keskiviikkona, marraskuuta 30, 2005

Alvar Aalto

Olen joskus tehnyt pari arkkitehtuurikirjan arviota. Arkkitehtuuri on harrastus ja saa jäädä sellaiseksi. Tässä kuitenkin yksi Agricolaan tehty pikkuisen Aalto-kirjan arvio jostain viiden kuuden vuoden takaa.

***

Alvar Aalto Pohjanmaalla

Anri Linden: Alvar Aalto. Tuotanto Pohjanmaalla. Länsi-Suomen ympäristökeskus: Vaasa 1998. 40 s.

Alvar Aallon satavuotisjuhlavuotta vietettiin viime vuonna mm. lukuisin alueellisin tutkimuksin ja julkaisuin. Viimeisimpiä ilmestyneitä - marraskuussa - oli Länsi-Suomen ympäristökeskuksen julkaisema luettelonomainen selvitys Aallon tuotannosta Pohjanmaalla.

Luettelo on sikäli kiinnostavaa luettavaa, että siitä näkyvät Aallon tuotannon kaikki kehityskaudet uusklassismista aivan omansalaiseen orgaaniseen arkkitehtuurinäkemykseen, "aaltoismiin". Toisaalta on jännittävää huomata, että jyrkin funktionalismi ei Aallon Pohjanmaalla esiinny kuin toteutumattomina suunnitelmina (Vaasan kauppiaiden toimitalo, 1927 yhdessä Erik Bryggmanin kanssa, joka ennakoi hätkähdyttävästi pari vuotta myöhempää Turun Sanomain toimitaloa, ja Kälviän tuberkuloosiparantola, 1929, jossa Paimion kuuluisan sairaalan muodot esiintyvät pienimuotoisempina). Lapualla vuonna 1938 järjestetyn maatalousnäyttelypaviljongin muodot toistuivat sittemmin New Yorkin maailmanäyttelyn Suomen-paviljongissa vuotta myöhemmin. Valitettavasti tällaiset rakennukset eivät ole koskaan säilyneet, vaan niihin täytyy tutustua ainoastaan piirrosten ja valokuvien kautta. Strömbergin tehtaille Vaasaan 1940-luvun lopulla suunnitellut rakennukset - osa tehtaista ja tehtaan asuinrakennuksia - osoittavat, että Aalto suhtautui yhtä suurella tarkkuudella niin pieniin kuin suuriinkiin kohteisiin. Strömbergin asuntoalue (1945-1948) on erinomainen osoitus siitä, että pienimuotoinenkin arkkitehtuuri ansaitsee yhtä suuren huomion kuin suuri ja monumentaalinen.

Aallon myöhempi tuotanto Pohjanmaalla on suureksi osaksi klassikkoainesta. Seinäjoen massiivinen, mutta demokraattisia ihanteita palveleva hallinto- ja kulttuurikeskus on erinomainen työ, josta käy ilmi se, että Aalto hallitsi yhteiskunnalliset hierarkiat ja niiden purkamisen. Alajärvelle suunniteltu hallintokeskus on osaltaan sekin erinomainen, mutta uskoisin, että monetkaan eivät sulata rakennusten tiettyä laatikkomaisuutta. Se kuitenkin kertoo, että hyvä arkkitehtuuri on aina tulosta oman aikansa ihanteiden jalostumisesta. Ainakaan Aallon rakennukset eivät tyrkytä itseään, niin kuin monet saman ajan (1960- ja 1970-lukujen vaihde) suuret rakennushankkeet.

tiistaina, marraskuuta 22, 2005

Amerikkalaisten pokkarien yhteiskuntakritiikki

Pidin esitelmän kirjallisuudentutkijoiden seminaarissa neljä tai viisi vuotta sitten. Puhuin amerikkalaisten kioskidekkarien yhteiskuntakritiikistä ja käytin esimerkkeinä paria kirjaa, joista on tehty elokuvat: Lionel Whiten Clean Break ja Richard Starkin (= Donald Westlake) Pistäkää Parker lautoihin!

Tästä aiheesta on pitänyt tulla väitöskirjani, mutta muut projektit ovat aina kiilanneet sen edelle.

***

Puhun tänä myöhäisenä iltapäivänä kioskikirjallisuudesta. Kävin pari viikkoa sitten puhumassa samasta aiheesta Raision ammattikorkeakoulussa informatiikan opiskelijoille. Hämmästykseni oli suuri, kun juuri kenellekään ei tullut sanasta mitään mieleen. Yksi ihminen tosin sanoi ostaneensa junamatkalle luettavaa R-kioskista ja sanoi, että sen perusteella kioskikirjallisuus on roskaa. Hän ei tosin yhtään muistanut, oliko hän ostanut Harlekiini-sarjan kirjan vai kenties jonkin Seven- tai Loisto-sarjan uusintapokkarin.

Jännittävää oli kuitenkin huomata, että termi kioskikirjallisuus ei enää sano ns. tavallisille lukijoille mitään, mutta että se sittenkin konnotoituu roskaan.

60-, 70- ja vielä 80-luvuilla kioskikirjallisuus oli kirosana. Nyt sitä on oikeastaan vaikea enää ajatella, mutta tuolloin kioskikirjallisuus oli kirjallisuuden alin muoto, jossa ei voinut olla mitään hyvää. Se kertoi vain väkivallasta ja seksistä, oli ulkopoliittisesti epäilyttävää, ja lisäksi se pyrki häivyttämään kaikki ristiriidat, joita oikeiden ihmisten elämässä esiintyy.

Todennäköisesti raisiolainen kuulijani ajatteli suurin piirtein samoin, ainakin mitä tulee viimeiseen kohtaan – kioskikirjallisuus häivyttää todellisessa elämässä esiintyvät ristiriidat. Se ei ole realistista eikä siinä ole psykologista syvyyttä.

Nythän me tiedämme, että mistään populaarikulttuurisesta tekstistä ei pitäisi sanoa mitään noin tuomitsevaa. Kysymys on käyttötarkoituksesta ja lukemisprosessista eikä niinkään itse tekstin tai jopa teoksen valmiina olevista ominaisuuksista.

Kioskikirjallisuus on kuitenkin jo valmiina tekstinä hyvin ristiriitainen. Suuri osa kioskikirjallisuutta on juuri sitä, mistä sitä on aina syytetty – yksioikoista, hiukan typerää ja tylsää, pelkkää seksiä ja väkivaltaa. Suuri osa on kuitenkin kiinnostavaa, ajankohtaista ja ennen kaikkea kriittistä kirjallisuutta. Näin varsinkin Amerikassa 1950- ja 1960-luvuilla.

Kioskikirjallisuuksia on tietenkin monia ja niissä on paikallisia eroja. On eroa sillä, onko Jerry Cotton kirjoitettu Saksassa vai Suomessa ja on eroa sillä, onko jokin toimintajännäri kirjoitettu Yhdysvalloissa vai Australiassa, jossa 50- ja 60-luvut olivat hurjan pokkaribuumin kausia. On myös eroa formaatilla – kioskikirjallisuuden voi katsoa syntyneen 1900-luvun alussa ns. pulp-lehdissä, tietyn kokoisissa, huonolle paperille painetuissa lukemistolehdissä, joita ilmestyi tuhansia nimikkeitä Yhdysvalloissa ja Englannissa. Näissä jo vakiintuivat kioskikirjallisuuden lajityypit: rikos, romantiikka, tieteiskirjallisuus, länkkäri, eksoottinen seikkailu, kauhu ja urheilu. Myös ns. true crime –kirjallisuus syntyi samaan aikaan, mutta sitä alaa en tunne juuri lainkaan.

Mutta yhtä tärkeä ilmiö ovat Amerikassa alun perin syntyneet varsinaiset kioskikirjat. Näiden voi katsoa syntyneen toisen maailmansodan aikana, mutta vasta vuonna 1950 syntyi ilmiö, josta nyt on kyse: paperback original eli kirja, joka on alun perinkin ilmestynyt vain pehmeäkantisena kioskikirjana eikä ole uusintapainos, kuten melkein kaikki 1940-luvulla ilmestyneet kioskikirjat olivat. Ensimmäinen ns. PBO oli true crime –kirjoittaja Alan Hyndin kirjoituskokoelma We Are the Public Enemies.

Ilmiö laajeni nopeasti. 1950-luku on täynnä amerikkalaista kioskikirjallisuutta. Englanti ja Australia seurasivat perässä, Ranska ja Saksa tulivat vähän myöhemmin, joskin Saksassa erikoistuttiin enemmän vihkomaisiin sarjajulkaisuihin, kuten Jerry Cottoniin ja Teräshermo John Cameroniin.

Amerikassa lajityypit pysyivät samoina: rikos, scifi, länkkärit ja romantiikka olivat vahvoja. Varsinkin kovaksikeitetty rikoskirjallisuus ja tieteiskirjallisuus kiinnostavat lukijoita ja keräilijöitä edelleen.

Itse pitäisin amerikkalaisen kioskikirjallisuuden kultakautena 1950- ja 1960-luvun vaihdetta. Juuri tällöin kioskikirjallisuus saavutti sen ristiriitaisuuden ja kriittisyyden, josta sanoin aiemmin.

Itseäni tässä ajassa kiinnostaa kaksi asiaa: sekä yhteiskuntakriittisyys että ns. noir-vaikutteisuus. Noir-termi on peräisin elokuvakeskustelusta, jossa sillä tarkoitetaan, niin kuin monet tietävät, tietyn tyyppisiä 40- ja 50-luvun alkupuolen amerikkalaisia rikoselokuvia, joissa on synkkä ja kohtalonomainen sävy ja jyrkät valaistuserot ja oudot kuvakulmat.

Termistä on taitettu peistä: onko kyse oikeasta lajityypistä vai vain keinotekoisesta luokittelusta, onko termi vain jälkeenpäin keksitty vai tehtiinkö noir-elokuvia tarkoituksella ja niin edelleen. Termihän liitettiin alun perin ranskalaisiin 30-luvun romanttisiin jännäreihin, sellaisiin kuin Sumujen laituri (1938).

Oli miten oli, minusta on kiinnostava havaita, että amerikkalaisen kioskikirjallisuuden kulta-aika alkaa samaan aikaan kun noir-elokuvan sykli loppuu. Monet pitävät Orson Wellesin vuonna 1958 valmistunutta Pahan kosketusta, mutta monet lopettavat käsittelyn jo vuoteen 1955, jolloin Robert Aldrichin röyhkeä Kiss Me Deadly tuntui tekevän tyhjäksi kaikki synkeät kehittelyt.

Tällöin joka tapauksessa alkoi kioskikirjallisuuden kultakausi, jossa vasta päästiin sellaiseen kriittisyyteen ja ristiriitaisuuteen, joka minua kiinnostaa. Noir-elokuvistahan on löydetty yhteiskuntakritiikkiä, yleensä peiteltyä ja pehmeätä, mutta yhtäkaikki on sanottu, että noir-elokuva oli poikkeus amerikkalaisessa valtavirran elokuvassa, jossa kriittisiä äänenpainoja ei juurikaan ollut. Amerikkalaisesta näkökulmasta se, että elokuvassa ei ole onnellista loppua, voi tietysti vaikuttaa erityisen kriittiseltä.

Monet tutkijat ovat kuitenkin sanoneet, että kriittisyyttä ei ajan muussa kirjallisuudessa, elokuvasta puhumattakaan, juuri ollut. David Cochran, joka on kirjoittanut kiinnostavan kirjan America Noir eli Musta Amerikka, on sitä mieltä, että ainoastaan sellaisissa populaariviihteen muodoissa kuin kioskikirjoissa, sarjakuvissa, B-elokuvissa ja tv-sarjoissa pystyttiin 50- ja 60-luvun vaihteessa esittämään yhteiskuntakritiikkiä. Tämä on vähän liioiteltua, mutta Cochranin puheissa on järkeä. Hän sanoo, että siinä missä esimerkiksi elokuvat keskittyivät 60-luvun alussa tylsään liennytykseen vaikkapa roturistiriitoja käsitellessään, niin kioskikirjoissa ja joissain B-elokuvissa asiaa käsiteltiin rohkeasti ja ristiriitoja peittelemättä. Cochran on sitä mieltä, että tämä oli mahdollista, koska kioskikirjallisuus ja B-elokuva olivat villejä viihteen alueita, ts. niitä ei valvottu eivätkä kustantajat ja tuottajat pelänneet taloudellisia riskejä, koska kustannukset olivat niin pieniä. Usein tosin Cochranin suitsuttamat ohjaajat, kuten Roger Corman, toimivat omina tuottajinaan.

Mutta tätä kriittisyyttä ja ristiriitaisuutta on ajan muussakin kioskikirjallisuudessa paljon ja on tulevan tutkimuksen tehtävä selvittää, paljonko sitä on esimerkiksi lännenkirjallisuudessa (nyt jo voin sanoa, että paljon), tieteiskirjallisuudessa, ehkä jopa romantiikassa ja ajan pehmopornossa. Sarjakuvissakin on samaa vaikutusta: muistetaan vaikka EC Comicsin kauhusarjikset tai Carl Barksin synkeimmät Aku Ankat, joissa ihmiset – tai siis ankat – ovat toisilleen pahoja ja ovat vain rahan perässä. Melkein kaikissa ajan pokkareissa on synkkiä ja lohduttomia sävyjä ja 60-luvun alussa kritiikin kohde terävöityi, kuten tullaan huomaamaan.

Millaista tämä yhteiskuntakritiikki sitten on? Tarkastelen seuraavassa lyhyesti – kyse on vain alustavista huomioista – kahta kioskipokkaria. Toinen on 1955 ilmestynyt Lionel Whiten Yksi tuhannesta eli Clean Break, toinen on Richard Starkin eli Donald Westlaken Pankaa Parker lautoihin! eli The Hunter. Kummatkin edustavat ns. keikkakirjoja, ts. niissä joku joukko ammattirikollisia tai yksi ammattirikollinen suorittaa ison keikan, ryöstää pankin tai kasinon tai vastaavan. Lionel Whiten kirjassa ryöstetään raviradan kassa, saalis on kaksi miljoonaa dollaria. Starkin kirjassa kova ammattirikollinen nimeltään Parker kostaa mafialle ja tämän yhdelle työntekijälle, joka on huijannut häntä keikassa ja yrittänyt tappaa tämän. Pankaa Parker lautoihin! ei ole sinänsä keikkakirja, mutta sarjan seuraavissa yli kymmenessä osassa Parker suunnittelee ja toteuttaa juuri isoja keikkoja.

