaikki pyörään aiemmin ostamani osat, mutta se vahvisti pyörän profiilia. Joka hipsterillähän on nykyään pyörässä etuteline, mutta huomasin kyllä, että se on käytössä hankala. Jos pyörä ei ole telineessä, telineen lastaaminen kaataa pyörän helposti. Oli miten oli, ajattelin, että teline tekee pyörästä monikäyttöisemmän. Aiemmin sillä oli ollut hankala käydä kaupassa, varsinkin kun tapanani ei ole ollut käyttää reppua.

Valefiksi Naantalissa viime vuoden syyskuussa.
Huomaa epäkätevä muovipussi kahvassa (kävin Naantalin kirjakaupan aleosastolla).
Olennaista on, että pyörällä oli tosi kiva ajaa, varsinkin kaupunkiajossa. Sillä ei päässyt lujaa, koska alun perin kolmivaihteisessa pyörässä oli pieni eturatas, jolloin välityssuhde ei ole kovin tehokas. Kävin sillä silti jonkinlaisilla reissuillakin: kerran kävin Naantalissa, muutaman kerran pyöräilin sillä Kemiöstä mökillemme 13 kilometrin matkan Kiilan kylään. Polvivaivani ovat tosin tehokkaasti estäneet pidemmät tai useammat retket. Pyörään muodostui tunneside, vaikka se oli mustan maalin alla vain tavallinen 90-luvun Tunturi. Ainakin tekniikka oli yksinkertaista, pyörän huoltaminen oli helppoa. Olin koko ajan haaveillut, että tekisin pyörälle vielä ulkoasuremonttia, ainakin vaihtaisin ohjaustangon joksikin urheilullisemmaksi - opin tosin arvostamaan pystyä ajoasentoa, jossa eivät selkä tai ranteet tule kipeäksi.

Sepustus on pitkä, mutta sen lopussa tulee kova kolaus: huolella ja vuosien ajan rakentelemani pyörä varastettiin talomme pihalta reilu viikko sitten. Olimme tulossa mökiltä illansuussa ja huomasin heti, että pyörä ei ollut oikealla paikallaan. Kiersin koko pihan läpi epäuskoisena ja mietin, että se on vain jossain paikassa, johon en ollut sitä muistanut siirtäneeni. Varmasti kaikki, joilta on viety pihalta pyörä, ovat kokeneet samaa. Viety oli. Olin todella vihainen - myös itselleni, koska en ollut siirtänyt pyörää kauemmas pihan portista mökille lähtiessäni. Olin ollut kiireinen ja ajatellut, että kyllä pyörä säilyy siinä missä se oli, olihan se pysynyt siinä jo monta viikkoa. Olisi mennyt vain puoli minuuttia, kun olisin raahannut sen hiukan kauemmas portista ja haudannut sen muiden pyörien sekaan. Tällaista itsesyyttelyä jatkan ehkä lopun elämääni. Otin toisen pyörän ja lähdin ajelemaan kaupungille siinä toivossa, että joku retku olisi jättänyt pyörän johonkin kadunkulmaan raahattuaan sitä takapyörä ilmassa. Koko ajan ajattelin, että se on seuraavan kulman takana ja taas seuraavan - vaan ei.

Laitoin ilmoituksen Facebookin varastettujen pyörien ryhmään - ei mitään vaikutusta. Tulostin pyörän kuvia ja kirjoitin niihin "Oletko nähnyt tätä pyörää?" ja kävin viemässä lappuja kauppoihin - ei mitään. Laitoin samoja lappuja talomme rappukäytäviin - ei mitään. Olen aika lailla jo menettänyt toivoni. Rikosilmoituksen tein, ja laitoin epäröiden pyörän arvoksi 150 euroa. Liikaahan se on, 90-luvun Tunturista, joka on vain maalattu mustaksi, mutta pienempi summa olisi tuntunut vähättelyltä.

Jokin aika sitten huomasin, että aina kun tulen kaupungilta pihaan, katson pyörärivejä, josko pyörä sittenkin olisi paikoillaan jossain kohdassa, josta en vain sitä ole huomannut. Tämä lienee tuttua kaikille, joilta on pyörä viety. Olen kaupungilla kulkiessani huomannut katselevani pyöriä sillä silmällä - ei mitään. Kaupungilla on useita kohtia, joissa on paljon hylättyjä pyöriä - niitäkin rivejä katselen koko ajan. Ei mitään. Ystäväni arveli, että pyörä on pilkottu osiksi ja myyty eteenpäin. Etuteline toki oli kallis ja on varmasti löytänyt ostajansa, mutta mitä voi saada etupyörästä tai satulasta? Onneksi satulaan oli tullut reikä, mikä aiheutti sen että sateessa kastuessaan sen piti antaa kuivua melkein viikko ettei saanut persustaan märäksi. "Siitäs saat!" voin ajatella miettiessäni jotakuta pikkurikollista, joka on pyöräni vienyt ja on nyt housut märkänä jossain saastaisessa bilekämpässä.

30-luvun miestenpyörä Porin Lyttylän rukoushuoneen edessä.
Kuva parin vuoden takaa.
Kuten yllä olevasta on käynyt ilmi, minulla on muitakin pyöriä. Mökillä minulla on hieno 70-luvun kaksivaihteinen Terässiipi (vaihdetta polkaistaan taaksepäin ja se vaihtuu), sitten on vaimolle alun perin ostettu, mutta perheen yleiseksi pyöräksi ajautunut aika epämääräisen näköinen naistenpyörä 50-60-luvulta. Pyöräkellarissa on aiemmin mainittu 30-luvun pyörä (ks. kuva), jossa ei ole etupyörää. On muitakin: rakensin jokin aika sitten naisten valefiksin takapihan muista romuista. (Siitä tuli aika karun näköinen.) Lisäksi ostin ystävältä hänen hienon Nishiki-pyöränsä, kun hän siitä luopui (ajattelin myös, että poika voi periä pyörän kun tulee riittävän isoksi), mutta en ole siihen ihan tottunut. Pyörä on helppoajoinen ja sillä pääsee lujaa, mutta ajoasento ei ole itselleni luonteva eikä tunnu sopivan selälleni. Lisäksi vaihteet hajosivat reissussa, jouduin tulemaan Liedosta Turkuun suurimmalla vaihteella. Juuri nyt ei ole varaa korjauttaa vaihteita.

