perjantaina, joulukuuta 22, 2006

Päiväkirjaa seitsemän vuoden takaa

Muistaako kukaan tämmöistä kokeilua? SKS tilasi suomalaisilta päiväkirjoja toiselta päivältä helmikuuta - tekstejä julkaistiin kait kirjanakin, mutta en ole varma. Omaani, hiukan liian selittelevää ja varmasti myös liian pitkää pätkää ei käytetty, joten tämä on aidosti julkaisematon.

Olen poistanut tästä lapseni äidin nimen, hän ei varmaankaan haluaisi tulla julkisuuteen. Pari kommentaaria: elokuvarunoja Tampereelle lähetin lyhytelokuvajuhlien näyttelyyn, jonka oli Raimo Silius koonnut, mutta en muista niitä käytetyn. Juttelin jossain vaiheessa jonkun Liken kanssa aiheesta ja periaatteessa kiinnostusta oli, mutta asia ei edennyt. Minulla lienee edelleen tiedosto aiheesta, pitää kaivaa levykkeitä jossain vaiheessa.

Jutussa vilahtava Erkki on DJ pHinn, joka pitää isoa nettisivua ja blogia. Demarsia julkaisi sitten lopulta Lal Lal Lal.

Varma en ole enää, oliko Stefanus-Viestin propaganda oikeasti äärioikeistolaista, se oli tuonaikainen käsitykseni, jonka olin oppinut joltakulta muulta. Igor Herler on arkkitehtuurin ja designin tutkija, joka oli kommentoinut inhottavasti Alvar Aallon kirjankansikuvia käsitellyttä juttuani Hesarissa (nyt tiedän omasta osaamisestani niin paljon etten edes ryhtyisi tekemään tuollaista juttua enää).

Kirjat Selinheimon divarista taisin käydä myöhemmin ostamassa. Kulttuurintutkimuksessa ilmestynyt artikkeli on bartheslainen "Polkupyörä minätekniikkana. Neljä kirjoitusta pyöräilystä" (3/1998), jota olen kuullut jonkun käyttäneen gradussaan (tai proseminaarissa, mikä nyt ei ole ehkä yhtä innostavaa).

Aika lailla samanlaisia päiväni ovat nykyäänkin, joskin teen enemmän töitä kuin tässä. Olin unohtanut jaffa-pernodin! Mälsä kohta tuo, jossa puhun päiväkirjan metaluonteesta - hohhoijaa! (Ai niin, hyvää joulua!)

Tiistai 2.2.1999

Aamulla neuvolaan klo kahdeksaksi. Kuulen taas lapseni sydämen lyönnit. Tajuan aina välillä, että rakastan lasta suuresti jo ennen kuin se on syntynyt eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että ajattelen lapsen pienuutta ja raukkuutta, kun se syntyy. Vaikka onhan tietysti niinkin, että kun jokin on hellyyttävä tarpeeksi kauan, se muuttuu syvän rakkauden kohteeksi (koiranpennut, joista niinikään tulee isoja kömpelöitä koiria; olen usein miettinyt, miksi koirille käy niin kuin käy, mikseivät ne voi pysyä pieniä ja mukavina ja söpöinä?). XXX unohtelee asioita, minua tarvitaan mukana aina kysymääna asioita, jotka ovat tärkeitä ja jotka XXX jostain syystä aina unohtaa (närästys, synnytyskipujen lievitys jne.). On siis vain hyvä, että isäkin käy neuvolassa, vaikka tämä on nykyäänkin kuulemma harvinaista. Isiä tulee kuitenkin aina välillä vastaan neuvolan käytävillä.

Neuvolan jälkeen kävellään kotiin. On hiukan liian kylmä. Edellispäivänä olin käyttänyt ohuinta ja lyhyintä päällystakkiani enkä voinut uskoa ilman pakastuneen niin paljon, etteikö pidempi päällystakki, joka on vastaavasti ohut, riittäisi hyvin. Ei riitä: palelen. Kenkänikin ovat pikkukengät, joten tuuli menee nilkkoihin. Ostamme matkalla runebergintorttuja Nurmi & Suloselta ja keitämme aamupäiväteet, tapa, jota meillä ei muuten harrasteta. Samalla nauhoitan radiosta haastatteluni - olen julkaissut Kulttuurintutkimuksessa polkupyöräaiheisen artikkelin ja toimittaja kyselee kaikennäköisiä asioita pyöräilyn kulttuurista ja koetan vastata parhaani mukaan. Emme paljoakaan kuuntele (kuuntelen haastattelun myöhemmin), vaan lähinnä juttelemme niitä näitä. Tortut ovat hyviä, vaikka kostutus ei olekaan aivan tasaisesti levinnyttä. Äiti soittaa heti haastattelun jälkeen ja kehuu: "Hyvin meni!"

XXX lähtee töihin (hän tulee kotiin vasta torstai-iltana) [kävi Turusta Forssassa töissä ja asui toisen matkatyöläisen kanssa yksiössä lähellä koulua] ja jään yksin kotiin puuhastelemaan. Käyn Turun ylioppilaslehden toimituksessa ja luen sähköpostin (Erkki vastaa pitkästä aikaa oikein kunnollisella viestillä, hän selittää mm. levy-yhtiösuunnitelmiaan, joihin voivat tulevaisuudessa kuulua myös pikkuveljeni Matiaksen Demars-biisien julkaisua) ja menen kotiin. Lämmitän toissapäiväisen sienikeiton ja laitan siihen hiukan liikaa mustapippuria enkä oikein maista sienten makua.

Tulostan juttuni Turun Sanomiin, pakkaan Suomen kulttuurihistorian ja kolme muuta kirjaa kassiin ja lähden ulos. Poikkean hakemassa Kvariaatista eilen varaamani Joseph Conradin pokkarin (5 mk) ja nappaan viereiseltä kirpputorilta Karin Almin Alkukallion (3 mk). Kävelen Selinheimon divarille ja saan Kulttuurihistoriasta sata markkaa ja muista en mitään, joten vien ne muualle. R. Vaskikari maksaa niistä 50 mk. Ostan yhden vitosen kirjan. Selinheimolla on taas hyviä kirjoja, joita en raaskisi jättää sinne - Gregorius Toursilaista englanniksi, Eino E. Suolahden omituinen pienkustanne, 12-sivuinen päiväkirjan pätkä (10 mk; mutta enhän minä kerää tällaisia, vaikka joku Suolahden kirja minulla onkin (Renessanssia ja romantiikkaa)) ja Palmgrenin Neuvostokirjallisuus, joka pitäisi hankkia pelkästään sen takia, että siinä on tyylikäs funkis-tyylinen kansi (pitäisi tehdä tutkielma 30-luvun vasemmistolaisten julkaisujen tyylistä, mutta siihenkin taas joku asiantuntija kommentoi vittumaisesti, niin kuin Igor Herler (on niin hieno nimikin, että sopii kommentoida) Aalto-juttuani). Jäivät kuitenkin, ehkä ne ovat siellä vielä ensi kerralla.

Rva Vaskikari muistelee, että oli joku pyöräkirja, hakee ja hakee, mutta ei löydä ja pahoittelee. Katselen satunnaisesti kirjoja ja löydän sen. 150 mk! Ja kirja on vain näköispainos joskus 1800-luvun lopulla ilmestyneestä kataloogista. Naurettavaa! Delirant! Olen diplomaattinen ja totean vain, että kirja on hivenen kallis, kun pitää kirja-aleenkin säästää.

Käyn vielä Turun Sanomissa heittämässä juttuni ja Kimmo Lilja pyytää minulta juttua, vähän samanlaista kuin pyöräjuttu: "pohdittaisiin vaikka autoa kirjallisuudessa". Kannattaa siis tuotteistaa osaamistaan: mainostin haastatteluani Liljalle sähköpostissa.

On ongelmallista kirjoittaa päiväkirjaa näin retrospektiivisesti tai oikeastaan näin tietoisesti: liikaa selittelee, jotta lukija ymmärtäisi kaikki yhteydet. Tämänhän päiväkirjan joku lukee. SKS tekee tästä kuvitteellisen päiväkirjan fragmentista välittömästi julkisen. Muutoin se olisi sitä vasta joskus, kun joku haluaisi tutkia elämäntyötäni. Sikäli kuin. Tämä on siis jonkinlainen metapäiväkirja. Mitähän tutkija tästä nyt sitten ajattelee: päiväkirjan pitäjä kertoo tietävänsä pitävänsä julkista päiväkirjaa ja kirjoittaa sen mukaisesti (voisi vielä puhutella tutkijaa: "Hyvä dosentti, lue näin ja näin").

Kirjoittaminen ottaa hiukan lapaluihin. Jännitän jotain lihasta.

Sokoksen (appelsiineja ja kurkku) kautta kotiin. Katson dokumentin raamattujen salakuljetuksesta Neuvostoliittoon. Aitoa hörhötavaraa, joskin dokumentissa annettaneen ymmärtää, että asia oli ihan oikea. Neuvostoliittolaiset olivat todellisessa pulassa ilman raamatuita. No, totuus on kuitenkin se, että nämä uskovaiset levittivät valheellista ja äärimmäisen oikeistolaista propagandaa (Stefanus-Viesti). Uskonnollisuus ja yhteiskunnallinen edistyksellisyys tuntuvat länsimaissa sulkevan toisensa pois. Missä on suomalainen vapautuksen teologia? (Ajaudun näköjään aika kauas raamattujen salakujetuksesta.)

Dokumenttia katsoessani juon pernod'ta jaffalla. Tulen sopivasti humalaan ja vaikka syön ja yritän tehdä kaikkea, väsähdän ja nukahdan sohvalle. Niin siinä käy, kun yrittää olla mannermainen (paitsi että ei liene mannermaista juoda pernod'ta ja limpparia). Näin on käynyt ennenkin ja aina se naurattaa minua jälkeenpäin. Sinänsä kyllä ihan hyvä drinkki.

Kun herään, olen niin pöllämystynyt että päätän lähteä kirjastoon. Simon vihjeiden perusteella haen vielä muutaman elokuvarunon (Schreck, Seilonen, Kylätasku) Tampereelle lähetettäväksi. Sitten menen kotiin ja alan tehdä kuuden perunan perunamuusia. Lämmitän eilisen stroganoffin ja syön. Kastiketta on hiukan liian vähän ja joudun venyttelemään sen syömistä. Lopulta syön kuitenkin pelkkää muusia, joka on kyllä hyvää, niin kuin minun tekemäni muusi aina on.

Sitten tiskaan (kuuntelen haastatteluani kasetilta: hyvähän se on! kuulostan jopa asiantuntijalta) ja menen elokuviin. Rukajärven tie on niin pelottava elokuva, että en pysty hahmottamaan sitä. Yritän kirjoittaa siitä arvostelua (mihin? Filmihullun kiintiöni on vissiinkin täynnä), mutta en pysty. Elokuvassa mennään hämärän rajamaille melkein kauhuelokuvamaisesti, ja tässä se muistuttaa hiukan Coppolan Ilmestyskirjaa. Tuloksena on valitettavasti osin samanlaista sodan kaunistamista (ei kaunistelua, ehkä estetisointi olisi oikea sana). Tehokas, pimeä, maanitteleva elokuva, jonka rakkausdraama tosin on vähän turhan hento. Vanha lukiokaveri Matti Laitinen näyttelee yhtä miehistä - hän on komea, mutta näyttelijänä hänellä ei oikein tunnu olevan karismaa tai oikeata luontevuutta. Mutta hieno homma: ehkä hän pääsee vielä pitkälle. Joku kyllä löytää hänestä taatusti oikeatkin sävyt. Laskin kolme repliikkiä, yhdessä kohtauksessa hän laulaa muille miehille. Sehän sopii vanhalle rokkarille.