Lionel White on tärkeimpiä keikkaromaanien kirjoittajia. Suurin osa hänen tuotannostaan käsittelee juuri ammattirikollisia, jotka kokoontuvat suunnittelemaan rikosta, tai ns. tavallisia ihmisiä, jotka ajautuvat keikan suunnitteluun. Jälkimmäisiä hahmoja kuvatessaan White tulee hyvin lähelle sosiaalista realismia näyttäessään, miten yhteiskunnalliset vaikeudet ja eriarvoisuus voivat ajaa ihmisiä rikokseen ja väkivaltaan.

Tämä pointti tehdään selväksi myös kirjassa Yksi tuhannesta. Kirjassa on oikeastaan vain pari ammattirikollista – heitä avustamassa on poliisi, raviradan säälittävä ja hekumallisen vaimonsa pauloissa oleva kassamies ja raviradan baarimikko. He ovat kaikki ajautuneet rikokseen, koska ovat kokeneet, että heidän nykyinen tulotasonsa ei riitä siihen elämään, jota heiltä oletetaan. Yhdysvalloissa vallitsi 50- ja 60-luvuilla

Kiinnostavaa Whiten kaikissa kirjoissa on varsinaisen työn poissaolo. Ainoa työ, jota niissä kuvataan, on rikollisten työ. Whitesta pitkään kirjoittanut Woody Haut toteaa kirjassaan Pulp Culture, että White ironisoi 50-luvun amerikkalaisen yhteiskunnan asetelmaa, jossa ihmisen asema työmarkkinoilla määrää hänen yhteiskunnallisen asemansa. Mitä korkeammalla työssä, sitä korkeammalla elämässä. Rikollisten työn tarkka kuvaaminen on travestia, käänteinen pilakuva yhteiskunnan hierarkiasta. Korkeimmalla onkin matalimmalla askeleella oleva, vankilasta juuri päässyt pienen luokan ammattirikollinen.

Kiinnostavaa tässä on – ja nyt paljastan kirjan lopun, korvat kiinni, jos ette halua kuulla -, että keikka menee pieleen. Ulkopuoliset saavat keikasta vihiä ja käyvät saaliinjaolle aseiden kanssa. Melkein kaikki kuolevat. Yksi rikollisista on sitä mieltä, että keikan suunnittelija Johnny Clay on pettänyt häntä ja ampuu tätä vatsaan. Rahat jäävät lentokentälle lojumaan. White tuntuu sanovan, että jos ainoa yhteiskunnassa suoritettava merkityksellinen työ on rikollisuus ja isot keikat ja nekin menevät pieleen, niin silloin koko kapitalistinen järjestelmä epäonnistuu väistämättä, koska se ajaa ihmiset pettämään ja tappamaan toisiaan. Whiten sävy on kova ja hän tuntuukin sanovan, että mikään ei voi onnistua.

Kiinnostavaa on tämän jälkeen lukea toinen kioskikirja, Al Conroyn Turmion tiellä eli Devil in Dungarees vuodelta 1960, koska siinä keikka tehdään heti kirjan alussa. Ja se menee pieleen välittömästi. Erittäin väkivaltainen kirja kuvaa sitten – jos muistetaan edellinen analyysi – kapitalismin kuolinkoristuksia, kun henkiin jääneet jengin jäsenet jahtaavat toisiaan.

Lionel Whiten romaanista tehtiin tuoreeltaan elokuva. The Killing eli Peli on menetetty tehtiin jo 1956 ja sen toinen käsikirjoittaja oli synkeistä ja paranoidista kioskikirjoistaan tunnettu Jim Thompson. Tämä todistaa ainakin osittain sen, että kioskikirjallisuudella oli jotain sanottavaa ajan yhteiskunnasta. Katsotaan elokuvasta lyhyt pätkä, jossa Kubrickin tai Thompsonin mielikuvitus on lisännyt kirjaan kutkuttavan groteskin lisän: naamarin.

(katsotaan)

Siirrytään ajassa kuusi vuotta eteenpäin. Donald Westlake, nykyään yksi arvostetuimpia amerikkalaisia jännityskirjailijoita, päätti, että hänellä on kovakantisten kirjojensa lisäksi aikaa kirjoittaa vielä pokkareita. Westlake oli julkaissut aiemmin lukemattomilla salanimillä kymmeniä seksi- ja pornopokkareita, mutta ilmeisesti niiden kirjoittaminen ei pitänyt häntä kovin tyytyväisenä. Hän loi salanimen Richard Stark ja kirjoitti 1962 kirjan The Hunter, joka suomennettiin reilu kymmenen vuotta myöhemmin nimellä Pankaa Parker lautoihin. Kirjan piti olla vain yksittäinen teos, mutta se oli niin suosittu, että kustantaja Pocket Books pyysi Westlakea jatkamaan sarjaa. Melkein kaksikymmentä kirjaa sisältänyt ja 80-luvulle jatkunut sarja on melkein kokonaan käännetty. Jokaisen kirjan kuvio on suurin piirtein sama: Parker suunnittelee rikoksen, hankkii rikostoverit, tekee keikan, menettää rahat ja hankkii rahat takaisin.

Ensimmäinen kirja on kuitenkin hiukan erilainen: siinä Parker osallistuu hiukan epämääräiseen keikkaan, tulee huijatuksi ja melkein tapetaan. Hänen vaimonsa näyttää olleen huijauksessa mukana. Parker kostaa ja haluaa takaisin keikassa menettämänsä 90 000 dollaria, mutta hän huomaa joutuvansa vastakkain mafian kanssa. Kirjassa sitä sanotaan organisaatioksi tai syndikaatiksi – tämähän oli aikaa, jolloin FBI:n johtajaa J. Edgar Hooveria uskottiin ja oltiin sitä mieltä, että mafiaa ei ole olemassa.

Mutta juuri mafian kuvaus kirjassa onkin kiinnostavinta. Se on järjestäytynyt, melkein kuin suuri yhtiö, jolla on yhteyksiä joka puolelle Yhdysvaltoja – tässä mielessä syndikaatti onkin oivaltava termi, siitähän tulee mieleen esimerkiksi sarjakuvia tai tv-sarjoja levittävä syndikaatti. Mafian toimistot ovat tyylikkäitä, hiukan nimettömiä, ne ovat pilvenpiirtäjissä ja rikollispomoilla on sihteerit ja tyylikkäät työpöydät. Mitä korkeammalla hierarkiassa joku on, sitä tyylikkäämmät vaatteet tällä on.

Mutta ennen kaikkea rikollisuus on anonyymia. Se on joka paikassa ja samalla kukaan ei näytä tietävän, kuka todella on pomo. Kukaan ei ole varsinaisesti johdossa, ja Parkerille sanotaan moneen kertaan, että hänen vaatimuksensa rahojen takaisin saamisesta on absurdi, koska mafialla ei ole käteisvaroja. Shekinkö hän haluaa? Kuka muka kirjoittaa shekkejä?

[tämä tuntuu jäävän vähän kesken, olen varmaan paikan päällä improvisoinut jonkun loppulauseen - jn]

maanantaina, marraskuuta 21, 2005

Edgar Allan Poe ja elokuva

Tampereen elokuvafestivaalit lähestyi minua taannoin ja kysyi, haluaisinko tehdä festivaalikirjaan jutun Edgar Allan Poen tarinoihin perustuvista elokuvista. Tein ja siitä tuli liian pitkä. Tarjosin juttua ainakin Hesariin, johon se oli liian "sanakirjamainen". Jutusta ilmestyi lyhennetty versio Aviisissa. Kokonaan se ilmestyi ystäväni pHinnin nettisivuilla. Sieltä sitä tuskin kovin moni löytää, joten pistän sen vielä kerran tähän.

***

Edgar Allan Poe ja elokuva

Amerikkalaista kauhukirjailijaa, esseistiä ja runoilijaa Edgar Allan Poeta (1809-1849) käänsi ranskaksi runoilija Charles Baudelaire. Baudelaire oli ensimmäisiä, jotka kirjoittivat suurkaupungin pelottavasta ja katkelmallisesta elämästä ja hyväksyivät sen. Baudelaire kirjoitti päiväkirjassaan: "Poe on opettanut minut käyttämään järkeäni."

Baudelairea analysoi sittemmin Walter Benjamin, yksi 1900-luvun tärkeimpiä ajattelijoita. Benjamin kehitteli Baudelairen suurkaupunkikuvausten perusteella teoriansa shokeista, jotka kohtaavat suurkaupungeissa asuvia ja olevia. Benjaminin teoriat ovat sittemmin vaikuttaneet ns. modernisaatioteoriaan hyvinkin syvällisesti. Edgar Allan Poe oli näin ollen ensimmäisiä todella moderneja kirjailijoita ja hänen vaikutuksensa moderniin filosofiaan ja ajatteluun on yllättävänkin suuri. Poe kuvasi urbaania maailmaa ja ihmistä ennen kuin urbaanius tuli jokapäiväistä tavaraa ja ennen kuin tuntemamme kaltaiset suurkaupungit ovat syntyneet.

Poen vaikutus

Näin onkin hiukan omituista, että Poeta ei ole elokuvattu paljoakaan tai pikemminkin niin, että Poe-filmatisoinnit eivät ole olleet mitään virstanpylväitä. Hänen romaaninsa, novellinsa ja runonsa ovat täynnä visuaalista materiaalia, joka suorastaan tuntuisi vaativan elokuvallistamista. Tästä materiaalista on elokuvaan asti päätynyt yllättävän vähän, vaikka Internet Movie Database tunteekin yhteensä 59 erilaista Poe-filmatisointia.

Poen ihailija ja hänen perillisistään yksi taitavimmista, H.P. Lovecraft, taas kirjoitti, että Poen suuruuden yksi lähde on "mestarin visio kauhusta, joka hiipii ympärillämme ja sisällämme". Lovecraftin mukaan Poen kieli vihjailee "käsittämättömistä epänormaaliuksista". Lovecraft hiukan liioittelee oman kirjailijanlaatunsa mukaisesti, mutta osuu silti oikeaan: parhaimmillaan Poe pystyy synnyttämään suurempaa kauhua kuin mitä hänen kertomustensa tapahtumat sinänsä edellyttäisivät. Onko tämä juuri se, mihin elokuvantekijät eivät ole pystyneet?

Kirjailijana Poe on kuitenkin vedonnut tuleviin sukupolviin. Häntä pidetään nykyaikaisen rikoskirjallisuuden isänä - hän esitteli kenties ensimmäisen rationaaliseen päätöksentekoon keskittyvän yli-ihmisetsivän, C. Auguste Dupinin. Sellaiset novellit kuin "Rue Morguen murhat" ja "Varastettu kirje" ovat rikoskirjallisuuden standardihistorioiden vakiokamaa. Poessa on lisäksi jotain dekadenttia, rappioitunutta, mikä on vedonnut moniin kirjailijoihin vuosia hänen kuolemansa jälkeen.

Suomessakin tämä vaikutus on näkynyt. Mika Waltarin esikoisteos, Kristian Korpin nimellä julkaistu Kuolleen silmät (1926; huippuharvinaisen teoksen novelleja voi lueskella teoksesta Lukittu laatikko ja muita kertomuksia, 1978), on täynnään selkeitä Poe-pastisseja. Waltarin myöhemmästä, kanonisoidusta tuotannosta ainakin Fine van Brooklyn on hyvin Poe-vaikutteinen rakkaustarina, jossa viaton päähenkilö siirtyy hullun rakkauden myötä hämärän rajamaille.

Pienoisromaani muistuttaa jopa Lovecraftin tuotantoa, koska siinä maaseutu kirvoittaa pelon ja kauhun tunteita samalla vanhoihin uskomuksiin viittaavalla tavalla kuin Lovecraftinkin tarinoissa. Lovecraftin johtama amerikkalaisen kauhukirjallisuuden kukoistuskausi 1920- ja 1930-lukujen kioskilukemistoissa on hyvin Poe-vaikutteinen. Niin Lovecraftin kuin Robert E. Howardin ja Clark Ashton Smithin työ pohjaavat Poen perinteelle enemmän kuin esimerkiksi 1800-luvun eurooppalaiselle kauhuromantiikalle.

Lovecraftin kehittelemän Cthulhu-mytologian kautta Poen perintö elää alakulttuureissa vielä nykyäänkin - Cthulhu-tarusto vaikuttaa roolipeleissä, heavy metal -sanoituksissa ja sarjakuvissa. Ympäri maailmaa, myös Suomessa, julkaistaan Cthulhu-aiheisia novellikokoelmia. Onpa jopa nähty vaalilause "Cthulhu for president!"

Poella ei vastaavaa mytologiaa ole, mutta jos Lovecraft on oikeassa puhuessaan siitä, että Poen kieli vihjailee "käsittämättömistä epänormaaliuksista", niin voidaan ajatella, että sellainen ohjasi Poen työskentelyä. Kauhukulttuurin piirissä Poe on vakionimi. Robert Blochin kuuluisa novelli "Mies, joka keräsi Poeta" on hyvä esimerkki groteskista huumorista, jollaiseen Poe yhä edelleen antaa yllykkeitä. (Novellin filmatisointi on elokuvassa Torture Garden, jonka Freddie Francis ohjasi 1967.) Korkeakirjallisissakin piireissä Poe on vakionimi, vaikka on vaikea sanoa, kuinka paljon häntä enää luetaan.

Rue Morgue -kadulla tapahtuu

Kuten sanottu, Poeta on filmattu yllättävän vähän hänen tunnettuisuuteensa nähden. Poeta halveksittiin varsinkin Amerikassa 1900-luvun alkupuolella - Henry James sanoi, että sitä, joka ottaa Poen vakavasti, ei voi ottaa vakavasti - ja varhaisia Poe-filmatisointeja pitää hakea enemmänkin kokeellisen ja eurooppalaisen elokuvan puolelta eikä niinkään Hollywoodista.

David Wark Griffith tosin ohjasi ainakin kaksi Poe-aiheista elokuvaa, joista pidempää, The Avenging Consciencea (1914), pidetään ensimmäisenä kauhuelokuvan mestariteoksena.

Muutoin Hollywood vaikeni Poesta melkein tyystin. Ensimmäinen laajamittainen Hollywood-Poe on Robert Floreyn Murders in the Rue Morgue (1932) perustuu Poen groteskiin tarinaan neiti-ihmisiä murhaavasta orangutangista hyvin löyhästi. Elokuvaa ei yleensä pidetä kovin muistettavana, vaikka se lainaileekin rohkeasti eurooppalaisesta ekspressionismista. Sama tarina on itse asiassa Poen useimmin filmattu tarina.