Pyöriä siis on eikä ongelma ei tämän näköinen, mutta varastettu pyörä oli käytännössä ainoa pyöristämme, johon ei liittynyt mitään ongelmaa. Sillä oli kiva ajaa, se oli hyvässä kunnossa ja siihen oli tunnesiteitä. Siksi olisi kauhean kiva, jos nyt toisit sen takaisin pihalle, josta sen veit - jos siis olet sen varastanut ja satut lukemaan tätä tekstiä.

PS. Mitä kävi 50-luvun armeijanpyörälle, jonka mainitsin tekstin alussa? Se varastettiin 90-luvulla Tampereella asuessani. Olimme kavereiden kanssa Fall's Caféssa ja lähdimme Yo-talolle, jolloin jätin pyörän Kehräsaareen. Kun taapersin sen kautta aamuyöllä Yo-talolta, huomasin pyörän varastetun. Jos olisin ottanut sen mukaani Yo-talolle - matkaa on korkeintaan kilometri -, mitään ei olisi käynyt. Edelleenkin, 20 vuoden jälkeen, huomaan tarkistavani kaikki vanhat armeijanpyörät. Olen aivan varma, että tunnistaisin pyöräni, vaikka oikeasti arvelen sen tulleen heitetyksi koskeen.

Edit: Kävin tiistai-iltana myöhään elokuvissa (mainio ja kiinnostava kauhuelokuva The VVitch, suosittelen) ja pyöräilin jutussa mainitulla vihreällä naistenpyörällä. Jätin sen lähelle Turun Kinopalatsia. Kun leffa loppui ja kävelimme kaverien kanssa pyörälleni, sitä ei ollut missään. Se oli viety! Sanoin että joku vainoaa minua, mikään muu ei selitä sitä että viedään kaksi pyörää reilun viikon sisään! Pyörimme Kinopalatsin läheisyydessä jonkin aikaa, autolla ollut kaveri ehdotti, että lähdetään ajelemaan, ehkä pyörä löytyy. Niin kuin löytyikin: se oli kahdensadan metrin päässä Sokoksen edessä, siististi pysäköitynä, katkaistu lukko nätisti taiteltuna tarakalle. Ei ketään missään. Todella hämmentävää ja ihan hemmetin ärsyttävää! Aikamoiset adrenaliiinit oli jo siinä vaiheessa. Kun kirjoitin tästä Facebookiin, sain kommenteista idean, jonka SKS voisi toteuttaa: kansanperinnekysely pyörävarkauksista. Varmasti saisi mainion kirjan aikaiseksi!

tiistaina, kesäkuuta 07, 2016

Muutama sana apurahoista

Minulla on ollut koko kevään ajan huono apurahatuuri. Olen tällä hetkellä melkein rahaton eikä näköpiirissä ole kauheasti mitään, syksyllä ei ole tulossa yhtään kaupallisen kustantajan julkaisemaa kirjaa, josta saisin rahaa. (On toki eräs uutinen, jota panttaan vielä hiukan. Siitä pitäisi jonkin verran taskurahoja irrota.)

Olen tajunnut, että hankkeet, joihin olen rahaa hakenut, ovat olleet huonoja tai ainakin hankalia. En tiedä, ilmestyvätkö ne koskaan - näin esimerkiksi Vesa Sisätön kanssa suunnittelemani "Lovecraft - elämä ja teokset", joka käsittelisi H. P. Lovecraftin tuotantoa ja vaikutusta samalla tavalla kuin aiempi Tolkien-kirja. Lovecraftilla olisi kustantajakin, mutta ilmeisesti apurahatahot eivät joko tiedä Lovecraftista mitään tai eivät pidä tätä tärkeänä, kun mitään ei ole myönnetty. Toki hakuihin on voinut vaikuttaa myös se, että hakijoita on kaksi, homma ei vaikuta niin tehtynä varmasti kovin isolta. Sehän on vain 100-150 sivua per kirjailija, mihin siinä tarvitsee apurahaa?

Tai mistä minä tiedän? Suomen tietokirjailijoiden apurahapäätöksiä (joissa siis en saanut mitään; tämän tajuaminen lauantaiaamuna pahassa krapulassa oli aikamoinen shokki) lukiessani en ihan saa kiinni kaikkien tekeillä olevien kirjojen tärkeydestä, mutta mikä minä olen siihenkään mitään sanomaan? Samaa joku voi ajatella minunkin kirjoistani.

Tätä samaa olen valittanut ennenkin. Mutta yhteen epäkohtaan en lakkaa kiinnittämästä huomiota. Tiesin jo, etten ole saamassa mitään Taiken jakamista kirjastokorvauksista, mutta kun ystävä laittoi minulle linkin, selasin apurahapäätökset laiskasti läpi. Niitä voi kuka tahansa katsella tästä. Mitä ihmettä: tietokirjailijoille jaettu 204 000 euroa ja kaunokirjailijoille 1 882 000 euroa! Kymmenkertainen määrä - ja jännää on, että kääntäjien puolella on lähes sama suhde, yhden suhde kymmeneen, kaunokirjallisuuden kääntäjien eduksi luonnollisesti. Tähän epäkohtaan on kiinnitetty huomiota useaan eri otteeseen, silti sille ei ole tehty yhtään mitään. Tällä hetkellä kiinnostavinta kirjallisuutta on monien mielestä niin sanottu kertova, narratiivinen tietokirjallisuus, mutta Taiken päätöksistä sitä ei kyllä huomaa. En itse edusta kertovaa tietokirjallisuutta (ehkä tässä onkin syy apurahattomuuteeni...), mutta hämmästelen silti. Voisiko joku selittää tämän epäsuhdan perusteet?