Elokuvan jälkeen videolta The Fast Show, jossa onkin hyviä pätkiä, niin kuin aina. Yritän katsoa vähän aikaa Amityville Horroria, mutta se on niin paska, että lopetan. Kuvassa jotain vikaa: ihan kuin muunnos cinemascopesta olisi tehty jotenkin väärin, naamat ovat vähän venuneen näköisiä. Lopetan ja menen nukkumaan. Luen vähän Eliasta ja nukahdan. Näen unta Matti Laitisesta. Ja jazzrumpali Billy Cobhamista (onko hän rumpali? muistanko nimen oikein? unessa yritin keittää hänelle kahvia omituisella kahvinkeittimellä).

keskiviikkona, joulukuuta 20, 2006

Arvostelu A.W. Yrjänän kirjasta

Hiukan häpeillen suhtaudun tähän juttuun, joka oli kai Turun Ylioppilaslehdessä (kun tämä ilmestyi, Tylkkärin nettisivuille ei jostain syystä pystynyt laittamaan kaikkia lehdessä olleita juttuja, joten tämä ei välttämättä löydy netistä muutoin). Nyt nolottaa, että olen kehunut Yrjänän hiukan yksinkertaisia runoja näin paljon. Näkyy niissä edelleen olevan hienoja yksittäisiä kohtia, mutta muutoin tuntuu, että tässä on vähän samaa kuin jossain Paolo Coelhossa: satunnaista, keskinkertaista läyhämystiikkaa. Myös kohta, jossa puhun postmoderneista runotytöistä, hävettää ja tuntuu, että olisi pyydettävä anteeksi.

Älykkörockkarjun runous yllättää

A.W. Yrjänä: Arcana. LIKE: Helsinki 1997. 99 s.

On aluksi vaikea suhtautua A.W. Yrjänän kaltaiseen hahmoon, kun tämä julkaisee esikoisrunokokoelmansa. Pinnalla ovat ensinnäkin ironia, kyynisyys ja epäusko. Voiko älykkörockin karju, josta postmodernit runotytöt näkevät märkiä unia, olla myös vakavasti otettava runoilija? CMX:n sanoitukset, niin mielenkiintoisia kuin ne useasti ovatkin, eivät välttämättä toimi luettuina (mikä on tietysti melkein kaiken rocklyriikan ongelma), vaan ne vaativat tuekseen yhtyeen hardcoretangon.

Kun kuitenkin lukee Arcanaa, tunteet väistyvät. Asenne muuttuu kyynisestä ja epäuskoisesta hämmästyneeksi ja yllättyneeksi. Yrjänä on yllättävän vanhanaikainen runoilija ja hän kääntää tämän vanhanaikaisuuden hyveekseen. Tässä vaiheessa on vielä vaikea sanoa, millainen on Yrjänän tulevaisuus julkaisevana runoilijana. Tuli & Savu -lehden tuoreessa numerossa julkaistu sikermä "Jokivartisen runoja", jonka joissain runoissa on osin samoja aineksia kuin Arcanassakin, ei ole yhtä hyvä. Yrjänä sortuu esimerkiksi "Pääkaupunki"-nimisessä runossa tieteellistä kieltä ja murretta sekoittaessaan liian helppoihin ratkaisuihin.

Helsingin Ylioppilaslehden haastattelussa Yrjänä sanoo, että hänen runojensa välistä putoilee hyllymetreittäin kirjoja. Runot on siis ladattu täyteen intertekstuaalisia viitteitä, minkä ilmeisesti pitäisi tehdä runojen lukemisen vaikeaksi nk. tavalliselle lukijalle. Yrjänä hiukan valehtelee: vaikka hänen runonsa ovat oppineita, ne eivät ole samalla tavalla (teko)vaikeita ja (teko)syvällisiä kuin monien hänen aikalaistensa runot. Yrjänän vanhanaikaisuus runoilijana on siinä, että hän käyttää suurimmaksi osaksi sanoja, jotka me kaikki tunnemme. Ja kun hän käyttää uskonnon tai uskonnollisen mystiikan oppisanoja, hän käyttää niitä sen verran harvoin, että ne yleensä pysäyttävät lukijan (elleivät sitten paljasta runoa ontoksi). Mielenkiintoisempi kuitenkin on tapa, jolla runot näyttävät olevan ristiriidassa nimiensä kanssa. Näin esimerkiksi runossa "Krotona", jonka mahdolliset mystiset sisällöt aukenevat vain vähitellen: "Sinä et kuvittele muuta kuin / mitä Näet / sekin sattuu / niinkuin kaikki mitä ei itse hallitse // Rapsutan kissaa / se on nukkuvinaan / muistelee Egyptin aikoja // Laitan pihassa kiviä peräkkäin / sanoja / en sano mitään / teen aitaa".

Vaikutelma, jonka Yrjänän runoista saa, on itse asiassa pyhien kirjoitusten vaikutelma. Aivan kuin lauluteksteissään, Yrjänä manaa. Nyt sävy on vain rauhallisempi, sisäänpäinkääntyneempi, enemmän keskeislyyrinen. Kerrottavina eivät ole irvokkaat tarinat maailman pahuudesta, vaan paljon lukevan minän epävarmuus tiedosta ja sen keinoista. "Kartta on alue / minuus solmu johon / miekka ei pysty", sanoo kokoelman aloittavan "Keter"-runoelman viides säkeistö. Yrjänä luottaa hiljaisiin paradokseihin, joiden ristiriitaista luonnetta ei aina tajua kovin nopeasti.

Aivan täysin onnistunut Arcana ei kuitenkaan ole. Helsingin Sanomain Jukka Petäjä ehätti jo kiittelemään sellaistakin runoa kuin "Isättömät". Runossa ei kuitenkaan ole mitään uutta: se on nopein vedoin piirretty kuvaus kolmen pojan elämästä, joka päättyy toisen pojan itsemurhaan ja toisen juoppouteen (vain runon muisteleva minä on säästynyt, vaikka hänestä ei sen enempää kerrotakaan). Petäjä kiitteli nimenomaan kuvaa suomalaisesta miehestä: eikö tämä ole aivan samaa, jo hiukan kliseistä tarinaa suomalaisen miehen kurjuudesta? Saman osaston muutkin runot lähentyvät arkipäivää tavalla, joka ei tee oikeutta muulle kirjalle. "Löin rikki" -niminen, jonkinlaisesta vieraantumisesta kertova runo on jo hiukan tavanomainen ja turha. Myös "mystisemmässä" ilmapiirissä liikkuva "Maa" päättyy antikliimaksiin: "Alan olla vanha oppimaan / nuori opettamaan / en jaksa väitellä / uskon totuuksien / syövyttävään voimaan".

On kuitenkin suomalaisessa nykyrunoudessa harvinaista, että runoilija pystyy pysäyttämään lukijan niinkin hienovaraisilla tavoilla kuin Yrjänä tekee. Silloin, kun hän onnistuu, hän on ehdoitta runoutemme kärkeä. Silloin, kun hän epäonnistuu, tuloksena on harmillista keskinkertaisuutta.

maanantaina, joulukuuta 18, 2006

Samuudellisuus

Say what? Seuraava on jonkinlainen kolumnin tapainen, esseen sävyjä hakeva teksti, joka joko julkaistiin tai sitten ei Turun Ylioppilaslehdessä Kari Uittomäen päätoimittaja-aikana eli vuosina 1998-1999. Tiedosto näkyy luodun keväällä 1999 - tämä auttaa sijoittamaan kommentit tiettyyn kontekstiin. Osa eetoksesta tuntuu pahan kerran vanhentuneelta tai sitten olen jo antautunut markkinavoimille.

Samuudellisuus

Suunnaton visuaalinen elämys Stockmannin miesten osastolla: kevään muotivärit ovat värittömiä, epävärejä. Vaatteet sulautuvat toisiinsa ennennäkemättömällä tavalla eikä niitä voi erottaa toisistaan. Jokainen vaate näyttää toiseltaan, koska niiden värittömyys on samaa.

Samaan aikaan tamperelaiset ystäväni ovat mananneet Finnkinon kompleksia: "Vituttaa mennä aina samaan paikkaan, kun menee elokuviin." Eräs muisteli kaiholla lopetettavia teattereita, joissa hän oli pienempänä hankkinut elokuvallisen perustietämyksensä. Osa näistä on ilmeisesti ollut hyvinkin epämääräisiä paikkoja, kuten jo kauan sitten lopetettu Ilves, jossa esitettiin alkuillasta pornoa ja sen jälkeen klassikkoja.

Kun paikat vähenevät, niihin ei enää voi liittyä mitään nostalgiaa. Paikka, jossa tapahtuu kaikki, ei voi olla mikään muistelun kohde, koska sen tuntu on jäsentymätön. Tuskin kukaan tulee muistelemaan kaiholla sitä, että hengaili kavereitten kanssa Hansa-korttelissa tai Tampereella Koskikeskuksessa. Kliinisyys tukahduttaa muistot. Pornoteatterin imelä haju on varmasti jäänyt vahvemmin mieleen kuin joka puolella tuoksuva popcorn.

Nyt kuitenkin näköjään halutaan, että kaikissa paikoissa voi tehdä kaikkia hommia. Uudet elokuvakompleksit ovat osa sumeaa virtaa, jossa voi tehdä ihan mitä tahansa: käydä siiderillä savuttomassa baarissa, tutustua etnografiseen aineistoon museossa, syödä elokuvissa sitä varten tehdyiltä penkeiltä. Elokuva sijoittuu näin luontevaksi osaksi sellaista elämää, jossa asioiden välillä ei ole enää mitään eroja. Elokuvatkaan eivät pian erotu toisistaan.
Asiakaskyselyjen perusteella tamperelaisen kompleksin yleisö haluaa katsella vain yhtä elokuvaa, Titanicia.

Trendi on siis samuudellisuus. Haetaan muotoja, jotka sekoittuvat toisiinsa. Elämykset koetaan paikoissa, joissa niiden välille ei voi tehdä eroja. Rakennukset näyttävät kaikki samoilta. Sanomalehtiäkään ei tarvita kuin yksi. Älykkönuoriso hakee Helsingin Sanomien viikkoliitteestä kaiken tarvitsemansa älyllisen sisällön. Pinnallinen hassutusjournalismi kertoo kaikesta kaiken. Pienemmissäkin lehdissä trendi on tämä: Aamulehden Treffi ilmestyy ties monessa sanomalehdessä, Turun Sanomissakin, joka sentään on olevinaan eri konsernia.

Esimerkkejä voi löytää vaikka kuinka paljon. Kaikki pitävät Ultra Brasta, joka kuulostaa aiemmilta sukupolvilta. Apocalyptica tekee hevistä konserttimusiikkia. Nuoret tytöt käyttävät hametta ja housuja samaan aikaan: kahden eri vaatekappaleen välillä ei ole mitään eroa.

Puhutaan uusyhteisöistä, joiden jäsenet haluavat erota muista. Markkinatalous kuitenkin imee nämäkin yhteisöt osaksi itseään: live-roolipelit ja sadomasokistien tyyli ovat kohta osaa samaa samuudellisuutta, jossa ei voi tehdä eroja. Alakulttuurit sulautuvat talouden nimissä jatkuvasti yläkulttuuriin - tai pikemminkin niin, että yläkulttuuri on osa alakulttuureja. Ja mitä kertoo se, että jotkut aina välillä haaveilevat verkkominuudesta, joka sekoittuu toisiin minuuksiin kenenkään sitä estämättä? Kaikki voisivat sulautua yhteen suunnattomaksi verkkoMinäksi (netI), jolle jokainen kokemus on yhtä ja samaa kokemusta.

keskiviikkona, joulukuuta 13, 2006

Lopun alkua

Ulkona on niin pimeää, että on syytä poimia levykkeeltä arvostelu katastrofeja käsittelevästä kirjasta. Tämäkin on julkaistu, samaisessa Agricola-tietokannassa kuin Hentus-kirjakin, mutta ei sitä sieltä kukaan löydä. Kirjan lukeminen oli aikoinaan turhauttavan tylsää, niin varmasti juttukin.

Sekalaista katastrofien historiaa

Yleinen marmatus seminaareista koostettujen artikkelikokoelmien kohdalla on se, että ne ovat hajanaisia ja että artikkelit antavat perin satunnaisen katsauksen aiheeseensa. Joskus tulee jopa miettineeksi, miksi artikkelikokoelmia ylipäätään julkaistaan. Toisaalta yksittäinenkin artikkeli saattaa oikeuttaa kokoelman olemassaolon.