Kaikki filmatisoinnit eivät ole kiinnostavia - esimerkiksi Roy Del Ruthin 50-luvun kolmiulotteinen elokuva pilaa mahdollisuutensa sijoittamalla tarinan 1900-luvun alkuun, jotta päähenkilö Dupinista on voitu tehdä psykoanalyysia tunteva viisastelija. Jotkut arvostelijat ovat tosin nähneet elokuvassa surrealistisia elementtejä, joiden vaikutus näkyisi Luis Buñuelin 1960-luvulla ohjaamissa elokuvissa.

Vuonna 1971 Gordon Hesslerin ohjaamaa Morgue-kadun murhia on sanottu hyväksi Poe-elokuvaksi, mutta siinä novellin tarina on vain lähtökohtana elokuvassa nähtäville teatteriesityksille. Muita amerikkalaisia Poe-elokuvia ei oikein olekaan. Louis Friedlanderin (sittemmin Lew Landers) ohjaama Korppi (1935) on kyllä sikäli mielenkiintoinen, että siinä Bela Lugosin esittämä hahmo on Poen tuotannon suuri ystävä. Lugosi aikoo elokuvassa toteuttaa Poen novellien tuskat. Edgar G. Ulmerin kuuluisa The Black Cat (1934) ei nimestään huolimatta ole Poe-filmatisointi.

Avantgardea ja surrealismia

Eurooppalaiset sen sijaan ymmärsivät Poeta paremmin, mikä tietysti oli sopivaa muistaen Baudelairen innostuksen. Jean Epsteinin Usherin talon häviö vuodelta 1928 on ranskalaisen avantgarde-elokuvan mestariteoksia, jossa elokuvan teoreetikkonakin tunnettu Epstein käyttää hyväkseen päällekkäisiä kuvia ja muita tuolloin harvinaisia kikkoja. Tuloksena on hieno tutkielma elokuvan ilmaisukeinoista. Poe-elokuvana Usherin talon häviö sen sijaan on ongelmallinen, koska siinä Poen novellin insestinen sisko-veli -suhde on muutettu mielenkiinnottomammaksi vaimo-mies -suhteeksi ja ajatus insestistä muuttuu merkityksettömäksi. Aurum Film Encyclopedia kutsuukin elokuvaa "tyhjäksi tyylikokeiluksi".

Epsteinin elokuva poiki silti työtilaisuuksia: sen apulaisohjaajana toimi Luis Buñuel, jonka Andalusialainen koira (1929) ja varsinkin Kulta-aika (1930) ovat nekin Poen vaikutuksen alaisia. Buñuel nimittäin piti Fritz Langin poelaista Väsynyttä kuolemaa (1920) sysäyksenä tekemään itse elokuvia. Kulta-ajan kuvaus hullusta rakkaudesta muistuttaa monia Poen novelleja, Gaston Modotin raivoaminen elokuvan lopussa tuo mieleen "Berenicen" hullun rakastajan, joka kaivaa kuolleen haudasta repiäkseen tältä hampaat. (Fritz Lang oli käsikirjoittanut vuonna 1919 Otto Rippertin ohjaaman Poe-elokuvan Die Pest in Florenze.)

Surrealismi arvosti Poeta muutenkin, André Breton kirjoitti ensimmäisessä Surrealismin manifestissa, että "Poe on surrealisti seikkailussa". Sittemmin Buñuelin ja poemaisen maailman tiet kohtasivat uudestaan: Buñuel ohjasi yhden kohtauksen Murders in the Rue Morguen ohjaajan Robert Floreyn elokuvaan Beast with Five Fingers (1946), jossa kuolleen pianistin käsi kuristaa ihmisiä.

Toinen merkittävä varhainen eurooppalainen Poe-kuvittaja oli saksalainen Richard Oswald, joka teki kaksi keskenään erilaista ja erinomaista Unheimliche Geschichten -nimistä elokuvaa Poen tarinoista "Musta kissa" ja "Tohtori Tarrin ja professori Featherin menetelmä". Ensimmäinen versio vuodelta 1919 on ekspressionistinen tyyliharjoitelma, jälkimmäinen (1932) musta komedia.

Poesta tulee pop

Poe kelpasi Hollywoodille oikeastaan vasta 1960-luvulla, jolloin amerikkalainen B-elokuvien tehtailija Roger Corman aloitti pitkän ja osin taiteellisesti kunnianhimoisen Poe-sarjansa. Sarjan ensimmäinen elokuva oli Vieraana kauhujen talossa (House of Usher, 1960; elokuva tunnetaan suomalaisena käännösvideona myös nimellä Kirous); kaikkiaan Poe-elokuvia valmistui kuusi. Poemaisilla nimillä kulkevat The Haunted Palace ja Korppi (The Raven, 1962) eivät perustu Poen teksteihin - huomionarvoista on, että edellinen perustuu H.P. Lovecraftin parikin kertaa filmattuun pienoisromaaniin Charles Dexter Wardin tapaus (kirjoitettu 1928, julkaistu 1943). Sittemmin Corman tuotti lavastajansa Daniel Hallerin ohjaamat Lovecraft-filmatisoinnit Monster of Terror (1965) ja The Dunwich Horror (1970).

Cormanin viimeinen Poe-elokuva oli Punaisen surman naamio (1964). Elokuvan monet ideat ovat peräisin Ingmar Bergmanin elokuvasta Seitsemäs sinetti (1957); Corman epäilee, että Bergmanin elokuva perustuu osittain Poen "Punaisen surman naamioon".

Cormanin Poe-filmatisoinnit tarkoitettiin elokuvissa käyvälle nuorisolle. Ne eivät silti ole mitään Kuvitettuja klassikkoja, vaan pikemminkin pop-sukupolvelle tehtyjä helppoja, visuaalisesti näyttäviä, rationaaliset selitykset sivuuttavia ja nopeasti katsottavia paloja. Ilmeisesti tämä on osaselitys Cormanin elokuvien onnistumiselle: ohjaaja ei ole yrittänyt tosikkomaisesti siirtää Poen maailmoja sellaisenaan valkokankaalle.

Corman itse mainostaa omaelämäkerrassaan, että hänen Poe-elokuviensa onnistuminen on kiinni myös siitä, että hän tunsi psykoanalyysia ja kävi ahkerasti psykoterapiassa. Corman kirjoittaa uskovansa, että elokuvien menestys johtui "tarinoiden symboliikasta ja siitä, miten liukuvan, syöksyilevän kameran ja kierojen kuvakulmien yhdistelmä kärjisti jännityksen ja pelon äärimmilleen." Osa tehokeinoista on kuitenkin muuttunut tahattomasti koomisiksi, näin on käynyt esimerkiksi joka paikasta nousevalle kuivajääsavulle.

Cormanin elokuvilla on kuitenkin dokumentinomaista selitysvoimaa aikansa psykedeelisyydestä. Antti Alanen huomauttaa, että Cormanin näkemyksessä on synkkyyttä. Alanen kirjoittaa kauhuelokuvan historiassa, Mustassa peilissä: "Cormanin Poe-tulkinnassa painottuu sukupolvien vastakohta. Vanha sukupolvi on väsynyttä, rappeutunutta ja toivottomasti järjettömiin pakkomielteisiin fiksoitunutta. Pinnalliset, pahvinukkemaiset nuoret ihmiset jäävät eloon vanhojen syöksyessä tuhoon aaveidensa ja pakkomielteidensä perässä." Tämä on Poenkin monien novellien teemoja ja Cormanin pop-käsittely antaa sille uutta voimaa.

Klassikoista tulee pop

Klassiset kauhukirjailijat näyttävät päässeen 1960-luvulla muutenkin esille. Nathaniel Hawthornen Twice Told Talesiin perustui samanniminen Sidney Salkowin ohjaama elokuva (1963), Guy de Maupassantin kauhunovelleista tehtiin vuonna 1961 Murhaajan päiväkirja (Diary of a Madman, ohj. Reginald LeBorg). Kumpaakin elokuvaa yhdistää pääosassa nariseva Vincent Price, Cormanin Poe-filmatisointien mieleenpainuva tähti. Pricen hahmon hienostuneisuus ja dekadenttius Cormanin elokuvissa antaa Antti Alaselle tilaisuuden puhua Theodore Adornon termistä "kuulon taantuminen": "Mies, joka kuulee pienimmätkin liikahdukset hautakammiosta, voisi tuskin tietää mitään pahempaa kuin popmusiikki." Roderick Usher ansaitsee siis tuhonsa 1960-luvulla.

Muoti, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, eteni Italiaan ja Japaniin asti. Mario Bava ohjasi episodielokuvan Black Sabbath (1963), jossa hän filmasi mm. Anton Tsehovia, Antonio Margeriti teki Poen novellin pohjalta elokuvan La danza macabra (1963), Masaki Kobayashin upea Kwaidan perustuu alun perin amerikkalaisen, sittemmin japanilaistuneen Lafcadio Hearnin 1900-luvun alussa kirjoittamiin kummitustarinoihin.

Englantilainen Hammer-yhtiö filmasi niin Bram Stokeria, J. Sheridan Le Fanua, Guy Endorea kuin Sax Rohmeria. Yksi parhaista Poe-filmatisoinneista on Hammerille paljon ohjanneen John Gillingin Kissan varjo (1960), joka perustuu tarinaan "Musta kissa".

Kun klassisiin lähteisiin perustuva kauhuelokuva hetkeksi tuli takaisin Francis Ford Coppolan Draculan (1992) myötä, yhtään suurisuuntaista Poe-filmatisointia ei tehty. Sen sijaan halparäkän kruunaamattomat kuninkaat Fred Olen Ray (The Mummy Lives, 1993) ja Jim Wynorski (Haunting Fear, 1990) ovat ohjanneet Poeta. Jatkuvasti mainstreamin ovella kolkutteleva Stuart Gordon on puolestaan tehnyt elokuvan The Pit and the Pendulum (1990).

Eurooppalaista rappiota Eurooppalaisista Poe-filmatisoinneista tunnetuin, joskaan ei millään muotoa paras lienee kuitenkin Kolme askelta yöhön (1968), jossa Roger Vadim, Louis Malle ja Federico Fellini käyvät Poen eri novellien kimppuun. Episodit tuovat aiheeseen eurooppalaistyyppistä rappion kuvausta, jota amerikkalaisissa pop-filmatisoinneissa ei ole. Vadimin ja Mallen episodeissa vihjataan suoraan eroottiseen sadismiin, joka esimerkiksi Cormanin elokuvissa on hyvin peiteltyä. Elokuvalle on varhainen esikuva, Jean Faurezin vuonna 1949 ohjaama melko maineeton Histoires extraordinaires, johon on Thomas De Quinceyn esseen "Murder Considered as One of the Fine Arts" lisäksi filmattu Poen novellit "Kielivä sydän" ja "Amontillado-tynnyri".

Poe-elokuvien määrä viime vuosina on ollut vähäinen. George Romeron ja Dario Argenton episodielokuva Two Evil Eyesia (1989) ei yleisesti pidetä onnistuneena ja Romeron tuotannossa se on selvä esimerkki Night of the Living Deadin tekijän pahasta väsähtämisestä. Yksi parhaista Poe-elokuvista on asiantuntijoiden mukaan meksikolaisen Juan Lopez Moctezuman vuonna 1972 tekemä La Mansión de La Locura, joka perustuu tohtorien Tarr ja Feather tarinaan. Elokuvaa ei Suomessa arvattavasti moni ole nähnyt.

Mikä Poessa vikana?

Vaikka elokuvia on tullut lueteltua paljonkin, harva niistä on autenttinen Poe-filmatisointi. Lyhytelokuvan puolella Poeta sen sijaan on kuvitettu - jopa Suomessa -, mutta lyhyt pituus antaa enemmän mahdollisuutta Poen kielen visualisointiin, joka tuntuisi vaativan enemmän tunnelmointia kuin tiukkaa tarinankerrontaa. Paras lyhyt Poe-elokuva on varmasti Jan Svankmajerin Usherin talon häviö (1980). Myös monia hyviä film noir -jännäreitä ohjannut Jules Dassin on kokeillut Poeta - hän ohjasi vuonna 1941 kymmenen minuutin filmin "Kielivästä sydämestä". Mr. Magoosta muistettu animaatiostudio UPA tuotti vuonna 1953 mainion piirretyn samasta novellista.

Pitkien elokuvien puolella Poen suosiota on vähentänyt se, että hän ei kehittänyt hahmoa, jonka ympärille voisi kehittää samanlaisen päättymättömän sarjan, niin kuin esimerkiksi Bram Stokerin ja Sheridan Le Fanun vampyyrit. "Rue Morguen murhien" Dupinkin on siihen liian kuivakka hahmo, vaikka novelli onkin Poen tuotannosta filmatuin, ja niinpä Dupinia tai tarinaa on pitänyt muokata. Sen veriset murhat ovat sinänsä antaneet pontta monellekin splatter-lätistelylle ja Internet Movie Databasen 59:stä Poe-elokuvasta moni onkin tällainen verellä mässäily.

keskiviikkona, marraskuuta 16, 2005

Kokeellinen romaani melkein 20 vuoden takaa

No ei ehkä ihan koko romaani...

Kirjoitin 80-luvun lopulla lukiolaispoikana tekstiä, jota nimitin antiromaaniksi. Liuskoja syntyi vanhalla kirjoituskoneella melkein kymmenen, mutta kesken jäi. 90-luvun lopulla, kun tein omakustanteita, minun piti julkaista teksti vihkona, mutta en jaksanut kirjoittaa sitä kokonaan puhtaaksi. Varmaan jokin muukin syy oli siihen, että projekti jäi.

Tiedosto on kuitenkin kulkenut mukanani. Tässä ensimmäiset kolme tai neljä sivua antiromaaniani ja omakustanteeseen tarkoitettu esipuhe, alkuperäisellä päiväyksellä. Lukee ken jaksaa.

***

Porin pieni William S. Burroughs

Käsillä on teksti, jonka tapaisia sanotaan yleensä "todellisiksi harvinaisuuksiksi": kokeellinen teksti ajalta, jolloin olin jotain 15 ja 17 väliltä.

Kirjoitin jossain välissä vuosien 1987-89 aikana - ilmeisesti William S. Burroughsin Alastoman lounaan innoittamana - jotain, jota itsepintaisesti nimitin antiromaaniksi. Ajattelin, että luon uuden kirjallisen lajityypin. Kirjoitin antiromaaniani sinnikkäästi kokonaiset yhdeksän sivua, mutta mitään syytä lopettamiseen en muista olleen.

Seuraavassa yhdeksän sivua lisäyksittä tai korjauksitta (lukuun ottamatta lyöntivirheitä). Olin toivonut voivani julkaista sivut näköispainoksina, sellaisina kuin ne ikivanhasta Remington-kirjoituskoneestani tulivat, mutta se on kopiojäljen huonouden vuoksi tyystin mahdotonta.