Tai anteeksi, ei tarvitsekaan selittää, ryhdynkin kaunokirjailijaksi. Kymmenkertaistan mahdollisuuteni saada apurahaa.

EDIT: Kirjailija ja kollega Juha-Pekka Koskinen ehätti Facebookissa kommentoimaan näin:

"jakosuhteet kirjastoapuarahalle on kirjattu lakiin (kauno vs. tieto): "Apurahalain 1 §:n 2 momentissa säädetään, että apurahojen ja avustusten kokonaismäärästä myönnetään 90 % kaunokirjallisuuteen kuuluvien teosten tekijöille ja kääntäjille sekä 10 % tietokirjallisuuteen kuuluvien teosten tekijöille ja kääntäjille." Jos tuota jakosuhdetta haluaa muuttaa, niin sitten on lähestyttävä OKM:ää. Ajattelisin, että se voisi olla Suomen tietokirjailijat ry:n agendalla."

Lisää löytyy kuulemma täältä.

torstaina, toukokuuta 26, 2016

Toimittaja vai kirjailija: pohdiskelua ammatti-identiteetistä

Episodissa oli arvosteltu kirjani Animaatioelokuvan lyhyt historia, jonka tekeminen ei ollut aivan helppoa, sillä jouduin perustamaan oman kustantamon saadakseni sen julkaistua. (Enemmän täällä.) Lyhyen kolmen tähden arvostelun alussa minua kutsuttiin "toimittajaksi ja kirjailijaksi". En ensiksi kiinnittänyt tähän mitään huomiota, mutta sitten yhtäkkiä rupesin miettimään, koska olen viimeksi tehnyt varsinaisia toimittajan töitä.

Olen kirjoittanut viimeisen parin vuoden aikana hyvin vähän kirja- tai elokuva-arvosteluja, kun kaikki aika on mennyt sekä perheen pienimmäisen että suomalaisen lännenkirjallisuuden historian kanssa. Sylviin en ole aikoihin kirjoittanut elokuva-arvosteluja, Helsingin Sanomissa taisin julkaista viime vuonna vain yhden tekstin, ja sekin oli kolumni. Kaltiossa pitämäni kolumnisarja Törky on ihanaa taas loppui jo hyvän aikaa viime vuoden puolella. (Kolumnit ovat edelleen saatavilla sähkökirjana.) Varsinaisia lehtijuttuja, vaikkapa haastatteluja ajankohtaisista ihmisistä, en ole tehnyt vuosiin - en käytännössä sen jälkeen kun Aamulehden Valo ja Vihreä Lanka lakkasivat ostamasta juttuja ulkopuolisilta avustajilta. Turun Sanomiin tein vuosia sitten muutamia juttuja, esimerkiksi yhden ensimmäisistä isoista Leevi Lehdon haastatteluista silloin kun hän oli juuri perustanut Ntamo-kustantamonsa.

Mutta viime aikoina ei mitään tällaista. Miksi siis toimittaja? Olen toki tehnyt niitä hommia, joskus enemmänkin - olinhan esimerkiksi vuodet 2000-2002 Turun Ylioppilaslehden päätoimittaja. Jälkeenpäin on pakko myöntää, etten hakisi sitä duunia enää, sillä olen lopulta älynnyt, että ajankohtaisten uutisten kirjoittaminen tai ylipäätään uutistyö ei ole minusta kauhean kiinnostavaa. Se varmaan näkyikin lehdessä, mutta toisaalta se varmaan myös mahdollisti jonkinlaisen gonzomaisen sekoilun, jota edelleen muistellaan.

Joskus pyörii mielessä keskustelu, jonka kävin vuosia sitten turkulaisen kriitikon Kari Salmisen kanssa Facebookissa. En muista, mistä keskustelu lähti liikkeelle, mutta Salminen joka tapauksessa puhutteli minua toimittajana tai toimittajakuntaan kuuluvana. Sanoin (ja myönnän, että kuulostaa hölmöltä), etten ole toimittaja, vaan kirjailija. Salminen vastasi jotakuinkin niin, että jokainen, joka kokoaa muiden kirjoittamien tekstejä kirjoiksi, on toimittaja. Tällä hän ilmeisesti viittasi siihen, että olen tehnyt - toimittanut - hakuteoksia, artikkelikokoelmia tai novelliantologioita. Ehkä joku näistä oli juuri ajankohtainen ja siksi Salmisen mielessä. Olin kuitenkin siinä vaiheessa julkaissut jo useita täysin omia teoksia.

Viime vuoden puolella törmäsin samaan jaotteluun taas aivan päinvastaisessa tapauksessa. Joku voi muistaa, että blogini oli jonkin aikaa Imagen blogeissa - kun asia julkistettiin, Imagen sivulla oli juttu (muistaakseni päätoimittaja Heikki Valkaman kirjoittama), jossa minua tituleerattiin toimittajaksi. Joku näsäviisas kommentoi, että nykyään saa toimittajan tittelin helposti: ansaitsen kuulemma elantoni kokoamalla vain itseäni kiinnostavia marginaalikirjoja ja kirjoittamalla niistä mielipidejuttuja. Jossain vaiheessa tittelini Imagen esittelyssä kai vaihtui kirjailijaksi, mutta en ihmettele sinänsä, että minua sanottiin ensiksi toimittajaksi: Heikki Valkama oli nimittäin Helsingin Ylioppilaslehden päätoimittajana samaan aikaan, kun hoidin vastaavaa pestiä Turussa. Heikin ura on ollut selkeämmin journalistinen.