Turun yliopiston yleinen historia järjesti syyskuussa 1995 seminaarin Onnettomuus, kriisi, katastrofi (tämäntyyppiset kolmiosaiset nimet - "sukupuoli, identiteetti, toiseus" - alkavat olla jo klisee), jossa pohdittiin monipuolisesti ja poikkitieteellsiesti katastrofien historiaa ja niiden henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia. Seminaarista koostettiin Lopun alku -kirja seuraavana vuonna ja siinä on monia artikkelikokoelmien huonoja puolia, joskin muutamat artikkelit ovat itsessään jo sen verran mielenkiintoisia, että kirja puoltaa paikkaansa.

Monitieteellisyys on säilynyt kirjassakin ja osat on jaoteltu, ihan järkevästi, katastrofien uutisointiin, niiden henkisiin vaikutuksiin sekä luonnon ja tekniikan riskeihin.

Hannu Salmi kirjoittaa teoksen johdannossa monia järkeviä sanoja. Hän toteaa, että katastrofifiktio on noussut 1800- ja 1900-lukujen teollistumiskehityksen myötä esiin aivan uudella tavalla. "Mitä enemmän länsimainen ihminen on luonut teknisiä uutuuksia", Salmi kirjoittaa, "aistiensa ja raajojensa mekaanisia jatkeita tai tavaratuotantonsa kiihdyttimiä, sitä riippuvaisemmaksi yhteiskunta on tullut tekniikasta." Salmi epäilee, että katastrofifiktio - romaanit, elokuvat, uutiset - on "terapeuttinen välttämättömyys, jolla yhteiskunnan lisääntynyttä kriisipotentiaalia on yritetty hallita." Katastrofit ovatkin tulleet tieteellisen mielenkiinnon kohteeksi nimenomaan saksalaisen sosiologi Ulrich Beckin kriisiyhteiskuntaa koskevien kirjoitusten myötä. Niitä käsittelee Ilmo Massa Lopun alkuun kirjoittamassaan artikkelissa.

Vaikka Beckin käsitteistöä on viime vuosina myös kritisoitu paljon, kriisiyhteiskunnasta puhuminen on jonkin verran selkiyttänyt yhteiskunnallista keskustelua. On tullut selväksi, että länsimainen ja globaali yhteiskunnallinen toiminta aiheuttaa aina sivuvaikutuksia, oli kyse sitten atomivoimalapäätöksistä tai AY-pomojen puhetta naisista "handicappeina". Teoilla on nykyään sellaisia vaikutuksia, joista emme itse välttämättä tiedä mitään. Tämä asettaa haasteen myös perinteiselle subjektikäsitykselle, jossa tekijä on tekojensa herra ja hallitsija - miten näin voisi olla, jos teoilla on sellaisia vaikutuksia, jotka näkyvät vasta vuosien kuluttua?

Lopun alku -kirjassa on turhantuntuisia artikkeleita. Näin on esimerkiksi Kalervo Hovin lyhyt juttu Estonian tuhosta - on vaikea hahmottaa, mikä on Hovin artikkelin funktio. Ehkä se puolustaa paikkaansa tiiviinä kertauksena, mitä tapahtui. Varsinaista analyysia tuhon syistä tai sen seurauksista ei tule. Myöskin Liisa Eräsen artikkeli Traumapsykologian lyhyt historia vaikuttaa turhalta - aihe on tärkeä ja kiinnostavakin, mutta Eränen kirjoittaa aivan liian pitkästi. Hänen artikkelinsa on pisin kirjan teksteistä ja olisi vain hyötynyt karsimisesta. Vaikuttaakin siltä, että kirjan toimitus olisi jäänyt hiukan puolitiehen.

Tämän positiivisena kääntöpuolena on taas muita artikkeleita, jotka esittävät kiinnostavia ajatuksia. Rauno Tenovuon artikkeli "Ilmakehän muutokset ihmiskunnan uhkana" tarjoilee tiiviisti sellaista tietoa, jota ei tavallisen maallikkolukijan saatavilla paljonkaan ole. Lisäksi Tenovuo kiistää monia kasvihuoneilmiöön liittyviä käsityksiä - paljon ei ole puhuttu siitä, että ilmansaasteet hidastuttavat kasvihuoneilmiötä, koska fossiilisista polttoaineista syntyvä rikkidioksidi heijastaa auringon säteitä takaisin.

Monet kirjan katastrofien mentaalista puolta valottavat artikkelit ovat tutustumisen arvoisia, varsinkin Hannu Salmen teksti onnettomuusuutisointien historiasta valottaa asiaa monipuolisesti. Pirjo-Liisa Niinimäen "Hartolan vaimosta jäi vain tuohivirsu" käsittelee kiinnostavasti suomalaisten arkkiveisujen (yleensä neljäsivuisten, usein omalla kustannuksella painettujen virsityylisten, murhia yms. käsittelevien laulujen) välittämää kuvaa katastrofeista.

Kirjassa ei puhuta sanallakaan erityisestä katastrofi-, raunio- tai saasteromantiikasta. Jo 1700-luvun puolesta välistä asti varsinkin eurooppalaisessa ajattelussa on esiintynyt ajatuksia siitä, että tuhoutumisessa on jotain ylevää, subliimia. Ihminen on voinut tarkkailla luonnon voittokulkua etäällä ja kokea subliimin elämyksen. Tämä synnytti mm. keinotekoisten raunioiden muodin 1700- ja 1800-luvun puutarhataiteessa. Saasteromantiikka taas näkyy edelleenkin mm. dekadenteissa rockvideoissa ja science fiction -elokuvissa (Blade Runner).

perjantaina, joulukuuta 08, 2006

Ernesti Hentunen

Tämä arvio voi löytyä muualtakin netistä - Agricola-tietokannasta -, mutta joku voi törmätä siihen täälläkin. Kai tätä joku lukee? Joku ainakin sanoi minulle viikko sitten lukevansa tätä blogia.

(ei otsikkoa näköjään)

Mikko Uola: Ernesti Hentunen - tasavallan hovinarri. Suomalaisen populismin juurilla. Turun yliopiston poliittisen historian tutkimuksia 7. Turku 1997. 172 s.

Ernesti Hentunen (1855-1951) oli ilmiö suomalaisessa politiikassa ja kulttuurielämässä: isotteleva, häijysuinen ja poliittisilta mielipiteiltään vähintäänkin omituinen julkisuuden henkilö.

Hentunen oli lakimies, joka oli ainakin omien sanojensa mukaan väitellyt Sorbonnen yliopistossa. Lakimiehen taustaansa hän saattoi käyttää hyväksi, kun hän kävi monia oikeustaisteluja häntä vastaan nostetuista kunnianoikeudenloukkauksista. Hentunen julkaisi vuodesta 1928 vuoteen 1951, aina kuolemaansa saakka, monia lehtiä, joista tunnetuin oli epäilemättä Totuuden Torvi. Lehden nimestä on tullut lentävä lause - vähemmälle huomiolle ovat jääneet Hentusen muut, kenties lennokkaamminkin nimetyt lehdet Kovaääninen, Minä Ulvon ja joululehti Orjan Joulukellot. Totuuden Torvessa, jonka nimiösivulla ilmoitettiin sen ilmestyvän "tarpeen vaatiessa", Hentunen kävi lähes kaikkien ihmisten kimppuun, varsinkin poliitikkojen ja virkamiesten, joiden hän väitti olevan sivistymättömiä.

Hentusesta tuli kuuluisuus varsinkin välirauhan jälkeen, kun hän kritisoi, kenties ainoana julkisuudessa, YYA-sopimusta ja Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita. Monet vanhan kansan ihmiset muistavat Hentusen maakuntakiertueiltaan, joilla hän ilmeisesti keräsi varsin suuria kuulijajoukkoja. Hentusella oli oma puoluekin, Radikaalinen Kansanpuolue, jolla ei kuitenkaan riittänyt koskaan kannatusta Helsingin kaupunginvaltuustoa pidemmälle. Hentusella oli, ainakin osin perusteltu, hullun maine ja Totuuden Torvella huumorilehden maine. Hentusen poliittista uraa tuskin auttoi se, että hän ennen sotaa ilmoitti kannattavansa vasemmistolaista liikettä ja sodan jälkeen ilmoitti vastustavansa kommunismia ja Neuvostoliittoa.

Hentusesta ei ole ollut saatavilla juuri minkäänlaista perusteellista selvitystä lukuun ottamatta Esko Salmisen teosta Aselevosta kaappaushankkeeseen. Sensuuri ja itsesensuuri Suomen lehdistössä 1944-48. Turun yliopiston poliittisen historian tutkija Mikko Uola on nyt julkaissut Hentusesta suppeahkon elämäkerran, joka tietystä kuivuudestaan huolimatta on mielenkiintoista luettavaa. On itse asiassa ihme, että poliittisessa historiassa Hentusta on pidetty jotenkin mitättömänä tutkimuskohteena - hänhän on kuitenkin ollut oppositiomies sellaisina aikoina, jolloin oppositiota ei juurikaan ollut. Jotain Hentusesta kertonee se, että hänen lehtiään keräilevät enimmin nk. potkurihattukirjallisuuteen keskittyvät bibliofiilit. Totuuden Torven huolittelematon tyyli ja Hentusen tapa puhua itsestään yksikön ensimmäisen persoonan sijasta omalla etunimellään ("Ernestiä pidetään hulluna" jne.) takaa edelleen tietyn hupiasteen.

Hentusesta on vaikea saada otetta ja Uolakin joutuu hiukan hankalanoloisesti väittämään, että Hentusen poliittisissa takinkäännöksissä olisi ollut tiettyä logiikkaa, kun hän ensiksi - sihteerinsä kertomuksen (Nyrkki 9/1963) mukaan - ilmoitti kannattavansa kansallistamista ja sen jälkeen vastustavansa sitä. Selitys: "Poliitikon on saatava kannattajia sekä kansallistamisen kannattajista että vastustajista. Kun on selittänyt saman asian kymmenellä eri tavalla, voi jälkeenpäin aina todistaa olleensa oikeassa." (s. 156) Tämän lausunnon perusteella Hentunen vaikuttaa oikeastaan opportunistilta, jolla ei lopultakaan ollut kykyjä oman uransa nostamiseen.

Uolan tutkimus on lyhyydestään huolimatta varsin perusteellinen. Hän pohtii alkuluvussa poliittisen populismin ongelmaa ja kysyy, sopiiko Hentusen edustama rääväsuisuus siihen. Hentusen edustama vaatimus poliittikojen sivistystasosta on kuitenkin poikkeuksellinen populistinen ajatus, kuten Uola itsekin huomauttaa, koska yleensähän populistiset liikkeet nimenomaan vaativat intellektuellisen eliitin poistamista vallan kahvoista. Lyhyen alkuluvun jälkeen Uola selvittää Hentusen elämän eri vaiheita, opettajuudesta Kristiinan kaupungissa 1910-luvulla ja siirtymisen Helsinkiin vähäosaisten oikeusasiamieheksi ja lopulta siirtymisen erään oikeussyytteen kautta politiikan päätoimiseksi vastustajaksi ja lehden päätoimittajaksi.

Uola tekee kyllä hyvin selkoa Hentusen toimista, mutta varoo jostain syystä tekemästä melko ilmeistä johtopäätöstä: että Hentunen oli vähintäänkin paranoidi ja suuruudenhullu. Uola siteeraa pitkään Hentusen omatoimista ansioluetteloa, jota tämä käytti kirjelomakkeissaan ja lehti-ilmoituksissaan. Pienehkö pätkä riittäköön:

"Vert. siviil. oik. prod. I.d.N. Pariisin yliop. lakit.toht. Lakit. toht. tutk. Geneven yliop. Tutk. Kansainväl. korkeitten tieteitten korkeakoulussa, Tutkinto Clermont-Ferradin yliop. hist.kielitiet. tiedek. Dijonin, Grenoblen, Bruxellin yliopistossa. Italian, Espanjan, Kiinan korkeitten tieteitten korkeakoulun oppilas. Vert. siviil. oik. yhd. jäsen, Baltian ja Skandinavian maitten lainsäädännön osaston esittelijäsiht." (s. 59)

Lista jatkuu vielä toistakymmentä riviä ja loppuu mahtipontisesti: "Belgian kuningashuoneen kunniaksi "La Tragenie la Couronne" ja Englannin kuninkaan kruunajaisjuhlaan kirjoitetun "La Couronne du Roi Georges VI" 32 sivuinen runomittainen juhlajulkaisu Nevarois nimisenä runoilijana. Ranskan runoilijaliiton jäsen."