Hieman tekstin luonteesta. Se on paikoin omaelämäkerrallinen, mutta osa kertomuksista on napattu erään ystäväni muisteluista. Toivottavasti en loukkaa ketään liittäessäni nuo muistelut tajunnanvirtaani. Teksti on paikoin ehkä liiankin yksiviivaisesti pornografinen, mutta sen voi panna teini-ikäisen ylikierroksella pyörivien fantasioiden syyksi.

Rock- ja muut populaarikulttuuriviittaukset taas eivät ehkä aukene kaikille. Fleshtones, jonka nimi toistuu tekstissä, on edelleenkin vaikuttava 60-luvun autotallirockia taitavasti soittava yhtye, mutta en tiedä, onko se sitten jokin tekstin kantava motiivi. Muita mainittuja rockyhtyeitä ovat ainakin Deja Voodoo, Smack, Skinny Puppy, Pere Ubu, Birthday Party, Moodists ja Very Things, lisäksi Hoodoo Gurusien Leilani-biisiä ja Melrosea siteerataan. Tekstissä vilahtaa myös lukuisa määrä 1940- ja 50-lukujen amerikkalaisia rikoselokuvia (So Evil My Love, Try And Get Me eli Raivoisaa valtaa, The Big Heat, The Big Sleep, All My Sons, Angel Face, Brute Force ja niin edelleen). Lisäksi tekstissä on paljon viittauksia ystävieni kanssa tekemiini tai suunnittelemiini lyhytelokuviin (ainakin Plaid Runner, Juntit ulkoavaruudesta ja Käpykone, johon teksti äkillisesti ja salaperäisesti päättyy). Lopuksi on vielä mainittava, että useasti luetellut englanninkieliset nimet (esim. Tom Soupdish, Sam Odessa, Ted von Mayerling) olivat yksityisetsiviä tuolloin kirjoittamissani rikostarinoissa. [Ja huomautettakoon, että ainakin kerran vilahtava Joe Novak on näistä jäänyt elämään, Isku-lehdessä ilmestyneissä tarinoissa sekä vielä ilmestymättömässä romaanissa Yksi kela Dostojevskia.]

Nämä tuskin kuitenkaan auttavat tekstin tulkitsemisessa, jos siihen joku vähistä lukijoistani haluaa ryhtyä. Voin vain toivottaa hyvää matkaa tiellä, jolta ei ole paluuta (pateettista, eikö totta?).

Juri Nummelin
Turku, 10.10.1997

***

emme tehneet muuta kuin istuimme museon kahvilassa istuimme joimme teetä söimme tosi loistavia venäläisiä konvehteja loistavia tosi hyviä puhuimme löpisimme tyhjiä joku muuttaisi pian kuka kysyin en muista ana vai joku toinen kysyi ei ei ei ei ei hän huusi hyppäsi pystyyn juoksi ulos katsoin soita nyökkäsin söin hänen loput konvehtinsa joku toinen joi hänen teensä olimme kaverin kanssa parvekkeella ilmakko mukana ammuimme hiekkalaatikkoa hiekka pölisi pölisi lenteli ilmaan pieniä tuprahduksia kivaa hauskaa tyttö istui autotallin katolla ammuin sitä ihan viereen ihan viereen tyttö pelästyi oli hauskaa vai hän huusi kiipesi alas mies käveli pihalla ammunpas tuota miestä jalkaan tähtäsin laukaisin mies parahti suoraan jalkaan eipäs ammuta ilmakolla sieltä pojat äkkiä piiloon ryntäsimme sisään onneksi ketään ei ollut kotona kaverin huoneeseen aku ankat esiin kaveri alkoi kaivella lehtiä esiin ilmakko huusin ilmakko piiloon huusin kaveri juoksi olohuoneseen otti ilmakon pyöri sen kanssa hetken aikaa heitti sen sitten ison kaapin alle juoksi takaisin omaan huoneeseensa aku ankka tänne heitin yhden aloimme lukea poru kurkussa melkein shokissa mitä jos poliiseja piha täynnä tulee äijä haastaa meidät oikeuteen selitetään sitten tuomarin edessä ei me tahallaan ei me tahallaaan me luultiin ettei mitään tapahtuisi mitään ei kuitenkaan seurannut istuimme seuraavat kolme tuntia vain ankan seikkailuita lukien deja voodoo 2 - siis kaksi - miestä: kitaristi-laulaja ja rumpali nelikielinen kitara rumpusetti ilman peltejä hupaa hupaa joo makasin sohvalla luin serge clerciä kuuntelin fleshtonesia hyvää kamaa fleshtones fleshtones fleshtones fleshtones fleshtones fleshtones fleshtones fleshtones fleshtones fleshtones fleshtones fleshtones fleshtones tosi rankkaa pelkistettyä hurjaa svengaavaa elämänmakuista hauskaa fleshtones fleshtones fleshtones fleshtones kerronko vitsin älä viitsi kerronpas etkä veti pistoolin esiin suuntasi vitsimiehen vatsaan ampui en pidä vitseistäsi oikeastaan inhoan niitä yli kaiken joojoojoojoojoojoojoojoojoojoojoojoo avaruuden oliot elokuvassa marsilaiset avaruudesta filmi leffa pätkä raina elokuva filmi french film (blurred) kenen kappale tietysti the wire joo kalle porsimo filmissä väkivallan ystävä parempi kuin väkivallan vihollinen makkaraa ei saada elokuvassa juntit avaruudesta siksipä kaikki tuhoutuukin philip marlowe ratkaisi jutun kääri rahat taskuunsa sai toisen jutun elämä on sellaista no nyt se muutti ana vai ei ei anteeksi siis ana muutti minne marsiin tietty olinpas tyhmä ja homo joku sanoi todista se vaadin en viitsi naurahti lähti pois sisään asteli alaston nainen rinnat kuin sammylla kasvot kuin marilynilla takapuoli kuin kuin kuin kuin no anna tulla en keksi mitään no makea kumminkin osti valkoisen tobleronen lähti pois sääli olisi nyt jäänyt kauemmaksi aikaa make sanoi ile repa jope masa ana (oliko hän muuttanut vai ei) jussi kaikki muutkin yhtyivät tähän fleshtones fleshtones fleshtones fleshtones voi vieläkin onks sulla tupakkaa oxo ei ainoastaan käärme tänne se en ikinä eikä saanutkaan sillä urho tumppi tuli sisään pelasti tilanteen fleshtones fleshtones ei tuota kukaan enää jaksa ni turpa kii joku juntti huusi liehuvaviittainen arabi astui ulos schmeisser käsissään ampui kaikki paistit paitsi minua tuli luokseni näytät kauniilta poju tulepa mukaani sanoi enenenenenen heitin käärmeeni sen kasvoille pilkkioi sen luodeilla käveli minua kohti sillä oli pirullinen virnistys ellei hyvällä niin sitten pahalla tälläi se siis loppuu voi äiti miten näin käy miksi voi hyvä luoja äiti voi veti housuni alas teki pari runkkausliikettä en tee pahaa sanoi voi voivoivoivoi sydän tykytti tum tumtumtumtum ihan punaiset tykytti hurjasti arabi hymyili avasi suunsa työnsi sen sinne nuoli imeskeli suuteli hyväili pyöritteli samettista aika kivaa tuntuu hyvältä anna anteeksi äiti luoja poikasi takia ruiskaus värähti läpi ruumiin ruiskaus arabin suuhun suun maiskutusta kielen lipomista mitään eisaamennähukkaanei yhtikäs mitään ihanaa makea tunne museon kahvilassa oli kivaa istuskella ei tämän jälkeen siellä enää olla haaremissa vaan annetaan otetaan anna anteeksi voi että sinne se jätkä meni urho tumppi valitti paras kaverini alkoi itkeä lakritsia tomaatteja sormipiano hyttysiä kalliolla muutan pian minne tampereelle siellähän on kaikki sekopäitä puhuu perunoistakin suurennellen lähdimme pois toukari oli paikan nimi smack soi moonshine chile smack soi moonshine chile joo-o vai niin aivan näinpä tokihan ilman muuta lopeta cutitout fuck you send money god speaks through me sam odessan auto meni ohitse simo lentää ikkuna hajoaa iso jengi ympärillä en minä tahallani älkää kertoko kenellekään suputtaa suustaan tekstiä tekstiä tekstiä ei ole järkeä seeppari-simo sehän on sarjakuva niin on lieneekö ne vielä sandbergilla junia vilahtelee ohi elokuvia alastomia naisia miehiä lapsia nuoria poikia poikia poikia poikia poikia homon paratiisi manala konservatiiveille suvaitsemattomille byrokraateille kuiville dogmaatikoille uskovaisille varsinkin jehovan todistajille jehovan ojittajat (hehehehehehehehehehehehehehehehehehehe) hyvä vitsi ana (mutta koska sä oikein muutat) (enpä tiedä olenhan jo periaatteessa muuttanut asun täällä vielä tämän viikon sitten kaiketi lopullisesti) (jaaha) hollywoodin cowboyt kuivia miehiä nimetön mies on paljon hauskempi olet oikeassa kari j. kettula väitti että italowesterneistä puuttuvat kaikki kiehtovat arkkityypit ei o jätkä tainnut nähdä leonen mestariteoksia kaunis tyttö kävelee ohi lyhyt tukka vaalea pieni nöpö nenän tilalla mustavalkoruutuinen takki siniset aika tiukat farkut (ja ah! mitkä pakarat) mustat aika pienikorkoiset avokkaat todella ihana gimma pukeutumisohjeeni vain sinua varten: joko ruskea tai hieman harmahtava nahkatakki sellainen kuluneen näköinen joku tiukka kauluspaita luurankokuvioinen narusolmio ne rähjäiset farkut sekä aidot kunnon spittarit enpä oikein tiedä etsinäenäävoinoinpukeutuauskominua tiedäntyylistäainakinjotain tai sitten koripallotyyli: 25 mk kumitossut wahlroosilta ei nauhoja tavalliset farkut nostat lahkeet aika korkealle jättikokoinen t-paita aikatiukannäköistäkaikki pitävät sellaisesta vai mitä jonne jojojojo puhu kunnolla joojoojoojoo nonni tuli se sieltä herra jackin ihmeellinen huone on hyvä kirja vai on onon pelkkää pornoa mikäs sen parempaa heitin sitä jäbää lumipallolla ja ja ja sen pää halkes....... voittekste tajuu jäbän pää halkee lumipallosta... vielä kauhempaa oli tulossa: sen päästä alkoi valua jotain mönjää... juoksin kotiin olin siellä kolmetoista vuotta... näen vieläkin painajaisia... jääkaappi auki katsoo sisään pieni poika pelkkä purkki sisällä pelkkiä matoja sen sisällä pieniä punaisia inhottavia äitiiiiiiiiiiiiiiiiii mitä jääkaapissa on huusi pieni poika sinun tuleva omaisuutesi.......................................
.............äiti hymyilee pirullisesti isä nauraa sadistisesti juoksee vessaan pieni poika antaa ylen pieni poika vanha kunnon film noir the snake pit mitäs niitä muita on asko kysyy all my sons angel face the big heat the big sleep brute force call northside 777 D.O.A. dark passage detour the enforcer gilda gun crazy high wall ivy kiss of death love letters narrow margin 99 river street panic in the streets port of new york the set-up sudden fear T-men too late for tears the woman in the window ei tietenkään kaikki no eipä tietystikään onhan niitä aika läjä ja kaikki LOISTAVIA fleshtones cut it out no joo ok all right basso läjähtelee vasten kasvoja diskoja dekadentteja ihmisiä jollakin tytöllä pelkkä läpinäkyvä pitsihamesukkanauhat samettitupsuisetpiikkikorkoavokkaatnahkatakkisellainenmitäsinullekinmainostin
kaunistyttöihailenhäntäkaukaakunhäntanssiihurjastiupeastisexystipakaratheiluu
jalatvilahteleetukkaheilahteleeihantyttötuossakuoleesanoojokuvanhanainenvanhamies
hänenvierellääneisanomitääntuijottaavainarvaanettähänellätykyttäähymyilenhänen
vanhempinaanmeilläon velvollisuus mennä pysäyttämään tuo hulluus he tunkeutuvat tanssilattialle menevät tytön luokse keskeyttävät hänentanssinsa tyttönärkästyynakkeleeniskojaantanssijatkuuvanhuksetyrittävätvieläkerranryntään
lavallekoputan naista olkapäälle niin jättäkääpäs tyttö rauhaan sanon miksi olemme hänen vanhempiaan ja vastuussa siitä ettei hän pukeudu tuolla tavallajakäytällaisissa paikoissa tyttö oli jo tanssinutpois ulottuviltamme näin hänen hiipivän ulos hymyilin vaivihkaa vanhukset lähtivät tyrkkien dekadentteja etsimään tyttöä nauroin nauroin hullun naurua olin iloinen onnellinen mahdottoman iloinen en kylläkään nähnyt tyttöä enää sen jälkeen mutta muisto pysyy ikuisesti lähdin pois menin kotiin näin unta iso vihreä kauhea limainen karvainen yököttävä mulkosilmäinen torahampainen ajoi minua takaa juoksin juoksin juoksin juoksin juoksin juoksin väsyin väsyin väsyin väsyin kuukahdin maahan kauhean kauhean kauhea otus nauroi räkäisesti inhasti limainen kaiku äänessään nyt minä syön sinut se huusi tarrasi minuun käärmemäisillä käsillään huusin heräsin huutaen huusin huusin ovikello soi lakkasin huutamasta ovikello soi uudestaan nousin vuoteeltani pyyhin pelonhiet otsaltani kävelin ovelle avasin senainakinkymmenenlimaistakarvaistavihreääisoainhottavaa
otustaryntäsisisäänalkoiajaaminuatakaajuoksinjuoksinjuoksinjuoksinväsyinkuukahdin
maahannesöivätminut enkä enää herännyt... tunsin jotain olkapäälläni: otuksen suu tunsin jotain jaloissani: otuksen suu tunsin jotain vatsani päällä: otuksen suu otus otus otus otus otus äitiluojamikaelisäbuddhaäitiisämiksimiksimiksi? emme ole löytäneet vastausta mysteerioon vielä sir nuori konstaapeli sanoi komisariolle ette vai te olette poliiseja tajuatko poliiseja poliisit ovat tässä maailmassa ratkaistaakseen tuollaisia visaisia rikoksia kyllä sir aivan niin sir ilman muuta sir olette oikeassa sir tartumme asiaan uudestaan tuosta näkökulmasta sir kaikista suista yhtä aikaa hyvä pojat tiesinhän minä että teistä olisi johonkin konstaapelit lähtivät viikon päästä: olemme selvittäneet mysteerion sir niin anna tulla mies kuoli omien uniensa syömänä komisario sulatteli hetken tätä uutta aika omalaatuista ratkaisua vai niin luotan teihin ja olen varma että ratkaisu on oikea tästä hyvästä olette kaikki nyt etsiviä voijukusirkiitosoletteanteliaallapäällätänäänsirpaljonkiitoksiasir voitte mennä konstaapelit lähtivät stuart m. kaminsky katselee vierestä ja lukee kirjaa american film genres sen on kirjoittanut mies nimeltä stuart m. kaminsky soratie jeeppi pysäköitynä tien varteen sotilaita kaksi nukkavieru mies colt laukaisu mies lentää ojaan jeeppi jatkaa matkaa sotilas kävelee väsyneesti tietä pitkin jeeppi tulee ja poimii sotilaan kyytiin miehen ampunut sotilas esittelee itsensä majuri thompsoniksi paljastuu että sotilas on menossa poriin joten majuri tarjoaa hänelle jauhetta sotilas jonka nimi on simo garfunkel maistaa alkaa sekoilla ei tuollaista täällä kaivata majuri sanoo työntää simon pois kaarteessa simo kaatuu alkaa harhailla alkaa nousta rinnettä ylös pian tulee omituinen kyltti vastaan: älä tallaa kärpässieniä simo vetää macheten esiin pilkkoo kyltin jatkaa matkaa lentää ampuu ammuu ammuu kuuluu vain sydän lyö eikä enää osaa palata kaupunkiin minne minne se sitten menee minne ikinä keksiikin samodessaampuumiehenarvasinettäsinäoletserikollinenhänsanooja palaasnäkyynjasamallataivaalliseentaivaaseen ted von mayerling on ulkona kuvioista nick partner naurattaa naisia ampuu gangstereita joe novak polttelee lucky strikeja hotelleissa ed aristoteles ihailee dalin maalausta ja muut te sitten tiedättekin ketkä muut no johnny la shelle arnold clothes chuck de witt joe villalobos arthur shape
m. ed pierce ray minerva tom soupdish jim amadeus sokrates hulce bill harzia kerro ray minervasta homo pehmeä katselee poikia ei tyttöjä laisinkaan yksityisetsivä homo dekkarina aivan fleshtones fleshtones fleshtones soi frank millerin batman seikkailee blade runner pyörii televisiossa plaid runner ei ole kovin tunnettu eikä edes valmis miksei jaa-a tytöt ovat kolmistaan kirjastossa link wray soittaa levyllä bullshot tytöt eivät kaipaa poikia william faulkner triffids wim wenders tytöt katselevat toisiaan kikattavat mies kävelee kadulla taluttaa koiraa tytöt koskettelevat toisiaan lentokone lentää korkealla ja taluttaa koiraa tytöt koskettelevat toisiaan intiimeihin paikkoihin miten se on mahdollista tytöt kikattavat hierovat toistensa haaroja no tiedäthän sinä ne joost swarten jutut yksi tytöistä ottaa paidan pois ei rintaliivejä sen alla pelkkää ihoa kaksi kappaletta hyvinmuodostuneita rintoja mies ei enää kävele kadulla hän avaa kotioven ja astuu sisään toiset kaksi tyttöä nauravat molemmille yksi rinta ihanaa huutaa teinityttö hän on lähellä jon bon jovia tytöt riisuvat yksissä tuumin yhtä tyttöä kikattavat suut painautuvat yhteen rinnat rintoja vasten vatsat vatsoja vasten hävyt häpyjä vasten suut rintoja vasten suut takapuolia vasten suut häpyjä vasten ja toisinpäin navat napoja vasten kikatusta naurua ihanaa mies riisuu takkinsa ja ripustaa sen naulakkoon hän menee ruokasaliin tytöillä on hauskaa kirjaston lattialla suu rintaa vasten suu häpyä vasten kädet takapuolessa askeleet kaikuvat koulun käytävillä tytöt tytöt tytöt tytöt tytöt ovi avautuu vanhahko nainen tiukkailminen hyvin pukeutunut konservatiivisen näköinen huomaa tytöt tytöt tytöt ja heidän huvinsa viattomat ihanat kauniit luonnolliset rakastuneet huvinsa tytöt nainen huutaa lopettakaa tytöt näyttävät naiselle kieltä teidät erotetaan koulusta tytöt näyttävät uudestaan kieltä