Joskus kirjailijuuteni on esittäytynyt kokeellisemmissa tai käsitteellisemmissä yhteyksissä kuin itse sen ajattelen olevan. Karri Kokko haastatteli minua muutama vuosi sitten Parnassoon, yhtenä näkökulmana oli tuotteliaisuuteni. En muista, oliko muotoilu vielä lopullisessa jutussa, mutta ainakin haastattelussa esiintyi ajatus, että laitan muut kirjoittamaan kirjat puolestani. Tällä tietysti viitattiin toimittamiini antologioihin ja artikkelikokoelmiin sekä hakuteoksiin, mutta itse olen nähnyt ne vain ihan normaalina toimintana, jota ei Suomessa kovin moni tee. Olen itse enemmän ajatellut työskenteleväni niin kuin vaikkapa Mike Ashley tai Martin H. Greenberg: olen koonnut uusia ja jo aiemmin julkaistuja tarinoita jonkin yhteisen teeman alle, ei sen kummempaa. En tiedä, oliko tulkintani oikea, mutta mielessäni kävi Karri Kokon oma runokokoelma (en valitettavasti muista nimeä), jonka muut runoilijat olivat kirjoittaneet. Hauska kokeilu, mutta ehkä kuitenkin eri asia kuin vaikkapa Kuun pimeä puoli tai Kirotun kirjan vartija.

Jalavan julkaisema kirjauutuus,
nyt kirjakaupoissa!
Olenko siis toimittaja vai kirjailija vai jotain ihan muuta? Pitkään pidin "toimittajaa" mukana yhteyksissä, joissa oma ammatti piti määritellä ja olin sekä tietokirjailija että toimittaja, jossain vaiheessa taas olin pelkkä tietokirjailija, nykyään, vähän yhteydestä riippuen pelkkä kirjailija - olenhan julkaissut myös muutamia proosateoksia. Mutta olen nyt sitten taas viime aikoina tehnyt kirja-arvosteluja ja aktiivisesti tyrkyttänyt niitä lehtiin, koska apuraha loppui ja jostain on pakko saada elantonsa. Tässä ei tietysti ole mitään erikoista: monet kirjailijat kirjoittavat kirja-arvosteluja.

Tämä saattaisi nyt jäädä yksittäisen kirjantekijän sekavaksi pohdinnaksi, ja pakko todeta, että teksti lepäsi keskeneräisenä Bloggerin palvelimella melkein viikon enkä kokenut pakottavaa tarvetta saada sitä loppuun. Sitten Facebookissa ja blogeissa nousi esille keskustelu siitä, kuka voi sanoa itseään kirjailijaksi, ja ajattelin, että lisäisin vielä muutaman kommentin.

Keskustelun aloitti - tai ainakin sysäsi liikkeelle - Tiina Raevaaran kolumni siitä, miten kirjailijat eivät voi hyvin ja osa pohtii alanvaihtoa. (Minäkin taisin Facebookissa pohtia, joskaan en tosissani, kun avustin poikamme koulun kevätjuhlan buffetissa ja tykkäsin lyhyestäkin vaihtelusta työhöni.) Raevaaran kuvailemat tapaukset ovat itsellenikin tuttuja: kaikki kustantamot eivät todellakaan toimi ammattimaisesti. Töitä on silti pakko paiskia ja kaikki hommat otettava vastaan - tai tarjottava niitä kustantajille, joita työntekijän ammattimaisuus ei selvästikään kiinnosta. Tässä kohtaa ehkä äärimmäisin esimerkki on kustantaja, jolle tein pienen valikoiman tunnetun kotimaisen kuvittajan proosatuotantoa ja minulle tarjottiin palkkioksi kuvittajan piirrosta. Sain kuitenkin neuvoteltua itselleni (pienen) rahapalkkion, mutta tuskin tulee vilkaistuakaan sinne päin. (Joskus muuten tuntuu, että kirja-alalla kaikki eivät tiedä, millaisiin systeemeihin tekijä voi törmätä. Esimerkiksi STIK:n suosituspalkkiot tuntuvat aikamoiselta utopialta.)

Keskustelu lähti rönsyämään Facebookissa ja jossain kohtaa esille nousi vanha ajatus, että Suomessa on vain muutama ammattikirjailija, muut ovat suurin piirtein slummailijoita, jotka joko kirjoittelevat harrastuksekseen päivätyön ohessa tai elävät apurahoilla. Apurahoilla eläminen ei muuten ole mitään mahtihommaa, voin suositella. (Ainakaan vähän tunnetun tietokirjailijan, joskus katsoen kadehtien prosaistien tai runoilijoiden teoksissaan ilmoittamia ja kiittämiä apurahatahoja.) Monipuolinen Juha-Pekka Koskinen älähti Facebookissa (ei-julkisessa päivityksessä), että Suomessa on todella paljon ammattikirjailijoita, heidän tulotasonsa vain on pieni. J. S. Meresmaa kirjoitti ilmeisesti tästä keskustelusta innostuneena oman blogitekstinsä pointtinaan, että kirjailijan kannattaa hoittaa hommansa ammattimaisesti.

Robert E. Howard, kioskikirjailija,
Conanin luoja
Enpä oikein tiedä. Maailma on ollut täynnä suosittujakin kirjailijoita, jotka eivät ole hoitaneet työtään ammattimaisesti - ja silti kirjat ovat ilmestyneet ja nousseet myydyimpien listoille. Kiitos tästä on usein kuulunut kustannustoimittajille, jotka ovat kursineet julkaisukelvottoman käsikirjoituksen kasaan. Silti ei tulisi mieleenkään väittää, että näin toimivat kirjailijat eivät olisi kirjailijoita. Aina välillä taas näkee sanottavan, että joku ei voi olla kirjailija, koska kirjoittaa tahallaan pulp-roskaa eikä halua tulla sotketuksi mihinkään pyhään ja vakavaan kirjailijuuteen. Tämä on minusta outo ja vähän typeräkin asenne, joka ennen kaikkea halveeraa näin sanovien esikuvia. Eikö muka Robert E. Howard olisi ollut ylpeä omasta työstään? Nyt joku tietysti sanoo, ettei hän ainakaan olisi hakenut Kirjailijaliiton jäseneksi. Varmasti hän olisi hakeutunut Kauhu- ja fantasiakirjailijat ry:n jäseneksi, jos sellainen olisi Yhdysvalloissa 1930-luvulla ollut.