Hentusen valmistumista Sorbonnesta ei ole voitu varmentaa. Hentunen asui ennen toista maailmansotaa Ranskassa, josta hän palasi tohtorina - se, että Sorbonnen tuon ajan paperit tuhoutuivat sodassa, häntä tuskin haittasi. Hentusen väitöskirjakseen väittämänsä teoksen L'Immixtion, étude de droit international Uola toteaa ylimalkaiseksi ja mainitsee, ettei väitöstä otettu tarkastettavaksi Helsingin yliopistoon.

Hentunen oli sodan aikaan ja varsinkin sen jälkeen Valpon tarkkailema. Häntä syytettiin monta kertaa Suomen ja ulkovaltojen suhteen vaarantamisesta - presidentti Paasikivikin ehdotti erään Hentusen kirjoituksen johdosta lainmuutosta, jotta Hentunen olisi voitu tuomita. Kommunistit pitivät Hentusta hulluna, joka ei välttämättä ollut edes vaaraton, niin kuin porvarit ajattelivat. Jossain vaiheessa, kun Hentusen puolueen rivit hajosivat sisäisiin erimielisyyksiin, hänen kannatuksensa laski ja Valpon tilalle perustettu Sapo lakkasi tarkkailemasta häntä. Kun Hentunen kuoli 1951, hänen perikuntansa jatkoi Totuuden Torven julkaisemista, kuitenkin keskittyen lähinnä halpahintaiseen poliittiseen pilaan. Lehden ilmestyminen lakkasi kokonaan 1958.

Mitä Hentusesta on sanottava? Uola tuntuu pitävän häntä jotenkin varteenotettavana vastavoimana monille suomalaisen politiikan vinoutumille. Ehkä tästä johtuu, ettei Uola pidä Hentusta vainoharhaisena - kyseessä on mahdollisesti jonkinlainen vastentahtoinen ihailu. Oliko Hentusessa jotain ihailtavaa? Ainakin hän näyttää ensimmäisenä keksineen sanaleikin "Kekko-Slovakia" ja hänen puolueensa - ts. hänen itsensä - vaaliohjelmissa on toisinaan järkeviäkin sosiaalisia uudistuksia osan jäädessä omituisiksi: "[Helsingin] Kaupungintalo korotettava 3 kerroksella ja koristettava pilaririvistöllä. Korkea huipputorni, jossa kellolaite, joka soittaa klo 12 hymnin. Huipussa valaistu leijona." (vuoden 1947 kunnallisvaaliohjelmasta; s. 112) Ehkä on niin kuin Uolakin sanoo, että Hentusen rooli oli narrin rooli. Se ei muuttanut yhteiskunnassa mitään - Hentusen kaupunginvaltuutetun aika kului torailussa - eikä nostanut minkäänlaista kapinaliikettä epäkohtia vastaan. Kuten Uola toteaa, Hentusen toiminta, joka tieten tai tahtomattaan, kokeili jatkuvasti sen rajoja, mitä Suomessa on saanut sanoa ja mitä ei. Se on jo arvo sinänsä.

lauantaina, joulukuuta 02, 2006

Muistoja lähiöstä

Kirjoitin kymmenisen vuotta sitten muistelmia vuosistani Pormestarinluodossa, porilaisessa lähiössä, jossa asuin vuodet 1972-1990 (edelleen kauemmin kuin missään muualla! vasta kahden vuoden päästä olen asunut ylipäätään yhtä kauan jossain muualla). Osoitin jutun äitini toimittamalle lähiölehdelle, Porkkana-Uutisille (tai -Sanomille, en enää oikein muista), mutta syystä tai toisesta äiti ei sitä lehteen ikinä laittanut. Ehkä se oli liian surumielinen, niin kuin hän itse tekstiä kuvaili. Tekstin fragmentaarinen muoto on varmasti Barthes-vaikutteinen - saman ajan tekstejä olen täällä aiemminkin julaissut.

Pari selitystä tekstiin: me asuimme (ja äitini asuu edelleen) Messintie 3:ssa. Pormestarilainen oli 70-luvulla ilmestynyt äitini toimittama asukaslehti, asukastoiminnan kulta-ajalta, kahdelle puolelle painettu aanelospaperi. Maailman parhaita nuorisokirjoja sarjakuvina ei kai ole ihan niin naiivi kuin 90-lukulaisena intellektuellina muistelin.

Pellavapää vesibussissa
Muutama irrallinen muisto Pormestarinluodosta 1972-1990

I
Ensimmäisten vuosien kohdalla joudun turvautumaan omien muistojeni sijasta toisenlaiseen tallennukseen. Näen itseni pienenä pellavapäänä kaitafilmeistä, joita isäni ja setäni tekivät 1970-luvulla: istun rattaissa ja ihmettelen. Pormestarinluoto näkyy filmeissä puoliksi rakennettuna, puoliksi valmiina. Filmit ovat harvinaislaatuinen dokumentti: missään elokuvassa ei taatusti ole kuvattu Pormestarinluotoa. Voin nähdä, kuinka autiota on K-kaupan ympärillä. Pihaan ajava auto kulkee tyhjyyden keskellä. Vaikuttaa olevan ikuinen talvi. Kun kuvattiin kesällä, kuvattiin jossain muualla Porissa. Jotain hyvääkin Pormestarinluodossa sentään on: näen, että ikkunalauta on sen verran tukeva, että se kestää minun painoni.

II
Isäni on monta kertaa kertonut minulle, kuinka hän jonain aamuna katseli parvekkeelta joelle päin. Pihalla kasvoi yksi puu. Sen luokse ajoi kuorma-auto, josta tulleet miehet kaatoivat puun, heittivät sen autoon ja ajoivat pois. En muista puuta. Muistan sen sijaan jonkin suunnattoman hiekkakasan Messintie 3:n edessä. Hukkasin sinne pikkuauton ja kun sen löysi joku muu, yritin väittää, että se oli minun. Vihollinen otti auktoriteetin apuun: ohikulkenut aikuinen saatiin tähdentämään, että löytäjä saa pitää. Näin pikkuautoni vietiin minulta. Isonsannan ala-asteen ja Alahangantien kolmikerroksisten talojen välissä oli samoihin aikoihin suunnaton jättömaa, jonne yritimme ystäväni Hannun kanssa tehdä seikkailuretkiä. Liikuttava jäänne lukemiemme poikakirjojen maailmoista: vaatimattomaan puskaan tehty majan yritelmä ei mielikuvitusta paljoakaan innostanut. Jokin suru on kuitenkin siinä, kun katselen, missä järjestyksessä alue nyt on: sitä halkovat pyörätiet, siinä on puuistutuksia, tasaisesti aaltoilevia kumpuja. Ei mitään, mikä innoittaisi seikkailuihin.

III
Kerrostalojen vintit ovat oma mytologiansa. Eräs ystäväni, joka ei ole koskaan asunut kerrostaloissa, ei ymmärtänyt ollenkaan, kun selitin hänelle, että vinteille mennään etsimään pornolehtiä. Maagisella hetkellä näin jossain laatikossa kerran jonkin lehden takakannesta nyttemmin kuolleen Urkki-lehden mainoksen. Luulin monta vuotta, että jotkut todella vievät pornolehtensä vintille poikien löydettäväksi. Kun me veimme isoveljeni ja minun sarjakuvakokoelmat vintille, joku murtautui lokeroon ja vei laatikollisen sarjakuvia. Kauheasti ei naurattanut se, että typerys sai kaikkein huonoimmat sarjakuvat (naiivi sarja Maailman parhaita nuorisokirjoja sarjakuvina ja muita vastaavia). Nykyään vinteille ei pääse kuin erikoisavaimella: eräs mytologian muoto on tuhottu.

IV
Reviiriajattelu iskostetaan lapsiin pienestä pitäen. Olin kerran menossa Messintie 1:n pihaan. Aikeeni esti minua ehkä vuoden vanhempi, tuiman näköinen tumma tyttö, joka sanoi, ettei toiseen pihaan saa tulla. Minua alkoi heti pelottaa ja käännyin pois ja uskoin varmasti monta vuotta, että toiseen pihaan ei todellakaan saa mennä. Olisin voinut kysyä, miten sitten pääsee kavereittensa luokse. Tyttö olisi voinut sanoa, että jos on kutsu, niin sitten pääsee. Kun aloin myöhemmin käydä erään toverini luona Keulantiellä, kuljin usein merkittyjä teitä pitkin ja vasta vuosien jälkeen aloin oikaista pihojen lävitse. Ehkä tumma tyttökin oli jo silloin oppinut, että niin voi tehdä.

V
Yleisin uni taitaa olla se, kun hissi ei pysähdykään siinä, missä sen pitäisi, vaan jatkaa loputtomiin ja tulee lopulta sellaisiin kerroksiin, joita talossa ei edes ole. Olen nähnyt tämän unen toistuvasti: hissi nousee yhä ylemmäs ja ylemmäs, aina 15. kerrokseen asti eikä sittenkään pysähdy. Näin kävi aina, kun hissi oli ollut päivällä epäkunnossa. Lisäksi minua pelotti aina, kun rapussa lorvi ilkeitä poikia, jotka osasivat ovea nykäisemällä pysäyttää hissin kerrosten väliin. Kun jaoimme isoveljeni kanssa vaikkapa muinaista Pormestarilaista, minua pelotti aina mennä muihin rappuihin, koska niissä tuntui järjestään olevan huonompikuntoinen hissi kuin omassa rapussamme. Niissä oli useasti myös enemmän piirroksia.

VI
Pormestarinluodon tärkein turistipyydys oli pitkään vesibussi, jonka ensimmäinen lähtö Kirjurinluotoon oli kesän tärkeimpiä tapahtumia. Muistan, että erään kerran bussiin oli jopa ruuhkaa. Sitkeä muiden poikien ylläpitämä huhu kertoi, että vesibussiyhtiön edellinen vene oli uponnut jonnekin aivan lähelle käytössä ollutta laituria. Jokaisella matkallani mietin, kuinka nopeasti ehtisin napata penkkien yläpuolella olleet pelastusliivit. Viimeisellä (näin ainakin luulen) matkallani yritin jo luoda jonkinlaista käytännön järkeä vesibussin käyttöön: olin juuri tulossa kirjastosta kirjojen kanssa, kävelin Kirjurinluotoon, äkkäsin lukion luokkatoverini Fridan jäätelökioskin myyjänä, söin jäätelön ja nousin vesibussiin, joka vei minut ilmaiseksi melkein kotiovelle. Ajattelin, että voisi olla vaikkapa järkevää kulkea tällä tavalla kaupungille. Melkein heti tämän jälkeen liikenne lakkautettiin. Vesibussi tuoksui aina samalle polttoaineen ja kumin (penkin päällykset) sekoitukselle. Erään kerran isoveljeni piti jalkaansa vastapäisellä penkillä, jolloin veneen - ilmeisesti - omistajan poika tuli sanomaan, että jää jälki. Isoveljeni otti jalan pois, pyyhki jälkeä hiukan ja totesi luokkavihan täyttämällä nuoren kommunistin äänellä: "Nuo on porvareita."

VII
Pormestarinluodosta ei ole kovinkaan pitkä matka kaupunkiin. Pyörällä välimatkan selvittää helposti kymmenessäkin minuutissa, kävellen vajaassa puolessa tunnissa. Muistan kuitenkin, kuinka tuskallista oli käydä isoveljeni kanssa kaupungilla divarikierroksella (ostelimme paljon Aku Ankkoja ja muita sarjakuvia): meillä oli Nyrkkilän puiston varrella kaksi vakiopuuta, joissa istuimme, luimme ostoksiamme ja lepäsimme jaksaaksemme kotiin asti (parempi puista, joka sijaitsi sillan kupeessa, on nyttemmin kaadettu). En osaa enää kuvitella, kuinka tuskallista oli kävellä uimahallille asti: siihen meni muistaakseni kaksi tuntia.