Vielä yksi e.e. cummings

Muistin vielä yhden cummings-suomennoksen, joka on ilmestynytkin - Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden ainejärjestölehdessä Legendassa, numerossa 1/1992. Tämä oli muistaakseni lukion englanninkirjassa (!), enkä tiedä mistä se on alun perin. Ilmeisesti cummingsilla on sarja "Portraits". Tämä on lännenaiheisena hauska.

muotokuva VIII

Buffalo Bill on
kuollut
kuka ratsasti
vedenpehmeänhopeaisella
oriilla
ja pirstoi yksikaksikolmeneljä savikiekkoatostanoinvaan
Jeesus
Hän oli komea mies
ja mitä minä haluan tietää on
että mitäs sinä tykkäät sinisilmäpojastasi
Herra Kuolema

torstaina, marraskuuta 10, 2005

Underground-sarjakuvaa

Aito julkaisematon teksti - erääseen viikkolehteen sovittu, mutta julkaisematta jäänyt kirja-arvostelu.

***

Vallankumous ja sarjakuvat

Päivi Arffman: ”Comics go underground!” Underground-sarjakuva vastakulttuurina vuosien 1967-1974 Yhdysvalloissa. 460 s. k & h 2004.

Underground on termi, jonka voi liittää moneen: elokuviin, kirjoihin, musiikkiin, seksuaaliseen käytökseen. Täsmällisesti käytettynä underground viittaa kuitenkin amerikkalaiseen 60-luvun vastakulttuuriin, joka syntyi melkein samaan aikaan kuin uus- ja äärivasemmistolainen liikehdintä Euroopassa. Undergroundiin kuuluivat muun muassa hipit ja jipit, opiskelijaliike sekä sarjakuvat ja elokuvat.
Erotuksena poliittisesti tiedostavasta eurooppalaisesta liikehdinnästä amerikkalainen underground oli selkeästi dogmien ja poliittisten oppien vastaista – kaikkea elävää, kuollutta, liikkuvaa ja liikkumatonta pilkattiin.
Parhaiten epäpoliittisuus näkyy sarjakuvassa, josta ilmestyi viime vuonna turkulaisen Päivi Arffmanin väitöskirja ”Comics go underground!” Amerikkalaiset alamaailman sarjakuvat ovat usein silkkaa sekoilua seksin ja väkivallan täyttämässä maailmassa eivätkä niinkään poliittisia julistuksia. Huumeet olivat useassa sarjakuvassa pääosassa, ja realistisia kuvauksia tavallisen ihmisen elämästä oli turha hakea.
Arffman selvittää underground-ilmiötä monelta kantilta: tekijöiden ja kustantamoiden sekä vastaanottajien historiana. Arffman käsittelee myös ympäröivän yhteiskunnan vaikutusta sarjakuviin ja sitä, miten historialliset tapahtumat näkyivät sarjakuvissa ja miten ne kommentoivat niitä.
Underground-sarjakuvan suurin merkitys oli siinä, että se hajoitti aiemman sukupolven asettamat tabut. 50-luvulla amerikkalainen sarjakuva oli törmännyt ongelmiin, kun kasvattajat ja muut auktoriteetit halusivat siivota sarjiksista väkivallan ja seksin pois. Sensuuri jähmetti amerikkalaisen sarjakuvan pitkäksi aikaa, kunnes 60-luvulla Crumb ja kumppanit alkoivat kapinoida sitä vastaan. Seurauksena oli tietenkin aluksi usean sarjakuvan kieltäminen ja ratsioiden tekeminen kustantajien toimistoihin, mutta lopulta myös se, että Amerikassakin nähtiin, että sarjakuvia voi tehdä myös aikuisille.
Eri asia sitten on, onko vaikutus yltänyt näihin päiviin saakka. Amerikassa vakavat sarjakuvaromaanit ovat edelleen yllättävän harvinaisia, ainakin jos vertaa Euroopan tilanteeseen.
Kirjan viimeiset sivut ovat surullista luettavaa. Vallankumous Amerikassa kilpistyi dogmiriitoihin sekä yhteiskunnan koventuneeseen otteeseen. Undergroundia näivetti myös hippiaatteen kaupallistuminen. Ihanteet murtuivat ja vallankumouksen veteraanit vain ihmettelivät vierestä, mitä heidän ideaaleilleen oikein tapahtuu. Osa loikkasi takaisin yhteiskuntaan, osa muutti vielä kauemmaksi yhteiskunnasta, osa luhistui. Keskeiset nimet, kuten Robert Crumb ja Gilbert Shelton, tosin jatkoivat sarjakuvien tekemistä ja ovat edelleen ärhäköitä yhteiskuntakriitikoita.
Arffmanilla on otetta asiaan. Hän ei kesytä undergroundia liikaa eikä myöskään teoretisoi sitä kuoliiaksi.
Välillä kuitenkin tuntuu, että Arffman vääntää tikusta asiaa. Robert Crumbin mustien hahmojen kuvauksesta puhutaan monta sivua ja pohdiskellaan, ovatko ne rasistisia vai eivät, vaikka yksi ainoa kuvanäyte riittää paljastamaan, että kyse on parodiasta: turpeahuulinen musta nainen, jonka hiukset on koottu pienelle letille päälaelle, huutaa ”Mugga uga booga!”
Pahin vika kirjassa on kuitenkin se, että se on liian pitkä ja siinä toistetaan asioita. Monet kohdat olisi voinut ilmaista selkeämmin. Eestaas pyörittely tuntuu siltä, että Arffman ei ole halunnut lyödä merkityksiä lukkoon. Lukija sitä kuitenkin usein usein toivoisi.

tiistaina, marraskuuta 08, 2005

Loput cummingsit

Tässä vielä loput suomentamani e.e. cummingsin runot. Saattaa tulla samoja kuin ensimmäisessä viestissä, mutta haitanneeko tuo? Hyvään runoon pitää aina palata.

***

66

U-ne-K-si-E-n

lehdet
(nÄe)
jotka on

lukittu

kulTAIseen
jälki-
hEHkuun



r
iSeVä
t

,;:.:;,

***

71

kuinka monta hetkeä täytyy(ällistyttävää kukin
montako vuosisataa)näiden silmiä enempien
uuskuljeksia ja kuljeksia jotain ei koskaan syvenevää rantaa

lukittuna ikuisuudelliseen tasapainoiseen ajan vuorovaihteluun

rakkaus yksin ymmärtää:vain keitä varten
pidän valani kunnes tuo vuorovesi kääntyy;
ja kaikista supistuvista suunnattomasti tuomion
lemuavan viattomuuden aarteista syntyy.

Sitten,ilman uskottavaa missätahansa
hengen välinpitämättömyyden pimennystä
kaiken viisauden kautta tieto uskaltaa kulkea,

kuinka tuo(itseni ainoa itse jonka)lapsi tanssiikaan!

ja kun hänet on kiskaistu sellaiset arvoitukset kuin ihmiset
eivät tule raskaiksi - antaa valtameren kasvaa jälleen

***

11

nöyrä(rajoittamalla

ilolla varustettu)
lintu laulaa rakkauden jokaista totuutta

kaiken sillän ja miksin tuolla puolen


eikä kysy muuta suosionosoitusta

(kun alas typeryydessään sortuvat
vihan ylpeät suunnattomuudet

maailmaksi joskus kutsutut)kuin saada laulaa

***

10

koska on

Kevät
asiaT

uskaltavat tehdä ihmisiä

(eikä
toisin

päin)koska o

n huh
tikuu

Elämät elävät omia

henkilöitään(sen
sijaan

että kaikkienmuiden)mutta

mikä on täydellisen
ihanaa oma

Rakkaani

on että sinä &
minä ovat enemmän kuin sinä

&minä(ko

s
k
a On me)

***

7

on

niin pirun mukavaa kun Kukatahansa -
kyllä;ei

väliä kuka,joku

täysi(mieluusti
blondi
tietysti)

tai sitten toisaalta

no
sinun vanhin
kaverisi
esimerkiksi(tai

;niin

jopa
minä
oletan
jonkun
vaimoa)

- tekee ei tee epäsanoo sanoo katsoo hymyilee

tai vain On
mikä saa
sinut tuntemaan
ettet ole

6 tai 6

teini tai kuusikymmentä
ooo,ooo
kenentahansamuun -

mutta kerrankin

(kuvitt-
ele)

Sinä

***

47

ilman sinun
silmiesi sinun
äänesi sinun tapojesi
armoa(oi kaikkein eniten minun loistava rakkauteni)

kuinka pimeämpi minä olenkaan,
ei laulua(ei
mitään)ei
hiljaisuutta jota olisi kerrottu;sillä ei ole nimeä

mutta jos tämä nimettömyys
(täydellisesti
äkisti)
katoaisi,loputtomassa täsmällisessä

kauneutesi väristyksessä,silloin
minun kadonneet minun
seonneet minun
missälliset itseni ne järjestävät tänne jälleen

- elävimpään erääseen tähteen
yhtä pieniä kuin nämä
kaikki nämä
kiitolliset(tarkkaa)linnut laulavat täydesti

***

44

Nyt minä asetun(kaikki ympärilläni)
makuulle(suuri hämärä syvä sateen
ääni;ja ainasta ja eimistään)ja

mikä herkästi tervetuliaispimeisyys

nyt asetun makuulle(syvimmässä vaakatasossa
enemmän kuin musiikkia)tunne että auringonvalo on
(elämä ja päivät ovat)ainoastaan lainattua:siinä missä
yö on annettu(yö ja kuolema ja sade

ovat annettuja;ja annettua on kuinka kauniisti lumi)

nyt asetun makuulle uneksiakseni(ei mistään
minä tai kuka jokutahansa tai sinä
voi ikinä kuvitella alkavansa uneksia)

jostakin mitä kukaan ei saata pitää.
nyt asetun makuulle uneksiakseni Keväästä

***

32

kaikki mikä ei ole laulua on pelkkää puhetta
ja kaikki puhe on puhumista itsekseen
(vaikka tuo itse olisikin etsitty tai etsisi
herraa tai opetuslasta lammasta tai sutta)