Joskus olen muulloinkin törmännyt outoon vaatimattomuuteen - ja harrastan sitä itsekin. Olen nimittänyt itseäni kirjailijaksi tai tietokirjailijaksi jo vuosia, mutta joskus kyllä saatan todeta jollekin tuntemattomalle keskustelukumppanille vaatimattomasti, että olen tehnyt muutamia kirjoja. Juttelin asiasta parin tutun kanssa kirjamessuilla viime syksynä - kummatkin olivat julkaisseet useita teoksia ja vakiinnuttaneet nimensä. Molemmat sanoivat, etteivät ikimaailmassa kutsu itseään kirjailijoiksi, toinen totesi sanovansa itseään useammin toimittajaksi, toinen taas kertoi sanoi, että useimmiten kertoo tekevänsä sitä sun tätä, mutta ei missään nimessä sano itseään kirjailijaksi. Tämän kanssa asettui myöhemmin vahvaan ristiriitaan, kun luin Kindleltä amerikkalaisen omakustannekirjailijan zombiromaanin, jonka lopussa hän esitteli itseään tyyliin "XXX is a writer and a creator of fantastic visions and shuttering suspense". Välillä tuntuu, että meidän suomalaisten kirjailijoiden pitäisi opetella vähän paremmiksi työnsä markkinoijiksi - tai ainakin ylpeämmiksi omasta työstään.

Se voisi lopettaa tämän jahkailunkin asian ympärillä. Kirjailija on ihminen, joka julkaisee kirjoja tai ylipäätään kirjallisuutta, oli se hänen päätyönsä tai ei tai teki sen hän huonosti tai ei. Ammatin edustajat ovat ammattinsa edustajia, vaikka he eivät olisi siinä hyviä.

PS. Olen kirjoittanut samasta aiheesta ennenkin. Ilmeisesti asia kiinnostaa ja vaivaa minua. Ja juuri kun olin viimeistelemässä tätä, ilmestyi Imagen sivuilla Terho Puustisen kirja-alaa käsittelevän juttusarjan viimeinen osa.

sunnuntaina, huhtikuuta 24, 2016

Mitä työnteolle tapahtui, eli subjektiivinen kertomus

Tyttäreni, joka täyttää kohta 17 vuotta, on koettanut kahdeksi kesäksi hakea kesätöitä, onnistumatta kumpanakaan kertana. Tuttu virsi: kun ei ole työkokemusta, ei oteta töihin, eikä saa työkokemusta. Toki tyttäreni on vielä nuori eikä voi esimerkiksi toimia myyjänä kaupassa.

En ole itse ollut kesätöissä koskaan, ellei oteta lukuun valtionharjoittelua 20 vuotta sitten: olin ensiksi Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksella toimistotyöntekijänä ja sitten puolitoista kuukautta Vastapainossa jonkinlaisena kustannustoimittajaharjoittelijana. En ole oikeastaan ollut töissäkään kuin kerran, ellei siviilipalvelusta lasketa: olin kaksi vuotta Turun Ylioppilaslehden päätoimittajana 2000-luvun alussa.

Jos en ole koskaan ollut töissä, niin miten olen itseni sitten elättänyt? Vaimollakin on töitä, kuten olen joskus sanonut. En tiedä, miten pärjäisin, jos tulisi elämäntilanne, että minun pitäisi itseni elättää alusta loppuun omalla työlläni – varmaa on ainakin, että tekisin enemmän lehtijuttuja enkä asuisi näinkään väljästi Turun keskustassa.

Muutamia vuosia olen tosin tehnyt lähes pelkästään kirjoja, ja sinä aikana minulta tuntuu kadonneen kaikki kosketus siihen, mistä ja mihin voi enää kirjoittaa lehtijuttuja. Kirjoitin aikoinaan monta vuotta Aamulehden Valo-liitteeseen pienellä twistillä tarjoiltuja kepeitä kulttuurijuttuja, mutta lehti lakkautettiin jo muutama vuosi sitten (mitä ennen jo kerrottiin, että ulkopuolisista avustajilta ei juttuja enää osteta). Joskus luulin, että minusta tulee elokuvakriitikko, mutta en ole osannut tyrkyttää itseäni lehtiin niin, että siitä olisi tullut leipätyöni. Nykyään en juuri ehdi käydä elokuvissa, vaikka pressinäytöksiä Turussa vielä järjestetäänkin. Toisaalta kuka kuvittelee 2010-luvulla, että kritiikkiä kirjoittamalla voisi ansaita elantonsa?

En osaa siis markkinoida itseäni niin hyvin kuin pitäisi. En ole koskaan osannut. Silti olen osannut omiani puuhailemalla jotenkin elättämään itseni ja myös auttamaan pitämään perhettäni elossa. Puuhailu tarkoittaa lähinnä kirjoittamista ja kirjojen toimittamista, jonkin verran kääntämistä. Olen kirjoittanut sanomalehtiin, aikakauslehtiin, kulttuurilehtiin, olen tehnyt kirjoja - kuten moni tietää, olen tehnyt niitä naurettavan paljon. On ollut pakko, kun niissä on elanto kiinni. Taustalla on varmasti myös joitain persoonallisuuteen liittyviä tekijöitä, mahdollisesti jonkintasoinen adhd (jonkun mielestä ehkä narsismi). Vaikka kuinka sanoisin, että mielelläni keskittyisin ja tekisin vain muutaman hyvän kirjan, valehtelisin, koska huomaan joka kerta johonkin yhteen projektiin keskittyessäni, että tylsistyttää ja on pakko aloittaa jokin sivuprojekti. Yleensä niitä on käynnissä useita.