Turku, 9.7.1997

keskiviikkona, marraskuuta 29, 2006

Sielun ekstirpaatiota

Tässä juttu, jonka kirjoitin Turun Ylioppilaslehteen vuonna 2002, huumausaineaukeamaan.

Tylkkärillä (tai TYL:llä, niin kuin jotkut tyl-sät haluavat lehden nimen kirjoittaa) on 75-vuotisjuhlaseminaari ensi perjantaina klo 13 jossain Turun yliopiston tiloissa! Tervetuloa!

lauantaina, marraskuuta 18, 2006

Elämäni ja elokuvani

Tein 1980-luvun lopulla ja pikkuveljeni kanssa vielä 90-luvun alussakin joukon kaitafilmi- ja videoelokuvia. Opiskeluaikojeni loppuvaiheessa, vuonna 1997, vein osan elokuvista Kari Lounelan vuosittain järjestämään kotielokuvafestivaaliin, jossa katsottiin elokuvia videolta hänen olohuoneessaan Tampereen Tammelassa. Tein silloin tekstin, jota kopioin pieneksi vihoksi (kahdeksan sivua kansineen kaikkineen) jaettavaksi katsojille - joita oli tullut paikalle ainakin kaksikymmentä. Tunnelma oli mukava ja muutkin elokuvat hauskoja. Ilmeisesti Kari jatkaa perinnettä edelleen, mutta hänhän on alalla muutenkin, Tampereen lyhytelokuvajuhlien tiedottajana. Ei vaan hän näkyy olevan peräti vs. toiminnanjohtaja nykyään. Onneksi olkoon!

Olen ottanut typerällä ja itseparodisella Nummelin on Nummelin -nimikkeellä ilmestyneestä vihosta yhteensä jo kolme painosta, joista toinen oli korjattu. Tässä koko teksti kuitenkin sellaisenaan:

Esipuhe

Ensimmäinen elokuvani lienee isäni tai setäni tallentama otos jossain 1970-luvun alussa kuvatussa kaitafilmikoosteessa, jonka tarkoitus oli varmasti vain antaa eri perheenjäsenten irvailla kameralle. Otos on kaikista näyttelijänsuorituksistani edelleen paras, koska olen siinä rauhallinen, ilmeetön ja tyystin vailla elokuvallista poseerausta.
Kaitafilmejä tehtiin myöhemminkin - kamera oli käsin viritettävä venäläisvalmisteinen laite - ja joissain oli ilmeisesti jotain pyrkimystä kohti kerrontaa. Tärkeämpiä nämä kaitafilmit ovat kuitenkin dokumentteina Porista 1970- ja 1980-luvuilla - otos, jossa esiinnyn valkokankaalla ensimmäistä kertaa, kuuluu elokuvaan, jossa lienevät ainoat olemassa olevat (elävät) kuvat rakenteilla olevasta lähiöstä, Pormestarinluodosta.

Kollaasielokuvan hankala syntyhistoria
Plaid Runner (1988), Häiriintynyttä toimintaa (1988)


Kun 80-luvun lopulla kiinnostus kaikenlaiseen taiteeseen alkoi viritä, syntyi myös innostus tehdä elokuvaa. Kuuluin elokuvakerhoon, jossa tapasin itseäni neljä vuotta vanhemman Arttu Mannisen. Joidenkin iltapäivien, iltojen ja myös öiden kautta päädyimme siihen, että teemme elokuvan. Artulle tyypillisesti idea oli parodioida jotain kuuluisaa elokuvaa, tässä tapauksessa Scottin Blade Runneria: ryhdyimme tekemään elokuvaa nimeltä Plaid Runner. Arttu ja hänen muutama ystävänsä olivat jo aiemmin tehneet elokuvan nimeltä Luolamiehen vuosi, jossa on edelleenkin nähtynä hyviä visuaalisia ideoita. Luolamiehen vuoden päähenkilönä oli ollut lyömätöntä elokuvallista karismaa uhkunut Simo Saarinen (Kaurismäen veljesten serkku, muuten), joka yksimielisesti valittiin myös tulevan elokuvan pääosaan.

Plaid Runnerista tuli lopulta omituinen sekasikiö. Tarina oli järjetön: USA on miehittänyt Suomen 1990-luvun alussa ja sisällissodan ja sekasorron keskellä yksityisetsivä Anton Tanner etsii ystäväänsä, sotilas Simo Garfunkelia (tällaiset nimet olivat tyypillisiä tuolloiselle huumorintajullemme). Simo Garfunkelilla piti olla suomalaisia juuria, joita tarinan kuluessa paljastettaisiin, mutta tästä ei ole elokuvassa enää jälkeäkään (ellei sitten seuraa tarkkaan, mitä jonkinlaista väinämöistä esittävä Reijo Kupiainen sanoo ennen kuolemaansa: "Simo! Simo! My nephew!"). Elokuva otettiin vakavasti (joskus liiankin vakavasti: muistelemme usein katkerasti, kuinka tuhlasimme miestyötunteja miettimällä erityistä "valokuvaajan motiivia") ja siihen saatiin Porin kaupungin kulttuurilautakunnalta jopa 2000 markkaa tukea.

Elokuvassa on kuitenkin erityistä hohtoa siihen saadun kaluston takia: asekeräilijä Matti Sävikari suostui ilman palkkiota ajamaan elokuvassa ainakin Willys-jeeppiään sekä nk. kempsua, isoa GMC-kuorma-autoa, joka oli entistetty taidolla ja sydämellä USA:n armeijan värein (samaisen Sävikarin ajoneuvoja nähtiin myös Renny Harlinin Jäätävässä poltteessa).

Elokuvaa tehtiin aluksi Super8-millisellä kameralla ja kuvaajina olivat alan intohimoiset harrastajat Jere Kuusinen (joka hoiti myös kaksi roolia) ja Antti Huittinen, joka oli ollut tekemässä Luolamiehen vuotta (ja esittää tässä amerikkalaista sotilasta). Kun tuli syksy 1987, Arttu ja Antti muuttivat Tampereelle opiskelemaan, Jere kyllästyi (ja palautti kaitafilmikameran silloisen tyttöystävänsä isälle takaisin, sisällään filmiä ja muistaakseni eräskin loistava kohtaus) ja elokuva jäi kesken. Ehkä kolmasosa suunnitelluista kohtauksista oli saatu kuvattua.

Loppuvuonna 1987 (lintsasin matematiikan kokeista, joita en sittemminkään koskaan tehnyt - liekö niin, etten ole oikeasti suorittanut lukion oppimääriä?) kuvasimme videolle Artun ja Simon kanssa joitain yhdistäviä jaksoja sekä järjestimme kasan tyyppejä (mm. isoveljeni Akin) joukkokohtaukseen ja leikkasimme elokuvan valmiiksi käyttäen takautumarakennetta. Se teki elokuvan äärimmäisen vaikeaksi seurata; lisäksi video- ja Super8-millisen kuvan ero on lopullisessa elokuvassa seuraamista heikentävä seikka. Anton Tannerin monologi, jonka äänitimme elokuvaan, ei kryptisyydessään asiaa auttanut, lisäksi se oli huonosti äänitetty. Joidenkin kesällä -87 kuvattujen sotilaskohtausten äänettömyys sai meidät epätoivoiseksi ja kahdessa kohtauksessa auton äänet tekee Simo. Jos elokuvaa näyttää jollekulle, sen joutuu käytännössä selittämään alusta loppuun. Ehkä siinä on vaativan kollaasielokuvan karheutta ja taiteellisuutta.

Simon ja Artun kanssa teimme sittemmin vielä muutaman minuutin toimintaelokuvan, joka - vaikka elokuvassa ei olekaan alkutekstejä - kulkee nimellä Häiriintynyttä toimintaa. Elokuvan tunnusbiisinä on sittemmin Rodriguezin Desperadossa soinut Link Wrayn Jack the Ripper, ja siinä Simo, jolla on idioottimainen tekoparta ja sotilaskypärä, varastaa minulta potkukelkan. Kostan verisesti työntämällä Simon päälle kapearaiteisen junanvaunun (Artun eksentrisiin harrastuksiin kuuluvat juuri kapearaiteiset junat ja hänellä on Nakkilassa, jossa elokuva tehtiin, isänsä kotitalon pihalla noin sata metriä rataa ja muutama vaunu ja veturi). Irtonaisuudessaan varmasti parasta, mitä olemme tehneet; kiitos tästä kuuluu myös elokuvan leikanneelle Petteri Evilammelle.

Parodiasta vakavoitumiseen
Ponantsa (1989), Kohtauksia eräästä kuolemasta (1989)


Porissa oli videopajatoiminta lähtenyt liikkeelle aimo harppauksin ja innostuneita tekijöitä tuntui tulevan vastaan loputtomiin. Marko Kautto teki käsittämättömiä ja rujoja taidepläjäyksiä, Jäppisen ympärille koostunut, valitettavasti poliittisesti oikealle kallistunut sakki teki uskomatonta väkivaltaparodiaa mm. komissaario Hypo -sarjalla (jonka pääosassa Simo Saarinen teki oivaa työtä) ja pseudodokumentilla The Killing of Pori. Tässä ilmapiirissä tutustuin lukiossa mainittuun Petteriin, joka paljastui hyväksi kuvaajan, leikkaajan ja äänittäjän aluksi. (Hän on nykyään alan ammattilainen jossain porilaisessa firmassa.) [Nykyään hän on Peter von Baghin luottoleikkaaja. - jn]

Petteri (joka oli alemmalla luokalla) otettiin mukaan, kun tajuttiin, että kuvaamataidon tunneilta voi lintsata, jos ilmoittaa tekevänsä elokuvan lopputyönä. Luokkatoverini Kimmo Ahon, Petterin ja Simon kanssa teimme yhdessä lännenelokuvan nimeltä Ponantsa. Se on improvisoitu ja huonosti näytelty kostotarina parodisine piirteineen - se kertoo kahdesta kilpailevasta balalaikansoittajasta, joista toisen nimi on Kasimir Malevitsh (nimi ei valitettavasti käy ilmi lopullisesta elokuvasta) -, mutta se on ilmeisesti hyvinkin hauska, koska monet sen nähneet kertovat nauraneensa. Hauskinta elokuvassa lienee puhutun kielen vaihtuminen aivan lopussa. Musiikkina oli John Zornin Ennio Morricone -tulkintoja levyltä The Big Gundown sekä jokin Dick Dalen kappale (tämä tehtiin siis vuosia ennen Pulp Fictionia, jonka tunnuskappaleena ollut Miserlou nosti Dalen uuteen suosioon.) Riihikedon lukion rehtori Into Merilehti, joka oli myös liikunnanopettajamme, halusi nähdä elokuvan. Sen nähtyään hän nauroi, ettei ollut koskaan nähnyt minun liikkuvan niin vikkelästi.

Seuraava elokuva oli jo vakava yritys, ehkä liiankin vakava. Kohtauksia eräästä kuolemasta on Artun ja minun pitkäikäisen suunnitelman myöhäinen ja heikohko kukinta. Arttu haaveili elokuvasta, jossa mies palaa Ruotsin risteilyltä ja huomaa olevansa ainoa ihminen Suomessa. Hän hakeutuu metsään ja vuorelle ja löytää sieltä hiiren. Lopulta hän huomaa muuttuvansa hiireksi. Arttu ei ollut tekemässä elokuvaa ja hänen suunnitelmastaan jäi pois lopun muuttuminen; sen sijaan minä (joka pilaan elokuvan miltei täydellisesti) hätkähdän hiirtä (jota esitti viehättävä taskukenguru Iines) ja juoksen metsiä pitkin pakoon ja kuolen joen varrelle. Katsojalle tuskin selviää, miksi pakenen.