(sano) se jumaluutena tai paholaisena
- kiistele nyyhkäyksinä ja järkeilyinä uhkauksina ja hymyinä
nimeä se julmaksi reiluksi tai siunatuksi pahaksi
se olet sinä(omaa sukua minä)ei kukaan muu

harhauta hölmö ihmiskunta viivytyspuheilla
- sinut on kuuroutettu jokaisen äidin lapsi -
kaikki on pelkkää puhetta mikä ei ole laulua
ja kaikki puhe on puhumista itsekseen yksin

mutta laulun suurin(niin kuin vuoret
tuntevat ja rakastavaiset)laulu on hiljaisuutta

***

31

RUNO(eli
'enemmistön jumalallinen oikeus,
tuon kuninkaitten jumalallisen oikeuden
laillisen jälkeläisen' Homer Lea)

seuraavassa viisi yksinkertaista tosiasiaa joita yksi

kään ali-ihmisylivaltio ole koskaan tiennyt
(1)rakkaudetta olemme yhtä kuin sakki
rakkauden ollessa sinäolenminäolet(2)

pyhä ihmeellinen erilaisuus ensi

luokkaisen & toisen välillä olettaa ajatt
elematonta suunnattomuutta joka rin
nastuu pikkuruiseen lipsahdukseen toisesta kymmenenteen

asteeseen(3)niin kuin oli al

ussa on nytkin ja tulee aina olemaan eli
sataprosenttisenalkuperäinen rehe
llisyys on yhtä kuin selkeys(4)

Ainoastaan riistakala Ui Ylävirtaan
eiollakuollut ei ole ollaelossa

***

64

'oi purppurainen laululintu
ole kiltti ja kerro minulle miksi
tämän kesämaailman(ja sinun ja minun
jotka niin rakastamme elämistä)
täytyy kuolla'

'jos sattuisin
kertomaan sinulle jotain'
(tuo innokkaan ihana lallatteleva
itse vastaa minulle)
'en voisi laulaa'

***

63

(kuuntele)

tämäkin koira haukkuu ja
kuinka hullusti talot
silmät ihmiset hymyt
kasvot kadut
tapulit innokkaasti

törm

äävät läpi iha
nan auringonvalon
- katso -
itset,remuaa:virne
a-v-a-u-t-u-u

ovat(lehdet;kukat)unia

,tule nopeasti tule
juokse juokse
minun perässäni
hyppää huuda(naura
tanssi itke

laula)sillä on Kevät

- (jotenkin)
ja maassa
taivaalla puissa
:joka
paikassa ihme tulee

(kyllä)

sinä ja minä emme voi
kiirehtiä sitä
tuhannellakaan runolla
minun rakkaani
mutta kukaan ei pysty sitä pysäyttämään
Edes Kaikkien Maailman Poliisien Kanssa

sunnuntaina, marraskuuta 06, 2005

Seikkailujen Maailma

Tämä on ehkä ilmestynyt Jukkahoon kokoamassa ja julkaisemassa fanzinessa, jonka nimeä en saa päähäni. Enkä tosiaan tiedä, onko juttu ollenkaan ilmestynyt. Kyse on siis legendaarisesta Seikkailujen Maailmasta, ainoasta oikeasta suomalaisesta pulp-lehdestä, jossa ilmestyi mm. ensimmäinen Chandler-suomennos.

***

The only Finnish pulp, Seikkailujen Maailma

The garish charm of pulp fiction florished in the US and UK in the thirties and fourties and in the beginning of the fifties. Pulp magazines were published in the hundreds or maybe even thousands and many of the pulp writers published lots of classics – Robert E. Howard’s Conan, Raymond Chandler’s pre-Marlowe stories, Ray Bradbury’s early horror stories etc.
Finland got its share of pulpish fever in the form of Seikkailujen Maailma, the magazine that was published from 1937 to 1963. The title of the magazine means The World of Adventures and it was published by the Kanerva printing house from the middle-sized city of Lahti situating in the Southern Finland. In the lead was the charismatic figure of August Kanerva, but the initiative to publish an American-type pulp magazine came from his son, Olavi, and his mate, Reino Helismaa, who was later to get fame as a famous songwriter and singer.
It is as yet unknown where Olavi Kanerva ja Reino Helismaa got their hands on American pulps, but they may have been available through bookstores in Finland, which was a pretty international country between the wars. Or maybe Kanerva and Helismaa got their copies of Dime Detective, Adventure and other magazines straight from foreign countries.
Nevertheless, the boys encouraged August Kanerva to try his hand on magazine publishing. First came Isku (Punch) in 1935, a weekly paper specializing in fast-moving action stories. Many of the stories were published unanonimously, but there were some American stories thrown in. Some of the stories were written by Olavi Kanerva and Reino Helismaa themselves under many pseudonyms.
Seikkailujen Maailma started its life in 1937. This was a good year for pulps all around the world and Seikkailujen Maailma started off very well. The first issue contained stories by the shudder luminaries Paul Ernst, H.M. Appel and George Alden Edson and the Foreign Legion chronicler George Surdez. The issue also had one story by George Bruce, a hacker extraordinaire, and “the king of the pulps”, H. Bedford-Jones.
The same continued throughout the first issues: Carroll John Daly, Ray Cummings, Frederick C. Davis, Theodore Roscoe, Frederick Nebel, to name but a few, got their names on the pages of Seikkailujen Maailma pretty quick. They must’ve made quite an impact on Finnish readers who were not accustomed to pull-no-punches type of stories that the pulps afforded.
The shudder or weird menace stories that were ripped off the pages of Horror Stories and Terror Tales and the like may still well be the most gruesome fiction ever published in the Finnish language. In one of Wayne Rogers’s stories, the boxing manager promises his fighters that whenever they win a fight, they get a woman to rape. The manager kidnaps the protagonist’s wife and says that if the man ever loses a fight, the other men will have their way with the man’s wife. That’s noir for you.
Where the Kanerva family and Seikkailujen Maailma got their pulps and their stories is not known. It has been suspected that the stories were never paid for. It is entirely possible that they just took the stories out of the American pulps’ pages and photographed the illos. Many of the masters of pulp illustrations were known also in Finland: John Newton Howitt and Amos Sewell were published in Finland in quantity, but they couldn’t have known it themselves.
Seikkailujen Maailma was modelled after the Popular Publications magazines, mainly Dime Detective and Detective Tales. They used the same header and the same page size (appr. 7 x 10 inches). The paper is very rough pulp paper. You can almost feel the fibres. Most of the stories came from the Popular’s line – you can spot stories from Adventure, Dime Adventure, Dime Sports, Dime Western, Wonder Stories and of course Dime Detective and Detective Tales. The Popular editor Rogers Terrill had his hands also on Finnish readers’ imaginations.
The Second World War ceased the flow of American stories. American magazines didn’t find their way to Finland during the war. The magazine still published many American stories, but without the author’s name. Whether this was in fear of censors – Finland fought alongside Nazi Germany, after all – or copyright holders is not known.
One important exception was made in the case of Charles Stoddard AKA Henry Kuttner, whose first appearance in Finnish was in the pages of Seikkailujen Maailma in 1945. The story was called “Surman vedet” and it was originally “Waters of Death” (Thrilling Adventures, September 1941). Some other American sf writers were printed in Seikkailujen Maailma – Kenneth Sterling (“The Red Moon”, Wonder Stories, Nov. 1935), Leslie F. Stone (“The Man with the Four Dimensional Eyes, Wonder Stories August, 1935) and Manly Wade Wellman (“The Disc-Men of Jupiter”, Wonder Stories, Sept. 1931). The last one was published in Seikkailujen Maailma under the false byline, D. Kreene. Wherever that came from is a mystery.
Finnish writers made their way to Seikkailujen Maailma during war time. Harry Etelä must be one the more interesting ones. He was later to gather fame as a writer of popular songs, but he had published many songs already when he started scribbling stories for Seikkailujen Maailma in the end of the thirties. One of his tales carries a vivid influence of the shudder pulps: A cannibal-pedophile carries teenage boys to his den. He has now two preys, but they are not easy. They snatch an ax and chop the man to pieces. That’s the true origin of Finnish horror.
After the war there were some regulations due to shortage of paper. Seikkailujen Maailma wasn’t seen to be prestigious enough to get paper to be published monthly. In 1949 they got back on their feet again, now with Olavi Kanerva in the lead. The magazine translated and published many important American pulp writers, Norbert Davis, Robert Turner, Frank Gruber, William Campbell Gault, Harry F. Olmsted, William E. Barrett, again to name but a few. The emphasis was on crime fiction, but it changed during the fifties closer to western fiction. The likes of Robert Mahaffay, John Pearsol and Walt Coburn began to control the pages. The Colts sang a deadly song, but in came some really good stories, by Tom Blackburn, Bill Gulick and Richard Matheson, to name some. Science fiction dropped off almost completely. Rather strangely the only story by Matheson was one of his few westerns (“Gunsight”, Dime Western 1951).
The pulps began to vanish in the beginning of the fifties. Seikkailujen Maailma was thriving – they announced in 1957 that the January issue was sold out and couldn’t be reprinted. Many of the American pulps had by this time ceased to exist or changed their ways to more modest ones and became smaller, digest-sized magazines. Seikkailujen Maailma changed its size to digest in 1955-1956 and started to print stories from the lower end of American magazine publishing, from the likes of Guilty Detective Stories and Double Action Western. Robert Silverberg had one of his first appearances in Finnish in the end of the fifties with a crime story published originally as by Charles D. Hammer. The western stories were not true fiction anymore, they were rather a bit boring true stories where the writer needs no imagination.
The end was already visible. The issues in the early sixties are poor work, anonymous stories with no real content, some translations (one by Donald Westlake!) and some reprints without the author’s name. Covers are very bad. The Finnish writers dabbling in the dens of pulp at the time were, to be modest, not very good. One of them, Harri Kuusa, wrote long enough to see a novel of his in print. It was the swan song of the Seikkailujen Maailma publishing empire. Harri Kuusa’s one novel was called Nikkeliä ihmislihaan (“Nickel into the Human Flesh”) and it was published as by Wesley Nicol. This was in 1963. After that no one heard of Harri Kuusa again.
Seikkailujen Maailma vanished and can be found only in the lower shelves of second-hand book stores. Some of the early issues, with the distinctly American feel in the covers, are sought-after and expensive. The Kanerva printing house existed to the early seventies, but they didn’t publish anything anymore.

torstaina, marraskuuta 03, 2005

Brittiläisen pulpin historiaa

Vaihtelua e.e. cummingsin herkistä maailmoista: johdantoa tulevaan Pulpografia Britannica -kirjaan. Juttu pätkii paikoin ja varsinkin toisen maailmansodan jälkeisestä mushroom jungle -ilmiöstä pitää kirjoittaa vielä lisää. Aihe on kuitenkin Suomessa huonosti tunnettu ja maailmallakin huonosti dokumentoitu, joten tässä tulee. Tämä on aika pitkä ja ilman väliotsikoita - try to hang on.

***

Englantilaisen kioskikirjallisuuden ero amerikkalaiseen on se, että sillä on vahvat kytkökset lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla monet kirjoittajat toimivat kummallakin alalla. Käytäntö oli alkanut jo 1800-luvun lopulla – esimerkiksi vielä 1960-luvulla ilmestynyttä Sexton Blake –sarjaa alettiin kirjoittaa jo vuonna 1883, ja sarjan avustajat kirjoittivat 1920- ja 1930-luvuilla niin ajan aikuisten jännärilehtiin kuin lapsille ja nuorille tarkoitettuihin lukemistoihin.
Yhtenä ensimmäisistä alalla toimivista lehdistä on pidetty vuonna 1777 alkanutta lehteä The Young Gentleman’s Magazine. Sitä seurasi sellaisia lehtiä kuin The Boys’ and Girls’ Penny Magazine (1832), joka oli kahdeksansivuinen.
Ensimmäinen niin sanottu penny dreadful, yhden pennyn maksanut lähinnä kauhu- ja groteskeja seikkailujuttuja sisältänyt lehti, oli Boys of England, joka alkoi ilmestyä 1866. Hyvin yksinkertaisia juttua sisältäneitä penny dreadful –lehtiä ilmestyi lopulta satoja ja ne työllistivät lukemattomia kirjoittajia aina 1800-luvun lopulle saakka, jolloin niiden tilalle tulivat ns. story papers, halvalle paperille painetut lehdet, joissa ilmestyi nuorille lukijoille suunnattuja tarinoita ja jatkokertomuksia. Lehdet ilmestyivät viikottain ja näin ne tarjosivat paljon työtilaisuuksia senttareille. Keskeisiä näistä oli yhtenä maailman tuotteliaimmista kirjailijoista pidetty kapteeni Frank T. Shaw.
Ensimmäinen story papereista oli Halfpenny Marvel, joka alkoi ilmestyä 1893. Lehden nimi muuttui Marveliksi vuonna 1904 ja vuonna 1922 se yhdistyi Sport and Adventure –lehteen. 1890-luvulla alkoivat ilmestyä myös Union Jack ja Pluck.
Tärkein story paperien julkaisija oli Amalgamated Press, joka otti alalla lähes monopolin 1920-luvulla. Sen rinnalla kamppailivat Aldine, Pearson’s ja Trapps Holmes, mutta parhaiten Amalgamatedille pani kampoihin skotlantilainen D.C. Thomson, joka julkaisi lehtiä vielä pitkälle toisen maailmansodan jälkeenkin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli sen verran suuri kysyntä halvalle nuortenkirjallisuudelle, että alalle mahtui enemmän kuin yksi iso kustantaja. Amalgamatedin tarina on kuitenkin yksi keskeisiä englantilaisessa kioskikirjallisuudessa, koska kustantamo julkaisi myöhemmin Sexton Blakea ja länkkärilehti Western Librarya, josta suomalaisen Lännensarjan jutut alun perin otettiin. Amalgamatedista tuli myöhemmin Fleetway, joka on tullut tunnetuksi sarjakuvien, kuten Korkeajännityksen, julkaisijana. Sittemmin suuri tanskalainen Egmont on ostanut Fleetwayn.
Mainitut Sexton Blake ja Western Library edustivat story paperien rinnalle tullutta julkaisuformaattia, niinsanottua pocket librarya. Nämä olivat story papereita pienempikokoisia, yhden tarinan sisältäneitä julkaisuja. Näihin otettiin aluksi tarinat story papereista ja niitä lyhennettiin mahtumaan 64 määrämittaiseen sivuun. Vasta toisen maailmansodan tietämillä tarinat vaihtuivat alkuperäisiksi – kaikki suomeksi ilmestyneet Sexton Blaket ovat siis alkuperäisiä eivätkä ne ole ilmestyneet aluksi story papereissa.
Lasten ja nuorten story paperien merkitystä ei voi kyllin korostaa. Yksi tärkeimmistä näistä oli Chums, joka alkoi ilmestyä jo 1892. Tuolloin siihen kirjoitti muun muassa Sir Max Pemberton. Chums jatkoi ilmestymistään aina vuoteen 1934 asti (jonka jälkeen ilmestyi vielä muutamana vuonna iso vuosijulkaisu, englantilaiselle lajityyppikirjallisuudelle tyypillinen ns. annual). Chumsin merkitystä on korostettu muun muassa sillä, että sitä ovat mainostaneet lapsena lukeneensa niinkin erilaiset ja eri sukupolvea edustavat kirjailijat kuin Pyhimyksen luoja Leslie Charteris ja uuden aallon science fictionin keskeinen tekijä J.G. Ballard.