Mutta kun en tiedä työelämästä juuri mitään, en ole osannut auttaa tytärtä kesätöiden etsimisessä. Minulla ei ole oikein mitään käsitystä siitä, miten asiassa pitäisi edetä. Voiko mennä johonkin kahvilaan tai kivijalkakauppaan ja sanoa, että voisin tulla kesäksi töihin, jos kelpaa? Toki juuri tällä tavalla pääsin kirjoittamaan elokuvista Hämeen Yhteistyöhön keväällä 1991 - tosin siinäkin auttoi, että päätoimittaja Pekka Puttonen tiesi minut kirjoitettuani Satakunnan Työhön elokuvista parin kolmen vuoden ajan.

Pitääkö kesätöihin sitten mennä? Olen itse aina voinut ajatella, että tienaan kirjoittamisellani sen verran, että ei tarvitse. Kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni jo 80-luvulla, hakkasin kirjoituskonetta (kuvassa näkyvää Olivettia, jollainen meillä oli) kotona tai Satakunnan Työn toimituksessa, ja tienasin jo lukioikäisenä jonkin verran. Opiskeluaikana saatoin tienata jopa tuhat markkaa (!) kuussa kirjoittamalla Hämeen/Pirkanmaan Yhteistyöhön ja Aviisiin. Myöhemminkin olen pystynyt paikkaamaan apurahoja ja kirjoista saamiani pieniä ropoja lehtijutuilla ja nettikolumneilla.

Mutta miten tämän kertominen auttaisi tytärtäni? Voisiko hän muka seurata samalla linjalla? Lehtien avustajabudjetit ovat pienentyneet viime vuosina rajusti, jotkut paljon free-työtä aiemmin käyttäneet lehdet ilmoittavat nykyään kättelyssä, etteivät osta juttuja ulkopuolisilta avustajilta. Tai sanonko, että kirjoita kirja? Ensiksi teet duunia pari vuotta tietämättä, tuleeko koko hommasta yhtään mitään, ja sitten sitä veivataan pari vuotta kustantamoissa ja jos se päätyy kustannettavaksi, kirjaa myydään 200 kappaletta, jos hyvin käy. Olen joskus miettinyt, vaikuttaako työni lasteni mielestä jotenkin säälittävältä: koko ajan on jotain menossa, joskus teen koko päivän töitä, ja sitten oikein mitään ei tapahdu. Pitää vain ruveta uuteen projektiin.

Tietysti voi aloittaa blogin ja hommata sponsoreita tai Google-mainoksia. Tai voi ruveta tubettajaksi. Tytär ja poika keskustelivat aiheesta jokin aika sitten, poika tiesi kertoa tubettajasta, joka tienaa miljoona euroa vuodessa. Tunsin itseni vanhaksi moralistiksi, mutta oli pakko sanoa: "Saisitteko te tuosta oikeasti sisältöä elämään?" Ehkä tässä vaikutti ajatus, että työllä on oltava sisältö – ei kai suurella osalla ihmisiä sellaista olekaan, työ on vain tapa ansaita elanto.

Tai oikeastaan sitä sisältöähän nykyään korostetaan paljon - ihan liikaakin, jos minulta kysytään. Meillä on välillä iltapäivisin katseltu Australian Master Chefiä, jolla on näköjään jonkinlainen kulttimaine. Onhan se ihan mainio ohjelma erikoisine tuomaripersoonallisuuksineen ja samastuttavine kilpailijoineen, mutta en pääse yli siitä ajatuksesta, että jokaisen ruokalajin, jokaisen aterian, jokaisen tarjoilun pitäisi olla huippusuoritus, jonka edestä pitää piiskata itseään loputtomiin. Kun homma viimein onnistuu, jäljellä on vain itku.

Piiskaaminen on muutenkin hyvä termi, kun puhutaan nykyisestä työelämästä. Ei ole mikään sattuma, että Master Chefiä tehdään juuri nyt. Ihmisten kiusaaminen työhön liittyvillä asioilla on saanut viime vuosina ja varsinkin nykyisen hallituksen aikana aikamoiset mittasuhteet. Jos saa töitä, ei voi tietää, myydäänkö firma kohta tai onko yt-neuvottelut. Jos taas ei saa töitä, voi syyttää itseään: ei tehnyt riittävän hyvää jälkeä, ei saanut aikaan mieletöntä elämystä. Ei pystynyt myymään itseään. Ja sitten joutuukin palkattomien työkokeiluiden jatkuvaan sarjaan, jos hallitus saa tahtonsa läpi.

Minua joskus hämmentää, miten innoissaan ihmiset ovat tästä ylettömien elämysten sanomasta, joka näkyy kaikkialla tosi-tv:stä lehtien työelämää (tai melkein mitä tahansa tunne-elämästä ja ruoanlaitosta alkaen) käsitteleviin juttuihin. Välillä toki haastatellaan jotakuta, joka sanoo, että pitäisi olla armollinen itselleen. Miksi tällaista pitäisi erikseen sanoa, jos työelämä – tai muukin elämä – olisi rauhallisempaa, levollisempaa, enemmän täynnä mahdollisuuksia hoitaa hommat vähän lunkimmin?

Haluaisin kovasti opettaa riittävän hyvän ajatuksen tyttärelleni, mutta pahaa pelkään, että se ei ole 2010-luvulla enää mahdollista. Enpä haluaisi olla hänen asemassaan, kun hän lopulta pääsee kesätyöpaikkaan, jossa pitää puristaa itsestään kaikki mahdollinen, että kelpaisi.