Simo Saarinen tekee upean cameon venäläisenä sotilaana, joka kertoo, että kaikki suomalaiset ovat kuolleet. Hän ajaa resiinalla ja kun hän alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti minua kohtaan, ammun hänet hänen omalla konepistoolillaan. Parasta elokuvassa lienevät eräät visuaaliset ideat sekä musiikki (Shriekback, Test Department ja Duane Eddy yllättävän rauhalliseksi sävyttyneessä kuolinkohtauksessa). Myös unijakso elokuvan keskellä on tehokas. Petteri, joka teki kaiken teknisen työn kuvauksesta äänitykseen ja leikkaukseen, kertoo katsoneensa elokuvaa pimeinä talviöinä: koko elokuva hehkuu täyttä kuumaa kesää (traagisimpana kuvauspäivänä, kun juoksimme pitkin Porin ja Noormarkun metsiä, emme ottaneet mukaamme ollenkaan juotavaa). Kimmo Aho, joka ei paljoakaan osannut arvostaa "taiteellista"lähestymistapaamme, nimesi elokuvan osuvasti Loputtomaksi kuolemaksi.

Kohtauksia eräästä kuolemasta niitti mainetta lyhennettynä (oikeammin raiskattuna; yläraja oli 20 minuuttia ja elokuvamme kesti 28 minuuttia) versiona joissain kilpailuissa, joiden nimeä tai kohdealuetta en enää muista. Saimme Petterin kanssa yhteensä 500 mk. Kilpailuista koostettu video lienee edelleenkin saatavilla Porin kaupunginkirjastosta.

Elokuva lumesta ja tappamisesta
Julmuuden ehdoilla (1989)


Seuraava elokuva ansaitsee monta määrettä: road movie, spektaakkeli, historiallinen draama, toimintaelokuva. Kimmo Aho ja minä olemme kaksi suomalaista sissiä, jotka kulkevat vuoden 1924 Neuvosto-Karjalassa kohti Pietaria vapauttaakseen sen bolsevikkien vallasta. Simo Saarinen on gogolilainen hahmo, joka elää autiomökissä ja kuvittelee olevansa Espanjan kuningas ja juo paljon viinaa. Julmuuden ehdoilla on julma ja tunteeton elokuva, mutta se kärsii samoista vioista kuin melkein mikä tahansa road movie: siinä ei ole dramaattista rakennetta. Tyypit vain kulkevat ja kulkevat ja kohtaavat kaikenlaista kiinnostavaa. Välillä joku tapetaan, välillä juodaan viinaa, lopulta kuollaan (luvialainen popguru Timo Puttonen ja Ari Koivu koston lähettiläinä).
Kauneinta elokuvassa on hanki (kuka sanoi, että Coenit olivat ensimmäiset, jotka ovat tehneet elokuvan lumesta?).

Elokuvaa tehtiin paikoitellen järjettömässä pakkasessa, ja kohtausta, jossa tapetaan metsätöitä tekevä venäläinen (taiteilija Veijo Setälä sisäistetyssä roolissa), käytiin kuvaamassa kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla videokamera jäätyi niin, että nauhalle ei tarttunut ollenkaan ääntä. (Oli työn takana vakuuttaa Petteri siitä, että emme tee mykkäelokuvaa, vaan kuvaamme jakson uudestaan.) Toisella kerralla auto sammui. Kolmannella kerralla pelkäsimme jo, että lumi sulaa pois.

Porilaisen videopajatoiminnan kaksi tärkeää hahmoa, Noora Männistö ja Jarmo Ahonen, tekevät huomattavat cameot, Deep Turtlen basisti Tatsi on viinatrokari. Musiikki oli taas kerran hienosti käytössä: Kari Peitsamon yksinkertainen akustinen riffittely hoiti kaiken, kunnes lopussa slaavilainen kirkkokuoro tuo esille tarinan traagisuuden (joka ei jälkeenpäin ajatellen ole mitenkään perusteltua). Julmuuden ehdoilla tehtiin Ponantsan tavoin kuvaamataidon lopputyöksi - numeroni nousi yhdeksästä kymppiin, vaikken varmasti piirtänyt mitään koko vuonna.

Loppupuolella on järkyttävä kohtaus, jossa lehmä paskantaa. Petteri lisäsi nuo sekunnit elokuvaan välittämättä vastustuksestani. Ne eivät todella sovi elokuvaan, mutta olisi houkuttelevaa selittää asia psykoanalyyttisesti: elokuvan alussa ahmimamme ruoat tulevat ulos ja samalla meidät tullaan tappamaan. Mielihyväperiaatteen pohjalle rakennettu elämä ei voi toimia.

Vähäisemmät elokuvat ja keskeneräiset suunnitelmat
Kenkä, Murhaaja I-IV, Pikkuveli, Plaid Runner II, Ponantsa II, Haulikkomania


Olen ollut kaikkien edellämainittujen lisäksi mukana myös kaikennäköisissä improvisoiduissa projekteissa. Kenkä, joka kuvattiin 15 minuutissa Porin kävelykadulla, taisi saada jonkin kunniamaininnankin kaupungin videokilpailuissa. Erikseen voisi mainita kesällä 1992 tai 1993 kuvatut neljä Tappaja-elokuvaa, joissa pikkuveljeni Matias tappaa yhden ihmisen per jakso. Kuvasin elokuvat (ja esitin humalaista tapettavaa yhdessä jaksossa); kahdessa viimeisessä oli jo hyviä visuaalisia ideoita. [Ja myös helvetin hyytävää tunnelmaa. Olen katsellut näitä sittemmin monta kertaa ja aina vaikutun elokuvien käsittämättömästä synkkyydestä, lähinnä kahden jälkimmäisen. - jn] Musiikki - kahdessa ensimmäisessä Beatlesia, sittemmin Edgard Varesea - oli niinikään hyvää.

Kuvasin myös "vakavan" kauhuelokuvan, jossa Matias esitti zombieta. Herkullisessa kohtauksessa Matiasta ammutaan kiväärillä vatsaan: hän puristelee käsissään vatsansa päällä ylikypsää spagettia, johon on sotkettu ketsuppia, leivänmuruja ja ties mitä muuta. Matias oli muutenkin aktiivinen videokameran kanssa. Häneen suuriin saavutuksiinsa kuuluu tyystin yksin ja olohuoneessa tehty lännenelokuva, jossa oli joukkokohtauksia! Haaveeni oli koostaa kaikesta Matiaksen kuvaamasta jonkinlainen pikkuvelidokumentti, mutta en koskaan ryhtynyt toimeen. [Matias on nyt hänkin alalla media-assistentin koulutuksella. - jn]

Olin kuitenkin muuttanut jo syksyllä 1990 pois Porista ja (vakava) elokuvantekeminen oli jäänyt. Kaikenlaisia suunnitelmia elää silti edelleen. Artun kanssa haaveilemme "suur-Plaid Runnerista", joka toteuttaa kaiken sen, mikä jäi tekemättä tai tehtiin väärin. Aina, kun näen Kimmon, hän puhuu minulle Ponantsan jatko-osasta. Sen tekemisessä päästiin aikoinaan niinkin pitkälle, että ostimme Porin torilta joltain helppoheikiltä jättimäisen sombreron, jonka alle Deep Turtlen kitaristi Pena oli hukkua (tällaista hahmoa hänelle suunnittelimmekin). Itse kuvittelen vielä ohjaavani tai ainakin käsikirjoittavani loistavan ja räjähtävän draaman, joka kertoo haulikkomaniasta.

[Eiköhän ajatus ole jäänyt. Pisimmälle pääsin, kun kirjoitin käsikirjoitusnäytteen Scanboxille, kun hain sieltä jotain duunia. Takaisin tuli kirje, jossa sanottiin, että he ottavat yhteyttä, jos tarvitsevat lisäjengiä. Ei ole kuulunut. Haaveilin kyllä pitkään alkukohtauksesta, jossa soi Prince Charlesin mahtavan monotoninen Video Freak ja kaksi tappajajannua istuu autossa tylsistyneen näköisenä. Se olisi ollut Tarantinoa vuosia ennen Tarantinoa. - jn]

Nekala, helmikuu 1997

tiistaina, marraskuuta 14, 2006

Eco, Kauranen, Tarasti

Ihan vain pitääkseni blogia olemassa, tässä Aviisissa kymmenisen vuotta sitten ilmestynyt arvostelu kolmesta kirjasta, joista olin löytävinäni jotain yhteistä.

Tiede ja taide paiskaavat kättä

Umberto Eco: Edellisen päivän saari. Suom. Tuula Saarikoski. WSOY 1995.
Anja Kauranen: Pelon maantiede. Romaani. WSOY 1995.
Eero Tarasti: Professori Amfortasin salaisuus. Yliopistopaino 1995.


Anja Kaurasen Pelon maantiede nostatti medioissa kovan keskustelun siitä, kuinka paljon tieteellistä tutkimusta voi käsitellä kaunokirjallisen esityksen puitteissa lähdettä mainitsematta. Keskustelu sai paikoitellen koomisia piirteitä, mutta asia on silti vakava. Tässä ei kuitenkaan enää puoli vuotta keskustelun laannuttua ole minkään jälkiviisauden paikka - Kaurasen romaani on vain osa laajempaa pyrkimystä, jossa tutkijat - lähinnä ihmistieteilijät (kiehtovana poikkeuksena fyysikko Alan Lightman ja innostava Einsteinin unet) - ovat astuneet tutkimustuloksineen kaunokirjallisuuden leveälle polulle. Uusin (tuskin viimeinen) on kuulu sosiologi Steven Lukes, jonka romaanissa esitellään kuuluisien filosofioiden (utilitarismi, idealismi jne.) mukaan rakennettuja maailmoja.

Ensimmäisenä ehti vuonna 1980 ehkä Umberto Eco, jonka Ruusun nimi on jo ikivihreä klassikko, jonkalaista lukijakuntaa yhdistävää lukuromaania kustantajat himoitsevat. Econ jälkeen monista professoreista on tullut varteenotettavia kaunokirjailijoita ja monet kaunokirjailijat ovat astuneet professorien ja muiden tutkijoiden varpaille. Kauranen on tietysti tunnetuin esimerkki: hän siteerasi maantieteilijä Hille Koskelaa, joka koki tutkimuksiaan käytetyn hyväksi.

Ilmiöllä on historiansa

Se, että tutkijat nyt niin kirjoittavat romaaneja, novelleja ja ehkä runojakin ja tunkevat mukaan kaiken, minkä aiheesta tietävät, ei ole kuitenkaan uusi juttu. Argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin voi sanoa tehneen vastaavaan jo 1930-luvulta alkaen: Borgesin näsäviisaan oppineet novelliesseet sekoittavat reippaasti keksittyä ja olemassaolevaa. Econ erinomainen Oppineisuuden osoittaminen jatkaa Borgesin perinnettä Econ (ilmeisesti) keksiessä lähteet, joiden käyttöä hän oppaassaan neuvoo. Borgesin jälkeläisiksi voi myös katsoa Italo Calvinon ja Antonio Tabucchin kuin myös Leena Krohnin (joka Suomessa on tällaisen kirjallisuuden edelläkävijä), mutta he eivät kuitenkaan sotke tieteen tutkimustuloksia osaksi tarinaa. (Krohn on kuitenkin yhä enemmän edennyt tähän suuntaan.)

Borges vaikutti suuresti strukturalisteihin ja jälkistrukturalisteihin, sellaisiin kuin Roland Barthes ja Jacques Derrida, joiden monet tutkimuksiksi laskettavat tekstit lähestyvät kaunokirjallisuutta. Strukturalististisen suuntauksien myötä on havahduttu huomaamaan, että tieteellisetkin tekstit rakentuvat samoin kuin kaunokirjalliset (Marxin Pääomaa on joskus kuvattu melodramaattiseksi romaaniksi). Tässä mielessä ei ole eroa tutkimuksella ja romaanilla.