Lapsille ja nuorille tarkoitetun kirjallisuuden rinnalla oli tietenkin lukuisia muitakin areenoita kevyehkölle viihdekirjallisuudelle. Yksi keskeisiä lehtiä oli Strand, joka tunnetaan hyvin Sherlock Holmesin areenana. Lehti perustettiin 1890 ja sillä oli sama toimittaja vuodesta 1891 vuoteen 1930, H. Greenhough Smith, joka siis osti ja toimitti kaikki Arthur Conan Doylen tarinat. Jännittävää on, että Sherlock Holmes oli aiemmin esiintynyt kahdessa romaanissa (Neljän merkki ja Punaisten kirjainten arvoitus), mutta vasta Strand-lehden novellit tekivät Holmesista suositun hahmon.
Strand oli George Newnesin perustama – Newnes oli vielä 1900-luvulla yksi keskeisiä lukemistolehtien kustantajia Englannissa. Hänen muita lehtiään olivat Tit-Bits (perustettu 1881), The Strand Magazine (1891), The Million (1892), The Westminster Gazette (1893), The Wide World Magazine (1898), The Ladies' Field (1898) ja The Captain (1899). Newnes oli brittiläisen imperialismin vakaa kannattaja, mutta hän hyödynsi lehdissään useita uusia keksintöjä ja vakiinnutti lukemistolehdille keskeisen kuvituksen käytön. Lisäksi Newnes kehitti myöhemmin Valittujen Palojen hyväksikäyttämän tavan koota lehti muiden lehtien kertomuksista: Tit-Bits oli ensimmäisiä lehtiä, joka hyödynsi tätä tapaa. The Wide World Magazine –lehteen koottiin lukijoiden (ja arvatenkin useiden ammattiavustajien) kirjoittamia kertomuksia ympäri maailmaa tapahtuneista seikkailuista. Kummatkin lehdet ilmestyivät vielä 1960-luvulla, ja esimerkiksi Tit-Bitsiin kirjoittivat tässäkin kirjassa esitellyt Graham Fisher (eli Frank Struan) sekä Peter Cave.
Strandin kanssa ilmestyi muitakin tärkeitä lehtiä. The Harmsworth London Magazine perustettiin vuonna 1898 kilpailemaan nimenomaan Strandin kanssa; 1900-luvun alussa siitä tuli The London Magazine. Sen avustajia olivat muun muassa H.G. Wells ja Arthur Morrison, mutta lehti ei saavuttanut Strandin suosiota missään vaiheessa ja se lakkasi ilmestymästä vuonna 1933. Muita vastaavia lehtiä olivat The Pall Mall Magazine, joka ilmestyi vuosina 1893—1914, ja Pearson's Magazine, joka lakkasi ilmestymästä vasta vuonna 1939. Varsinkin jälkimmäinen lehti oli tärkeä julkaistessaan sellaisia kirjailijoita kuin H.G. Wells (Maailmojen sota julkaistiin lehdessä jatkokertomuksena vuonna 1897), Sax Rohmer, Rudyard Kipling, paronitar Orczy ja Rafael Sabatini. Lehdestä ilmestyi poikkeuksellisesti myös amerikkalainen versio, jota toimitti vuosina 1916—1923 seksimuistelmistaan tunnettu Frank Harris, jolloin lehti oli kallellaan vasemmistolaisuuteen ja julkaisi muun muassa G.B. Shawin ja amerikkalaisen Upton Sinclairin kirjoituksia. Lehti joutui, ei kovin yllättävästi, vaikeuksiin.
Myös Windsor Magazine (1895—1939) julkaisi tärkeitä tekijöitä, kuten pahaenteisistä tri Nikola –tarinoistaan tunnettua Guy Boothbya ja H. Rider Haggardia, jonka Ayesha ilmestyi lehdessä jatkokertomuksena vuonna 1905. Myös Arthur Conan Doyle kirjoitti Windsor Magazineen.
Nuortenkirjallisuuden ja suurikokoisten laatulehtien rinnalla Englannissa julkaistiin kuitenkin myös halpaa viihdekirjallisuutta aikuisille. Rikoskirjallisuuden kannalta tärkein lehti oli varmasti The Thriller, joka sisältönsä puolesta muistutti eniten amerikkalaisia pulp-lehtiä kaikista brittijulkaisuista, mutta joka oli kuitenkin tabloidikokoinen sanomalehtipaperille painettu. The Thrillerin joka numerossa ilmestyi pitkä novelli ja jatkokertomuksen osa. Lehden keskeisimpiä kirjoittajia olivat Edgar Wallace, Sydney Horler, Leslie Charteris, Edwy Searles Brooks, Hugh Clevely, John Creasey, Peter Cheney ja Barry Perowne. Esimerkiksi Wallace esiintyi lehdessä heti ensimmäisestä numerosta alkaen vuonna 1929. Lehti ilmestyi vuoteen 1940 asti, jolloin sen tappoi sodanaikainen paperinsäännöstely. Kokonsa ja kahden tarinan standardinsa lehti säilytti loppuun asti.
Yhdysvalloissa perustettiin samaan aikaan pulp-lehdet, halvalle paperille painetut ja pelkkää fiktiota sisältävät lukemistolehdet. Pulpit ottivat tulta myös Englannissa, mutta suuressa mittakaavassa vasta toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Toinen maailmansota oli ollut kuolinisku monille lehdille ja kustantajille. Paperin säännöstely oli tietysti suurin syy, mutta lehtien häviöön vaikutti myös se, että osa kirjoittajista ja toimistohenkilökunnasta lähti rintamalle. Sodan jälkeen Englantiin tulivatkin jo televisio ja amerikkalaiset sarjakuvalehdet eikä kotoperäiselle halvalle nuortenviihteelle ollut enää yhtä suurta tarvetta kuin ennen sotaa. Kokeiluja kuitenkin oli – sellaisia lehtiä kuin Eagle, Boy’s World ja Ranger perustettiin vielä sodan jälkeenkin.
Kustantajat toimivat paperipulassa monin eri tavoin. Clifford Lewis, joka piti yllä Curzon-nimistä kustantamoa, on kertonut haastattelussa, että joitain kirjojaan ja lehtiään hän painatti paperille, jota hän oli saanut kauppiaalta, jonka margariinikiintiöt olivat pienentyneet radikaalisti – paperi oli alun perin tarkoitettu margariinin käärimiseen!
Pulp-lehdet tai niitä vastaavat julkaisut kuitenkin pärjäsivät sodanjälkeisessä sekavassa tilanteessa. Tästä ajasta on usein käytetty nimitystä ”mushroom jungle”, joka on myös Steve Hollandin aikakautta käsittelevän teoksen nimi. Termi viittaa siihen, että englantilaiset kustantajat olivat kuin sienet: kasvoivat nopeasti, melkein yhdessä yössä, ja hävisivät sitten nopeasti.
Tärkeä englantilainen pulp-kustantaja oli Gerald G. Swan (1902-1981). Tämä oli aavistellut sodan tuloa jo 1930-luvun alusta saakka ja kerännyt paperia varastoon. Kun sota tuli ja paperia alettiin säännöstellä, Swanilla ei ollut vaikeuksia. Kun Swan esimerkiksi lanseerasi amerikkalaisen kauhulehden Weird Talesin brittiversion, lehdet olivat 64-sivuisia, mikä oli iso etu verrattuna puolet pienempiin tai vielä ohuempiin brittilehtiin.
Englantilaisten pulp-lehtien ero amerikkalaisiin näkyi muun muassa siinä, että kansissa ei ilmoitettu lehden numeroa, jolloin yhtä numeroa pystyttiin pitämään myynnissä rajattoman ajan.
Vuonna 1941 Swan alkoi julkaista myös englantilaisten kirjoittajien tarinoita: amerikkalaiset lehdet ja niiden tarinat olivat loppuneet.
Swanin ensimmäinen pulp-lehti oli romanttinen lukemisto Affinity, joka alkoi ilmestyä vuonna 1947. Sen keskeinen avustaja oli papin poika Richard Goyne, joka kirjoitti tuhansittain romanttisia juttuja Swanille ja muille kustantamoille, kuten D.C. Thomsonille. Swanin lehdet esittivät olevansa amerikkalaisia, sillä Swan oli antanut niille houkuttelevan alanimikkeen ”Yankee Magazines”. Swanin vakiokirjoittajia olivat muun muassa Edwy Searles Brooks, joka oli kirjoittanut Sexton Blakeja ja Norman Nokkela –kirjoja, Trevor Dudley Smith, joka myöhemmin tultiin tuntemaan Elleston Trevorin nimellä, ja Norman Firth, joka tunnettiin ”pulp-senttarien prinssinä”. Firth julkaisi viiden aktiivisen vuotensa aikana yli viisi miljoonaa sanaa keskittyen kovaksikeitettyyn gangsterityyliin. Jo hänen ensimmäinen tarinansa vuodelta 1945 kertoi amerikkalaisesta palkkatappajasta Merrick Lawrencesta, joka oli työskennellyt muun muassa Baby Face Nelsonille (päähenkilön nimi kylläkin paljastaa nopeasti sen, että kirjoittaja oli britti). Firth kuoli tuberkuloosiin vain 29-vuotiaana ja voi ainoastaan arvailla, kuinka paljon hän olisi julkaissut, jos hän olisi voinut jatkaa uraansa.
Swanin lisäksi muita tärkeitä pulp-kustantajia olivat Modern Fiction, joka lanseerasi Griffin, kovaotteisten gangsteritarinoiden kirjoittajan, jonka oikea nimi oli Ernest McKeag, ja Utopian Publications, joka keskittyi aluksi julkaisemaan amerikkalaista science fictionia halpoina uusintapainoksina. Lehtien keskeiset lukijat olivat amerikkalaisat sotilaat, ja sensuurimääräyksiäkin pystyttiin kiertämään, kun kustantaja ilmoitti alastomien naisten kuvilla varustettujen lehtien olevan vain ”kevyttä viihdettä” sotilaille. Utopianin toimitusjohtaja Benson Herbert oli ollut pitkään amerikkalaisen tieteiskirjallisuuden ystävä, mutta paremmin tehtyjen kilpailevien lehtien tulo markkinoille 1940-luvun lopulla pakotti Herbertin luopumaan scifistä ja keskittymään rikos- ja länkkärilehtiin.

Yhdysvalloissa pulp-lehdet olivat jo korvautuneet taskukokoisilla kioskipokkareilla, mutta Englannissa vallankumous kulki hitaammin.
Sexton Blake ilmestyi aina vuoteen 1970 asti, jolloin se oli vaihtunut pokkarimuotoiseksi.


Lastenkirjallisuuskytkösten lisäksi englantilaisen kioskikirjallisuuden erottaa amerikkalaisesta myös se, että pokkarikustantamoita tärkeämpiä ovat olleet ns. lending library –kustantamot. Ne ovat julkaisseet pääsääntöisesti kovakantisia kirjoja yksityisille maksullisille kirjastoille, joista kirjoja on saanut lainata pientä korvausta vastaan. 1700-luvun lopulla perustettua kirjastosysteemiä on toisinaan kuvattu myös sanalla circulating libraries, ja ne ovat saattaneet sijaita esimerkiksi kylpylöiden yhteydessä. Suomessa vastaavaa systeemiä ei ole juurikaan ollut.
Lending library –käyttöön kirjoja ovat tehneet muun muassa Robert Hale, joka on julkaissut melkein kaikki Barbara Cartlandin teokset, sekä D.C. Thomson, joka on sekin erikoistunut naisille tarkoitettuun romantiikkaan. Robert Hale perustettiin vuonna 1936, ja se julkaisee edelleenkin halpaa lajityyppikirjallisuutta, kuten länkkäreitä Black Horse Western –nimikkeen alla. Sarjassa on vielä 1990- ja 2000-luvuilla julkaistu uusintapainoksina esimerkiksi scifi-kirjailija John Russell Fearnin salanimellä 1940-luvulla kirjoittamia länkkäreitä. (Huomautettakoon, että Yhdysvalloissakin toimi useita lending library –kustantamoita, kuten Avalon ja Phoenix Press, mutta näiden merkitys ei ole ollut läheskään niin suuri kuin Robert Halen Englannissa.)