(Kuvat: Creative Commons, ainakin kaksi ekaa.)

tiistaina, huhtikuuta 19, 2016

Pienimpien kirjallisuus

Ja tässä heti perään neljäs ja viimeinen Kidd.Oon kirjoittamistani kolumneista. Tässä on jo omakohtaisempaa otetta ja sen määräämä aihe: kaikkien pienimmille lapsille, vauvoille suunnattu kuvakirjallisuus. Jutussa puheena oleva vauva on nyt jo vuoden ja kolmen kuukauden (tästä on siis jo tasan vuosi!) ja pitää edelleen kirjoista, mutta osaa nyt jo hyvin käännellä sivuja itse ja joskus innostuu pitkäksikin aikaa lukemaan.

Vauva lukee jo! 

Harva ilahtuu toisista ihmisistä niin paljon kuin kolmen kuukauden ikäinen vauva. Ei tarvitse kuin tuoda oman naamansa viereen, niin johan alkaa levitä hampaaton hymy. Jotkut vauvat – kuten tämä, joka meillä nykyään asuu – vieläpä alkavat kiljahdella riemusta.
Se on jotain aika valloittavaa. Paljon on puhuttu siitä, missä vaiheessa isät alkavat kokea lapsensa omikseen. Eiköhän se tapahdu viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa hymyillä isälleen hänet tunnistaessaan.
Tämä samainen vauva lukee jo kirjoja. Lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren ja kuvittaja Osmo Pennan vastasyntyneille kehittelemä Loruleikki-niminen opus toimii kuin juna. Lapsi alkaa ensimmäiset kuvat nähdessään sätkiä, kädet nousevat pystyyn, naamalle leviää leveä hymy.
Joitain kuvia vauva tuijottaa pidempään. Mitä selkeämpi naama, sen parempi. Kirjan kuvissa seikkailee jonkinlainen peikkoperhe, yhdessä kuvassa toinen peikkovanhemmista heittelee palloa pikkupeikon kanssa. Sitä vauva voisi tuijottaa vaikka kuinka kauan, samoin kuvaa nauravista madoista.
Taloon tuli kirpputorin ilmaislaarista uusi katselukirja. Ranskalaisperäisessä Nalle pukeutuu -kirjassa on yhtä yksinkertaiset kuvat kuin kotimaisessakin versiossa, ja ihan samalla tavalla sekin valloitti. Simppeleissä kuvissa pyöreäpäinen nalle kertoo omista vaatteistaan ja siitä, missä järjestyksessä se pukeutuu. Essu on samanvärinen kuin äidilläkin. Jonkinlaista sukupuoleen opettamista tässä kyllä on.
Sitä ei voine välttää, jos kirjan saa ilmaiseksi – silloinhan ei tunnetusti voi valittaa!

Aina ei ole luettu näin pienille. Niin sanotut ensikirjat ovat aika tuore keksintö, ensimmäiset suomenkieliset julkaistiin 1970-luvun lopussa. Aiheesta ilmestyi alkuvuodesta mainio artikkeli Lastenkirjainstituutin julkaisemassa Onnimanni-lehdessä. Kirjoittaja Pirjo Suvilehto kertoo, että ensikirjoihin erikoistui Anna Tauriala jo 1970-luvun alussa. Taurialahan tunnetaan nykyään parhaiten siitä, että eräässä hänen elämänkulkua esittelevässä kirjassaan nähdään iskä ja äippä sänkypuuhissa, mutta ensikirjojen tekijänä hän oli edelläkävijä. Hän teki niitä paljon parinkymmenen vuoden ajan, niissä seikkailivat muun muassa Valtteri ja Saara.
Monia ensikirjoja on jaettu äitiyspakkauksessa. Ensimmäinen virallisesti jaettu ensikirja oli Kaarina Helakisan kokoama ja Maija Karman (ihana Maija Karma!) kuvittama Pallero. Sen julkaisi Lääkintöhallitus vuonna 1979. Perinne ei ole katkennut, mutta kuvaan ovat astuneet kaupalliset toimijat. Ensikirjoihin on Suomessa kuitenkin aina suhtauduttu vakavasti, tekijöinä on ollut kasvatuksen ja lastenpsykologian asiantuntijoita. Kuvittajina on ollut huippuluokan tekijöitä, kuten Mika Launis ja Maikki Harjanne.
Onnimannin artikkelin kuvituksia katsoessaan tulee tosin mieleen, että 1990-luvulla vähän hukattiin ensikirjan idea ja tehtiin liian taiteellisia ja monimutkaisia kuvituksia. Kokemus omista lapsista – myös tästä nykyisestä – on nimittäin, että mitä yksinkertaisempi ja pelkistetympi, sen parempi.

Hetkinen, joku sanoo. Onhan lapsille aina luettu – tai pikemminkin laulettu. Kansanlaulujen ja lorujen maailma alkaa tulla lapselle tutuksi melkein saman tien syntymästä. Samoja loruja on julkaistu eri muodoissa vuosikymmenien ajan.
Myös taiderunoutta on koetettu upottaa mukaan. Meille kulkeutui kirpputorilta WSOY:n vuonna 1945 julkaisema Alf Danningin kuvittama kirja Minä laulan lapselleni..., jossa on Heikki Asunnan ja V. A. Koskenniemen kaltaisten taidekirjailijoiden kehto- ja muita lauluja. Kirja on viehättävä, mutta tarkoitettu enemmän lahjakirjaksi tuoreille vanhemmille kuin lukuhetkeksi kolmikuukautiselle.
Toisinkin voi tehdä. Divarinpitäjäystäväni kertoi nimittäin lukeneensa lapsilleen Arvid Järnefeltin sata vuotta vanhan korpiromaanin Veneh'ojalaiset, kun lapset olivat alle yksivuotiaita. Niinkin voi tehdä! Ainakaan lapset eivät pysty pullikoimaan vastaan.
Ehkä nykyaikana voisi valita vaikka Mikko Rimmistä tai Miina Supista.