Ajatus on saanut pontta kulttuurintutkimuksen historiallisesta suuntauksesta, jonka mukaan kirjallisuuden - eikä tieteen tai taiteen tai edes niitä itseään - lajeja erotettu toisistaan millään lailla ennen 1800-lukua, jolloin voidaan oppialojen katsoa eriytyneen toisistaan. Romaani oli pitkään kaikkien kirjallisuudenlajien bastardi, kuten Mihail Bahtin sanoo. Romaani oli sekasotku kaikkea mahdollista ja tälloin myös nk. tiede laskettiin mukaan. Esimerkiksi myöhäiskeskiajan suurimman kirjailijan Francois Rabelaisin kirjat Gargantuasta ja Pantagruelista pitävät sisällään uskomattoman määrän tietoa ihmisen anatomiasta, ulosteista, ruoasta ja niin edelleen. Samoin esimerkiksi Henry Fieldingin Tom Jonesissa on pitkiä kohtia, jotka nykyjärjestelmän mukaan pitäisi ennemminkin luokitella kirjallisuutta käsitteleviksi esseiksi (juuri nämä kohdat poistettiin 50-luvun suomennoksesta).

Nyt, kun professorit kirjoittavat romaanejaan, kyse on samasta asiasta, joskin vähemmin maustein kuin Rabelaisilla. Postmoderni sekoitti pakat uudestaan eikä tieteiden ja taiteiden välille enää pystytetä ylittämättömiä aitoja. Ne kulkevat yhtä matkaa ja monesti kohti samaa päämäärää kohti: lukijan mielihyvää. Sikäli kuin onnistuvat.

Semiotiikkaa ja katujen feminismiä

Umberto Eco kirjoittaa jokaisen kirjansa kuin esikoisteoksen. Ruusun nimi oli vielä kohtuullisen rajattu esitys, mutta Foucaultin heiluria voi jo nimittää sekasikiöksi (jolla on tosin omat kirjalliset arvonsa). Edellisen päivän saari on samanlainen runsaudensarvi kuin edeltäjänsäkin, mutta nyt Eco ei pysty pitämään pettymystä loitolla. Kirja alkaa kiinnostavasti ja se esittelee nopeasti uuden kertojakategorian: arvailevan kertojan. Pian tämän jälkeen kerronta kuitenkin pysähtyy, kun Eco haluaa esitellä melkein kaiken, mitä hän tietää 1600-luvun vempaimista ja sodankäyntitavoista.

Edellisen päivän saari muuntelee Robinson Crusoen myyttiä, sijoittaen sen tosin 80 vuotta Crusoeta aiemmaksi (mikä erehdytti eräänkin valtalehden arvostelijan väittämään, että Eco kirjoittaa romaanin historiaa uudestaan). Päähenkilö Roberto de la Grive haaksirikkoutuu Tyynellä merellä hylätylle laivalle, lähelle viimeistä pituuspiiriä, jonka toisella puolella on otsikon saari. de la Grive haaveilee pääsevänsä sinne, koska silloin hän olisi edellisessä päivässä.

Kauranen taas ottaa aiheensa feminismistä ja postfeminismistä ja naisten arkipäivästä. Pelon maantiede tarkoittaa yksinkertaisesti uutta käsitystä kaupunkien rakenteesta, joka syntyy naisten (ja toki miestenkin) välttäessä tiettyjä paikkoja. Kaurasen romaanissa nähtiin polemiikin aikoihin miesvihaa. Tämä on nähdäkseni virhe. Vaikka kertoja välillä samaistuukin kostoretkellä riehuviin naisiin, hän ei lopulta halua kuulua näihin. Pelon maantieteen rankkuus niinikään lisääntyi eksponentiaalisesti medioissa: muutaman vuoden kuluttua sitä on jo lupa pitää kesynä juttuna.

Eero Tarasti, joka liiankin selvän oppi-isänsä Umberto Econ tavoin on semiootikko, on kirjoittanut pilanomaisen kehitysromaanin, joka sijoittuu tulevaisuuteen. 2000-luvun Americanaa hallitsee kaksi semioottista suuntausta, joista toinen on paha ja toinen hyvä. Päähenkilö ei ensiksi osaa valita näiden välillä, kunnes tapahtumat osoittavat hänelle tien. On vaikea sanoa, onko Tarasti halunnut vain leikitellä lukijansa kustannuksella vai yrittänyt vanhanaikaisesti sanoa jotain semiotiikasta, yhteiskunnasta ja ihmisen tilasta.

Epäonnistumien suma

Tosiasia kuitenkin on, että Tarasti putoaa heti joukosta. Professori Amfortasin salaisuus on, joistain viehättävistä aineksistaan huolimatta, turha kirja. Siinä viitataan moneen tekstiin: Parsifaliin (roiston nimi on Rosgnilk, joka on tietysti Klingsor toisinpäin), Lasihelmipeliin, Rubensin maalaukseen (jonka tulkinnat ovat romaanin omaperäisintä ainesta), Greimasiin, Ecoon, Barthesiin ja niin edelleen. Professori Amfortasin salaisuus on liian kevyt kehitysromaaniksi, liian parodinen otettavaksi vakavasti ja liian raskas ollakseen mukava lukukokemus (ja se on vieläpä rumanmuotoinen ja -näköinen).

Kaurasen kanssakin on vähän niin ja näin. Hän on yrittänyt tehdä Pelon maantieteestä postmodernin romaanin, mikä tarkoittaa kertojan äänen hajauttamista, yhden vallitsevan position rikkomista ja muiden äänten mukaan ottamista. Pyrkimys onnistuu vain osittain. Professori Amfortasin salaisuus epäonnistuu olemaan juuri sitä, mitä Pelon maantiede on kuin huomaamattaan: perinteinen kehitysromaani. Päähenkilö-kertojan rinnalla muut kertojat - Naisinstituutin tutkijat, pari naiskirjeenvaihtajaa vuosisadan alusta - jäävät mitättömiksi ja mielenkiinnottomiksi. Kiistelyn aiheuttanut tiede jää sekin hiukan vähäpätöiseen asemaan. Se ei jäsennä kehityskertomusta: se reunustaa kertomusta. Tiede ei ole kehityksen välttämätön ehto, vaan vain jotain, joka nyt sattuu osumaan päähenkilön tielle. Pelon maantiede jää ristiriitaiseen asemaan: se ei pääse riittävästi irti kehitysromaanin mallista, mutta ei myöskään kykene sitä tyydyttävästi toteuttamaan.

Eco on ehkä kuitenkin surullisin tapaus. Ruusun nimen ja Foucaultin heilurin kaltainen viihteellinen esitys sellaisista asioista, joista tiedeyhteisö ei halua kuulla mitään vakavilla foorumeilla, jää nyt syntymättä. Paljon viehättäviä piirteitä on tallella (ja luen aina mielelläni 1600-luvun teorioista), mutta kerronta ei tartu kuin hetkittäin. Loppu, joka antaa olettaa, ettei lukemaani kirjaa ole olemassa, on tyhjästä tempaistu.

Missä ongelma?

Ei ole helppoa kirjoittaa kaunokirjallista teosta, joka tyydyttävästi kuvaisi myös nk. tieteellisiä tutkimustuloksia. Ongelma tuntuu edelläkuvattujen esimerkkien perusteella olevan hyvin perinteinen: miten nivoa mainitut tutkimustulokset osaksi sujuvaa kerrontaa? Historiallisessa romaanissa tämä tuntuu olevan helpointa - koska koko historiallisen romaanin ajatus perustuu siihen, että on historiallista tietoa, joka esitetään, riippumatta esityksen tasosta.

Suomessa Tiina Kailan Bruno, joka kertoo 1600-luvun merkittävästä toisinajattelijasta, Giordano Brunosta, on toistaiseksi ylittämätön saavutus parin viime vuosikymmenen ajalta. (Kailan toinen teos, Koe, oli epäonnistunut - mahtoiko syynä olla siirtyminen nykyaikaan?) Juha Ruusuvuoren kirjat ovat kepeitä osoituksia siitä, että vetävään kerrontaan keskittyvä jännäri ja historiallisten tosiseikkojen tuntemukseen perustuva, "vakavampi" ote voivat yhdistyä tuloksellisesti. Tällaisilla kirjoilla on tosin esikuvansa Suomessa: Waltari ja Armas J. Pulla kirjoittivat vastaavia kirjoja jo 40-luvulla.

Se, että Pelon maantieteen alaotsikkona on Romaani, paljastaa sen, että tällaisia kirjoja ei pitäisi ottaa tosissaan tiedonlähteinä. Koskela, joka äläkän nosti, ei tätä tajunnut, vaan luki Pelon maantiedettä referaattina muista tutkimuksista. Tosiasia on, että kaikki tekstit ovat referaatteja ja muunnelmia muista teksteistä ja että nootittaminen, jota Koskela vaati, olisi inhimillisesti katsoen mahdotonta (ja mielenkiinnotonta). Mikä T.S. Eliotilta onnistui vielä Autiossa maassa, ei voi enää 1900-luvun lopun romaanikirjailijalta onnistua. Tietoisuus muista teksteistä on jo niin painava: olemme täynnä merkityksiä, joiden alkuperästä emme voi tietää mitään.

keskiviikkona, marraskuuta 01, 2006

Runoja

Jos kirjoitan runoja, postitan ne yleensä Pulpetti-blogiini. Tämä nyt sattuu olemaan auki, joten heitän tänne. Julkaisemattomaksi nämä varmasti jäävätkin.

avaruus, puolipisteen puotoinen maailma
metsät muistuttavat toisiaan parroin

vielä pienet miehet jaksavat kulkea
näädät tonkivat jätteitä tien varsilla
näädät näädät punaiset miehet
punapartaiset apinat vihaiset nuoret

kuinka minä pääsen tästä takaisin
keinut ovat tyhjinä puolikuun muotoiset
punainen puolikuu roikkuu yllämme kuin suuri muna
älä odota tästä enempää

***

vapauta itsestäsi kaikki tarpeettomat asiat

telineet on ammuttu taivaalle
vielä ovat talot valmistamatta
saumat saumaamatta
ammutut seinää vasten jokaiselta on viety omaisuus
ja tarkistettu henkilöllisyys
sitä sanotaan onnistumiseksi
henkilökohtaiseksi

****

on tajuttu että maailma muistuttaa itseään
kuninkaat kulkevat edestakaisin pitkin linnan halleja ja käytäviä
pyörät ovat kardaanivetoisia ja liikkuvat itsekseen
apinat ovat kadonneet puista
maailmani on tämä se on metsien metsä

Harri Kumpulainen

Kirjoitin tämmöisen Turun Sanomiin, mutta aloin jossain vaiheessa tehdä bisneksiä kirjan tekijän kanssa, joten jäin jääviksi ja juttu piti jättää julkaisematta.

Sulo Rundgrenin vaiherikas elämä
Turun salattu kulttuurihistoria


Keksityt elämäkerrat ovat olleet oma alalajinsa kirjallisuudessa jo pitkään. Tämän tyyppisissä kirjoissa pystyy käsittelemään todellista elämää paljon vapaammin, koska asioita ja ihmisiä pystyy yhdistelemään luovemmin ajassa liikkuviin virtauksiin. Ehkä totuus on helpompi kertoa, kun todellisuus ei ole tiellä.
Näin käy myös turkulaisen monitoimimiehen Harri Kumpulaisen uusimmassa kirjassa Mahdollinen elämä. Se kertoo Sulo Waldemar Rundgrenista, joka löytyi vuonna 1939 pienenä vauvana Kärsämäen kansakoulun tyttöjen huussista. Rundgren - tai Runkku, kuten hänet myöhemmin tultiin tuntemaan - oli levoton monilahjakkuus. Hän oppi lukemaan jo varhain ja elätti itseään suutarina, keikkamuusikkona ja novellikirjailijana. Kumpulainen on laittanut Rundgrenin kirjoittamaan satoja novelleja ajan lukemistolehtiin, kuten Nyyrikkiin. Varsinaisen elantonsa Runkku lienee ansainnut pikkurikollisena.
Kirjassa esiintyy lukemattomia kärsämäkisiä henkilöitä, kaikki eläneitä ihmisiä. Kaupunginosamuistelmia yleisempää kiinnostusta on 60-luvun turkulaisen kulttuurin kuvauksilla - kirjassa tavataan niin kirjailija Kaarlo Isotalo ja rokkitapahtumia Kårenille järjestänyt Tapani Maskula kuin lukuisia kuvataiteilijoitakin.
Kaikki kiertyy lopulta Kärsämäen kansakoulun ympärille: jossain vaiheessa elämäänsä Runkku toteaa, että koulurakennus oli hänen oikea äitinsä. Kumpulaisen kirja on kaunis oodi lakkauttamistaan odottavalle koululle.
Jossain vaiheessa mielessä käy, että Kumpulainen on kirjoittanut kirjassa itsestään. Monenlaista kirjoitellut ja paljon kaikenlaista puuhaillut Kumpulainen on turkulaisen kulttuurin suuria tuntemattomia, jonka omat muistelmat saattaisivat hyvinkin muistuttaa Runkun elämää.
Kumpulainen esiintyy itsekin kirjan sivuilla, ainakin kerran, kun Runkun sekopäinen monikielinen runo julkaistiin Nuoren Voiman Liiton Turun siiven vappujulkaisussa. Se oli Kumpulaisen toimittama. Liitteisiin laitettu ironinen romanssinovelli "Mökin Maarit ja hänen rakkautensa" lienee Kumpulaisen kirjoittama - se ilmestyi vuonna 1980 hänen toimittamassaan Vappu-Vippu -lehdessä, rajulla salanimellä Nyyrikki Sirpale-Kutvonen.