Englantilaisen pokkariteollisuuden toinen buumi koettiin 1970-luvun alussa, kun alalle tuli uusia ammattitaitoisia kirjoittajia, jotka toivat uutta verta muun muassa sellaiseen lajityyppiin kuin länkkärit. Englantilaisia lännenkirjailijoita kutsuttiin tuohon aikaan Piccadilly Cowboysiksi, koska he eivät olleet käyneet Piccadilly Squarea kauempana lännessä. Näitä kirjailijoita olivat muun muassa sittemmin tärkeäksi rikoskirjailijaksi noussut John Harvey, Terry Harknett, Angus Wells ja paljon myös tieteiskirjallisuutta tehnyt Laurence James. Melkein kaikki pokkarikirjailijat tuohon aikaan tekivät länkkäreitä, ja esimerkiksi arvostetuksi fantasiakirjailijaksi myöhemmin noussut Robert Holdstock oli toisena kirjoittajana, kun elokuvasta Mies hevosena osa 2 (1976) tehtiin romanisointi.
Samaan aikaan Englannissa kukoistivat myös muunlaiset pokkarit ja myös sellaisissa lajityypeissä, jotka eivät ole juuri eläneet maan rajojen ulkopuolella. Hank Jasoneitakin tehtaillut James Moffatt kirjoitti 1970-luvulla punk-tyylin innoittamia skinhead-kirjoja, joissa kuvailtiin rajuun, mutta välinpitämättömään sävyyn alakulttuurin kauhuja ja intohimoja. Ensimmäinen Richard Allen –salanimellä ilmestynyt sarjan teos oli ytimekkäästi Skinhead (1971). Skinhead-kirjat innoittivat sittemmin situationisti Stewart Homea omassa skinhead-sarjassaan 1990-luvulla, muun muassa kirjoissa Uhoan voimaa (1991) ja Oppi tulee idästä (1997).
Myös moottoripyörä- eli tuttavallisemmin prätkäkirjat kukoistivat. Niitä tekivät muiden muassa Laurence James ja Peter Cave. John Harveykin kirjoitti pari prätkäromaania salanimellä Thom Ryder. Näiden rinnalla 70-luvun brittipokkariteollisuus tuotti lukuisia seksipokkareita sekä paljon kauhua. Keskeiset nimet olivat Suomessa melko vähän luetut James Herbert ja Guy N. Smith. Jälkimmäisen rapukauhukirjat ovat olleet erikoinen ilmiö maan kirjallisuudessa.
Erikoisia pokkareita olivat myös New English Libraryn tilaamat romanisoinnit klassisista Disney-elokuvista. Pinokkion (1940) ja Dumbon (1941) tarinat pisti kirjoiksi Derry Moffatt vuonna 1975 ja Lumikin ja seitsemän kääpiötä (1937) ja Prinsessa Ruususen (1959) Guy N. Smith samana vuonna, jolloin hän vielä lisäksi väsäili seksipokkareita. Yksi syy 70-luvun pokkaribuumiin olikin se, että Guy N. Smithin ja James Herbertin kaltaiset robustit ja hienouksista piittamattomat kauhusenttarit olivat niin suosittuja kuin olivat.
Keskeisin brittipokkarikustantaja 70-luvulla oli New English Library eli NEL, joka oli vastuussa esimerkiksi Richard Allenin skinhead-kirjoista. New English Library aloitti 1960-luvulla, silloin vielä nimellä Ace, ja vaihtoi nimensä vasta vuonna 1967. 1980-luvun alussa sen osti Times Mirror –yhtiöltä iso kustannusyhtiö Hodder & Stoughton ja se on edelleen olemassa. James Moffatt kirjoitti NEL:lle muitakin kirjoja – esimerkiksi salanimellä Trudi Maxwell ilmestyneen teoksen Diary of a Female Wrestler (1976). Pariin otteeseen mainittu Laurence James oli New English Libraryn kustannustoimittaja 1970-luvun alussa, ja on kiinnostavaa, että hän oli aloittanut kirjailijana 1960-luvulla kokeelliseen science fictioniin kallellaan olevassa New Worlds –lehdessä.
Brittiläisen pokkariteollisuuden ja science fictionin yhtymäkohdat ovatkin yllättävän tiiviit. Monet tässä mainituista kirjailijoista olivat ennen kaikkea tieteiskirjailijoita, joille kokeellisuus ja modernistisuus olivat tärkeitä arvoja ja jotka tehtailivat erityyppisiä kirjoja ammatikseen. Osan pokkariteollisuus söi, osa nousi siitä arvostukseen – tällainen on vaikkapa jo mainittu Robert Holdstock, erinomaisen Alkumetsän (1984) kirjoittaja.
Muita ajan tärkeitä pokkarikustantajia olivat muun muassa Orbit, joka perustettiin vuonna 1973 ja joka julkaisi paljon science fictionia, ja Panther sekä Sphere. Jälkimmäisten kohdalla näkyy hyvin se, miten 1980- ja 1990-lukujen taloudelliset muutokset kohtelivat kustantamoita. Pantherin osti [...].

keskiviikkona, marraskuuta 02, 2005

Vielä cummingsia

34

'mikään' epäoikeudenmukainen valitti
'ei ole oikeudenmukaista'('tai epä-' oikeudenmukaiset vastasivat

***

33

kristus onpa heitä vähän

kaikki(tuolla puolen hävitä
tai voittaa)hyvät todet
kauniit asiat

jumala kuinka hän laulaa

punarinta(jokaky
llä hiljenee kuussa
tai kahdessa)

***

9

nyt on laiva

jonka kapteeni olen
purjehtii ulos unesta

matkalla kohti unelmaa

***

8

istuta Taikapölyä

odota toivoa epäilyä
(ihmettä epäluottamusta)
epätoivoa
ja oikeaa
missä sieluttomat meidän
(ja kaikki heidän mielensä)
silmämme sokeasti tuijottavat
elämä Itse seisoo

***

72

villit(meidän ensimmäisellämme)pedot lausuivat inhimillisiä sanoja
- toinen tulemisemme sai kivet laulamaan kuin linnut - mutta oi millainen tähtienhyssyttämä hiljaisuus joka meidän kolmantemme

tiistaina, marraskuuta 01, 2005

Lisää cummingsia

Lisää kymmenen vuotta sitten kääntämiäni e.e. cummingsin runoja. Sen verran tanakkaa tekstiä ettei kannattane laittaa kaikkia kerralla. Loput sitten myöhemmin.

***

3

totuuden etsijä

älä seuraa mitään polkuja
kaikki polut johtavat sinne

totuus on täällä

***

42

m
IkääN
e

i voi

y
liTTä
ä

hil

j
AiS
uu

den
m
ysTee
riä

***

43

voinko olla iloinen

niin kuin jokin leivonen
joka nostaa elämäänsä siivilleen

kaikesta pimeästä

joka panee miksinsä lentämään

tuolla puolen koskaa
ja laulaa josia
kyllän päivään

***

68

mikä
on
matka

?

ylös
ylösylös:meno
ssa

alasalasalas

tulo;ssa iha
na
aur
inko

kuu tähdet kaikki, &

(suur
empi kuin
suuri

n voisi koskaan

ryhtyä olemaan)uni
asiasta:oliosta
jonka

Me

ri
(kaikkialla
eimitään
muuta kuin valoa ja pimeää;mutta

ei koskaan ikuisesti
& milloin)kun
nes eräskin

hämmästyttävimmistä täällä

nyt, millaisilla
tuhansilla(sadoilla)
miljoonilla
HuudoillaJotkaOvatSiipiä

Puhe kirjallisuudenopiskelijoille

Pidin tällaisen puheen vuonna -96 Tampereen yliopiston uusille kirjallisuudenopiskelijoille. e.e. cummingsia tulee jossain vaiheessa lisää, vaikka kukaan ei varsinaisesti pyytänytkään. (Hei, c'mon, kuka muu julkaisee blogissaan käännöksiä e.e. cummingsin runoista?! Who da man?!)

Hyvät kuulijat, en ikinä muista, oliko se Cicero vai Seneca, joka sanoi,että kirjaton huone on kuin sieluton ruumis. Tämä on minulle enemmän kuintotta: ahdistun asunnoissa, joissa ei ole kirjoja, puhumattakaankirjahyllystä. Jos kävelyllä ollessani satun näkemään sisälle asuntoon enkänäe kirjoja, minun käy sääliksi talon asukkaita. Heillä ei ole sielua.Tietenkään minun ei tarvitse olla näin ankara. Ihmiselle riittänee, että hänlukee kirjoja.

Ja näin tänä laman aikana oikeastaan tulisikin ajatella:kirjojen hankkiminen on harvojen etuoikeus - jolloin tietysti tulee ajatelleeksi, millä tavalla minä olen etuoikeutettu, vaikka en saa enempääopintotukea kuin kukaan muukaan ja maksan vieläpä kovempaa vuokraa kuin monimuu. Sillä on ilmeisesti jotain tekemistä sen kanssa, että en ole kovin täysijärkinen ihminen, mutta se ei oikeastaan kuulu tähän.

Lukeminen on jokaisen lukutaitoisen ihmisen etuoikeus. Minulla on hyvin sentimentaalinen ja mairea kirjanmerkki, joka ilmoittaa Mark Twainin sanoin: "Joka ei luehyviä kirjoja ei ole sen parempi kuin se, joka ei osaa lukea." Lause on koristeltu hivenen tympeillä koristeaiheilla, mutta muutoin kirjanmerkkini on oikeassa. On luettava. Kirjallisuudenopiskelu on lukemista kenties enemmän kuin mikään muu opinala. Tai ainakin sen pitäisi olla.

Kirjallisuudentutkimus kattaa nykyään, ainakin meidän laitoksellamme, melkein kaiken. Ehkä ainoastaan eksaktit tieteet jäävät syrjään tutkimusaiheistamme - ja tämäkin johtuu vain siitä, että suuri osa meistä humanisteista ei ymmärrä niistä mitään. Mutta tämä epäkohta olisi helposti korjattavissa.

Takaisin asiaan: kirjallisuudenopiskelija voi nykyään lukea hyvällä omallatunnolla mitä tahansa ja olla kiinnostunutkaikesta. Sanon "kaikesta" ja tarkoitan juuri sitä. Mainokset, jääkiekko-ottelut, sanomalehdet, sarjakuvat, pornoelokuvat, puhumattakaan taide-elokuvista, tietokoneen käyttöoppaat, rockvideot, pukeutuminen, käsien pesemisen historia... amerikkalaisen sanonnan mukaan: you name it.

Tämä tarkoittaa tietysti sitä, että kirjallisuudenopiskelijan on koko ajankuljettava silmät auki. Taloustieteen opiskelijan ei tarvitse lukea sanomalehdestään muuta kuin talousuutiset (ja kenties silmäillä koti- jaulkomaan uutiset), mutta kirjallisuudenopiskelijan tulee lukea kaikki, koska kaikki on pullollaan merkityksiä, jotka muodostavat kokemustamme ja käsitystämme arkipäivästä ja maailmasta.

Kirjallisuudenopiskelija on etuoikeutetussa asemassa, koska hänelle - ainakin periaatteessa - opetetaan maailman tulkitsemisen välineet. Mutta tämä ei minusta aivan riitä. Jatkuva varpaillaan olo ja piilevien merkitysten ja ideologioiden etsiminen on aikaa vievää. Lisänä tulee nykyään jokaiselle ilmeisesti pakollinen nettisurffailu tai -hölkkäily, kuten sitä jotkut kutsuvat. Vaikuttaa joskus siltä, että tietoverkon kotisivut ovatparempaa ja antoisampaa luettavaa kuin vaikkapa Dostojevski. Tämä on väärin. On edelleen luettava sitä, mistä vielä kymmenen vuosi sitten viattomasti puhuttiin maailmankirjallisuuden klassikoina.

Itse viihdyn kaikkein parhaiten nk. klassisen kertomuksen parissa. Haluan, että minulle kerrotaantarina alusta loppuun. Se on olemassaoloni tae, koska muutoin saattaisin luulla, että elämäni on parahultainen juuri sellaisena kuin se on.

Minut pyydettiin puhumaan tänne opiskelijana. Se on hiukkasen väärin, koskaolen jo lopettamassa opiskeluani. Enkä minä selvästikään osaa puhua opiskelijan elämästä. Minulle se nykyisellään on kirjojen lukemista ja yleisopintojen pakkopullien suorittamista. Mitäpä minä tiedän siitä, mitä opiskelijaelämä nykyisellään on? Siitä puhutaan aina hiukan salamyhkäisesti: ihan kuin se olisi muiden - tavallisten ihmisten - ulottumattomissa. Tämän myytin mukaan opiskelijaelämä on valvomista, ryyppäämistä, aatteiden parissa puuhailua, intoilua, boheemiutta. Ja mikä ettei: aikoinaan esittelin itseni proseminaariryhmässä toivomalla, että "pääsisin tästä krapulasta eroon".

Sittemmin krapulat ovat jääneet, mutta niin on jäänyt myös mainittu myyttinen opiskelijaelämä. Se kestää parhaimmillaan kolme vuotta (jos se kestää kauemmin, on jo säälittävä tapaus nimeltä "ikuinen opiskelija", joka vaihtaa gradunsa aihetta joka lukukausi) ja tarjoaa myöhemmälle iälle paljon mukavaa muisteltavaa.

Opiskelijaelämään kuuluu myös ainejärjestötoiminta. Meidän ainejärjestömmeon Teema, piskuinen, mutta pippurinen ainejärjestö, jota ilman tämäkin tilaisuus olisi tyystin opettajien arvovallan varassa. Teema julkaisee Legendaa - tosin tällä hetkellä on epävarmaa, pysyykö se lehtenä vai siirtyykö se vallan tietoverkkoon, kotisivuksi muiden joukkoon.

Kaiken tämän ja paljon muuta uudet opiskelijat perivät: vaikka ainejärjestötoimintakuulostaa kuivalta nuijan pöytään lyömiseltä ja kehitysmaiden auttamiselta, se voi parhaimmillaan olla uusien ihmissuhteiden ja entistä rikkaamman opiskelijaelämän kehto. Itse voin sanoa, että ilman Teemaa opiskelijaurani olisi ollut turhempi, tylsempi ja yksinäisempi.

Miten tämä kaikki liittyy siihen, mitä puhuin edellä lukemisesta? Ei oikein mitenkään. Lukeminen ja opiskelijaelämä tuntuvat syrjivän toisiaan. Mitä enemmän lukee, sitä vähemmän ehtii osallistua yhteisiin rientoihin, ja mitä enemmän osallistuu toimintaan, sitä vähemmän ehtii lukea. Tasapainon löytää vasta jossain kolmannen ja neljännen opiskeluvuoden paikkeilla - jos löytää.

Olen viimeisiä etuoikeutettuja, jotka nauttivat seitsemän vuodenopintotuesta (jos tässä nyt voidaan nauttimisesta puhua), nykyisten ja tulevien opiskelijoiden on tyytyminen 55 kuukauteen. Siinä ei todellakaan opiskelijaelämää vietetä. Aika kuluu tentti- ja kurssikirjojen lukemiseen.

Romaanit ja runot jäävät sivuun ja ainoastaan sarjakuvia ehtii hiukan selailla jossain välissä. Ja tietysti tietoverkkoja.Tässä on jotain huolestuttavaa. Olen aina ajatellut, että kirjallisuudenopiskelijat olisivat parhaita säilyttämään kulttuurin perintöä eteenpäin tuleville sukupolville. Tiedän käyttäväni porvarillista kielikuvaa, mutta olen tosissani. Mitä seuraava sukupolvi saa eteensä, jos nykyinen tyytyyistumaan näyttöpäätteiden äärellä ja nauramaan blondivitsien kotisivulle?

Kuva on kärjistetty. Tiedän paljon ihmisiä, jotka ovat innostuneita jakiinnostuneita monista asioista tietoverkonkin ohella. Olen silti peloissani ja pyydän teitä: jos jostakusta teistä tulee kirjallisuudenopiskelija,lukekaa mahdollisuuksien mukaan niin kutsuttua kaunokirjallisuutta.

[Olipa pateettinen! Ei ihme, että tulee e.e. cummingsia. - jn]