maanantaina, huhtikuuta 18, 2016

Mielettömän lastenkirjallisuuden klassikko Klaabun seikkailut


Olen ollut niin töiden pauloissa ja kiireinen, että en ole ehtinyt uhrata ajatusta bloggaamiselle, edes tälle Kidd.O-lehdessä julkaistujen lastenkirjallisuutta käsittelevien kolumnien postaamiselle. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia lähti käsistäni toissaviikon torstaina ja viime viikon perjantaina se lähti korjattuna ja bibliografialla silattuna vielä kerran takaisin. Kirjoitan opuksesta tarkemmin lähemmin julkaisuajankohtaa, mutta tässä nyt siis Kidd.On kolumni. Vähän olen myös epäröinyt tämän julkaisua, koska olen pelännyt, että teksti tulkittaisiin Hotakaisen Lastenkirjan halveksunnaksi - siitä ei missään nimessä ole kyse, vaan enemmänkin siitä, että halusin nostaa esille tämän mielettömän itäeurooppalaisen perinteen (johon Hotakaisen kirja tietysti Priit Pärnin kuvituksen kautta osaksi kuuluukin). Lisäksi halusin korostaa, että asioilla on historiansa ja kaikilla taideteoksilla on edeltäjänsä, mikään ilmiö ei ole koskaan täysin uusi eikä sellaisella tulisi elämöidä.

Vanhaa hulluutta Itä-Euroopasta

Monet tuntuvat olevan kovasti sitä mieltä, että juuri nyt kirjoitetaan oudoimmat lastenkirjat. Nyt vasta surrealismi kukkii lastenkirjoissakin eikä mitään pidätellä.
Lajityypin kotimainen lähtökohta saattaa hyvinkin olla Kari Hotakaisen Lastenkirja. Kun se ilmestyi reilu 20 vuotta sitten, se olikin todella erikoinen tapaus, kotoisin aivan muusta maailmasta kuin edeltävien vuosikymmenten arkirealistiset lähiökuvaukset, vanhoista reipashenkisistä poikakirjoista tai siveistä tyttökirjoista puhumattakaan.
Lastenkirja oli oikeaa kaunokirjallisuutta. Siinä on tällaisia lauseita: "Taivas oli paperia. Petri Kurki lensi hiljalleen, rapsahteli läpi ruttuisten pilvien ja mietti. Minulla on Isä ja Äiti, mutta he asuvat kaukana muitten lasten kanssa."
Lastenkirjaa on seurannut lukuisia muitakin järjettömän tuolle puolen tunkevia kirjailijoita, jotka ovat suunnanneet kirjansa lapsille.

Mutta kyllä sitä ennenkin osattiin.
Mänttäläiseltä kirpputorilta tarttui joskus vuosia sitten käsiin oudon näköinen kirja nimeltä Klaabun seikkailut. Sen on tehnyt virolainen Avo Paistik – tekijän nimikin jo kertoo, että mistään mitättömästä ei ole kyse!
Klaabun seikkailut on julkaissut Suomi-Neuvostoliitto-seuran (aina vain paranee!) kustantamo SN-kirjat vuonna 1990, siis käytännössä Neuvostoliiton kohta jo mennessä mailleen.
Jutussa on kaikki katastrofin ainekset, mutta kirja on aivan mieletön – samoin Paistikin (nauran joka kerta kun kirjoitan tämän) animaatio, johon kirja perustuu.
Klaabu on pieni munannäköinen otus, joka yllättäen syntyy maailmaan. Sillä on valtavat silmät ja korkeat silmäripset. Se on jäädä oudon linnun alle, joka säikähtää hyönteistä niin että kaatuu Klaabun päälle. Kun Klaabu pääsee pakoon, se menee ison kukan päälle ja imee siitä kärsällään mettä. Klaabu paisuu ja lähtee lentoon.
Se putoaa kuitenkin veteen, josta lähtee pakoon käyttämällä korviaan – tai tuntosarviaan –propellin tavoin. Seuraa myrsky, jonka jälkeen Klaabu tapaa pienen elefantintapaisen olennon, joka käyttää kärsäänsä propellina. Olento ja Klaabu ilahtuvat tapaamisesta niin paljon, että aloittavat yhteisen elämän.
Käsittämätöntä, mutta hauskaa! Avo Paistikin (ja taas!) naivistinen piirrosjälki kruunaa jutun hulluuden.

Klaabun lisäksi pitää mainita myös entisessä Jugoslaviassa tehty Professori Balthasar, jonka moni muistaa televisiosta. Mainion absurdeja juttuja julkaistiin myös kirjana, Suomeenkin kantautui yksi, hämärän Etelä-Suomen kustannuksen vuonna 1977 julkaisema Torvensoittaja Tooto.

Siinä mukava ja hassu keksijä Balthasar joutuu epätavanomaisen pulman eteen: kärsäänsä soittava musikaalinen norsu Tooto syö niin paljon jäätelöä, että vilustuu eikä pysty enää soittamaan. Parantumisen jälkeenkin sen ääni on aivan maissa. Tooto katoaa, ja sen omistaja pyytää Balthasaria apuun.
Tooto löytyy lopulta arktiselta alueelta toimimassa pingviinien suihkuna. Se on onnellinen – joten sen omistajakin on onnellinen! Lopulta kaikki ottavat virkistävän suihkun.
Eihän tällaista enää tehdä!

Hotakaisen Lastenkirjan, Klaabun seikkailujen ja Professori Balthasarin välillä on se keskeinen ero, että Lastenkirja on suunnattu sekä aikuisille että lapsille – joskus tuntuu että enemmän aikuisille kuin lapsille –, jälkimmäiset käytännössä ainoastaan lapsille.
Silti niiden maailma on täynnä käsittämättömyyttä, absurdismia, surrealismia, nonsensea.
Se on todellisen nerouden, todellisen taiteen tunnusmerkki.