Harri Kumpulainen: Mahdollinen elämä. Sulo Waldemar Rundgren 1939-1969-?. 155 s. Pelipeitto 2006.

torstaina, lokakuuta 19, 2006

Pitkästä aikaa - c-kasettia

Kirjoitin tämmöisen kolumnin ja tarjosin sitä Vihreään Lankaan, jonka politisoituneeseen linjaan se ei enää sopinut. Koetan keksiä jonkin toisen foorumin. In the mean time:

C-kasetti terästää muistin

Kuuntelin pitkästä aikaa vanhaa kunnon kasettia. Kaivoin mankan esiin vaatehuoneesta pölyttymästä ja pistin pitkäaikaisen kestosuosikin soimaan - kasetilla oli 80-luvun loppupuolella ilmestynyt Acid Jazz -kokoelma, jossa on muun muassa Acid Jazz Alliancen upeasti rullaava Shaft in Acton. Täydellinen elokuvatunnari!
Kuunnellessani ja tiskatessani tajusin, että muistan biisit ulkoa, vaikka en ollut kuunnellut niitä vuosiin. Kasetti oli pitkään lainassa pikkusiskollani, joka palautti sen noin vuosi sitten. Samoihin aikoihin tajusimme vaimon kanssa, että niin mankka kuin kasetitkin pitää pakata laatikkoon ja viedä pois pienen lapsemme ulottuvilta, jos haluamme, että ne säilyvät edes jotenkuten hengissä.
Kun mietin asiaa pidemmälti, tajusin, että c-kasetti on muutenkin muistamiseen ja ruumiiseen liittyvä elementti. Kappaleet jäävät mieleen paremmin, kun niitä joutuu kelailemaan. Nykykuuntelija on hemmoteltu: hänen tarvitsee vain painaa nappia ja hyvä biisi alkaa saman tien uudestaan. Kasetin kuuntelija ei välttämättä ryhdy kelaamaan, vaan hän joutuu odottamaan, että kasetin A-puoli loppuu. Sitten hän kääntää kasetin ja kuuntelee B-puolen. Sitten hän aloittaa uudestaan A-puolen ja jossain vaiheessa kuulee uudestaan ihastuttaneen biisin. Siinä vaiheessa hän on kuullut jo niin monta muuta biisiä, että alkuperäinen biisi voi olla kadoksissa mielen sokkeloissa. (Vinyylisoittimista voisi sanoa saman: kuuntelija ei välttämättä jaksa kuunnella hyvää biisiä saman tien uudestaan, koska oikean kohdan löytäminen on niin vaikeaa. Tämän takia c-kasettisinglet eivät yleistyneet: ne sotivat c-kasetin ruumiillisuutta vastaan. Sama kääntäen cd-singlen kohdalla: niissä on usein vain yksi biisi eikä kuuntelija osaa välttämättä arvostaa sitä, että vaihtoehtoja uudelleenkuunteluun ei ole.)
Niinpä c-kasetin kuuntelija joutuu olemaan tarkkaavaisempi musiikkia kuunnellessaan kuin cd:n tai mp3:n kuuntelija. Heidän ei tarvitse muistaa. Heidän täytyy vain painaa nappia ja he kuulevat biisin uudestaan.
Tämä taas liittyy siihen, mitä ranskalainen filosofi Michel Serres sanoi tietoverkoista: ne ajavat ihmisen älykkyyteen. Serresin mukaan länsimainen ihminen on ollut muistin raskauttama. Liikaa energiaa kuluu siihen, että ylipäätään joutuu muistamaan asioita - ei voi rakennella uusia ajatuksia eikä pohtia ja filosofoida. Tietoverkot - jatkuvasti käsillä oleva tieto - vapauttavat ihmisen muistista. Kaiken voi aina tarkistaa - ja tarkistaa uudelleen.
Samahan tapahtuu cd- tai mp3-soittimen kohdalla. Biisiä ei tarvitse muistaa, koska sen voi kuunnella koska tahansa. C-kasetin kuuntelija taas on raskautettu muistilla: kappale on muistettava, koska sen voi koska tahansa hävittää. Vaikka c-kasetti on formaattinsa puolesta standardisoitu ja sikäli ikuinen, sillä oleva musiikki on kuitenkin luonteeltaan katoavaa.
Kadonneita c-kasetit alkavatkin olla. Kun sanoin, että c-kasetti on luonteeltaan ruumiillinen, se tarkoittaa myös sitä, että olemme todella ottaneet askeleen lähemmäksi kyberihmistä, joka elää ruumiitonta elämää tietoverkoissa.
Tämän huomaa myös siitä, miltä Walkmanit aikoinaan tuntuivat: ne tunsi nimenomaan ruumiissaan. Nykyiset mp3-soittimet ja iPodit ovat epäruumiillisia - niiden tarkoitus on saada ihminen unohtamaan oma ruumiinsa. Korviin työnnettävät nappikuulokkeet synnyttävät vaikutelman, että musiikki on jo osa ihmistä.

PS. Päivittäisin tätä blogia useamminkin, mutta olen suurimman osan aikaa meidän työhuoneemme kannettavalla, jossa ei ole levykeasemaa! En pysty siis kaivelemaan vanhoja levykkeitä. Mutta kyllä tässä taas jotain hassua tulee eteen...

tiistaina, syyskuuta 19, 2006

Kinoklubin poisto

Joku saattaa katsoa Yle Teemalta Kinoklubi-ohjelmaa, johon olen tehnyt lyhyitä teoreettisehkoja pläjäyksiä. Tänää paljastui, että tämän syksyn ohjelmista tämmöinen jää pois, mutta eipä tekstikään ole kovin kummoinen.

kansainvälistyminen

1960-luvulla ruvettiin puhumaan niinsanotusta taide-elokuvasta. Tällä tarkoitettiin lähinnä eurooppalaisia elokuvia, jotka käsittelivät yhteiskunnallisia ja historiallisia kysymyksiä, mutta ne saattoivat puhua myös seksuaalisuudesta. Osa taide-elokuvista oli myös rohkeasti eroottisia.

Taide-elokuvalla on englanninkielisessä maailmassa ollut myös toinen kutsumanimi: kansainvälinen elokuva. Tämä johtuu osittain siitä, että varsinkin Yhdysvalloissa mikä tahansa ulkomaalainen elokuva näyttää taiteelta. Mutta osa suurista ja tärkeistä taide-elokuvista on kansainvälisiä myös muulla tavalla: ne on tuotettu kansainvälisellä rahalla. Hyvä esimerkki on Bernardo Bertoluccin eroottinen draama Viimeinen tango Pariisissa. Se oli italialais-ranskalainen tuotanto, jota levitti amerikkalainen United Artists.

Samaan aikaan kuitenkin ylikansallista tuotantoa halveksittiin vasemmistolaisissa piireissä – joissa Bertoluccin elokuvan kaltaisia töitä kuitenkin myös arvostettiin.

Nykyään tällaista vastakkainasettelua ei näy. Esimerkiksi formaalisesti hyvin perinteiset ja kaupalliset Jane Austen –filmatisoinnit ovat olleet 1990- ja 2000-luvun ominta taide-elokuvaa.

torstaina, elokuuta 31, 2006

Virheet tietokirjoissa ja muuta

Olen huomenna perjantaina Tietokirjailijoiden järjestämässä seminaarissa puhumassa virheistä tietokirjallisuudessa ja siitä kenen syytä ne ovat jne. Kirjoitin tämmöisen - ehdin todennäköisesti puhua aiheesta vain puolet tekstistä, mutta tässä se on kokonaisuudessaan, varmasti aika hajanaisena ja sattumanvaraisena. (Seminaari alkaa Tieteiden talossa 10 aikaan, minä höpisen klo 14.)

Vanilijasta vertasukuvallisesti

(jotain yleista itsestä aluksi; en puhu mitenkään teoreettisesti tai syvällisesti)

Ensimmäinen tietopuolinen kirjassa julkaistu tekstini oli Mikko Lehtosen toimittamassa miestutkimusartikkelikokoelmassa Aatamin puvussa ilmestynyt juttu Jack Kerouacista ja Matkalla-romaanista. Siinä on virhe, joka vaivaa minua edelleen: Markku Lahtelan suomennoksessa puhutaan pitkän Meksiko-jakson kohdalla "intialaisista" ja kommentoin tätä tietävään sävyyn ja tein siitä pitkälle menevän analyysinkin. Vasta kuukausia sen jälkeen kun kirja oli ilmestynyt, tajusin yhtäkkiä - muistan sen juuri näin, istuin ja koetin tehdä jotain muuta ja yhtäkkiä minuun iski tietoisuus asiasta - että alkuperäisessä tekstissä luki tietenkin "Indians" eli kyse oli "intiaaneista", missä onkin enemmän järkeä kuin intialaishöpötyksessä!
Tästä voin syyttää vain itseäni, vaikka täytyy myöntää, että kirja kävi sen verran tiukan editointiprosessin lävitse, että on ihme, että kukaan ei huomannut sitä. Kirjaa tehtiin niin että kaikki lukivat kaikkien tekstit ja esittivät kokouksissa kommentteja, jotka kirjoittajan sitten toivottiin ottavan huomioon. Kukaan ei sanonut, että ei Kerouac voi puhua intialaisista. Asiaa kyllä ihmeteltiin, mutta en itsekään tajunnut asian oikeaa laitaa. No, onneksi kukaan ei ole vetänyt minua asiasta valalle.

Esikoisteokseni oli vuoden 2000 jouluaatonaattona ilmestynyt Pulpografia, joka esittelee yli 300 amerikkalaista rikos- ja seikkailukirjailijaa, joiden teoksia on ilmestynyt suomeksi kioskikirjasarjoissa tai vanhanaikaisissa lukemistolehdissä. Se oli ensyklopedinen ponnistus, mutta se on selvästi esikoisteos. En ole moniinkaan esittelyihin enää kovin tyytyväinen - varsinkin olisin voinut huolellisemmin ilmoittaa sen, että pidän niistä teksteistä ja että ylipäätään koko tämän tyyppisen kirjoittamisen maailma on kiehtova jo sinällään. Kirjan vastaanotossa nousi niin vahvasti esille camp- ja roskakulttuurin henki, että minua alkoi harmittaa. Jouduin oikomaan toimittajien ja muiden kyselijöiden kommentteja tiuhaan tahtiin.
No, se ei kuulu tähän. Pulpografiassa on joitain todella noloja virheitä, jotka harmittavat minua. Yksi tällainen on Psykostaan tunnetun Robert Blochin esikoisromaanin Huivi. Väitän, että se ilmestyi alun perin pokkarina vuonna 1947 - vaikka samaan aikaan väitän toisaalla, että Yhdysvalloissa ensimmäinen ns. alkuperäispokkari ilmestyi vasta vuonna 1950. (Tämäkään tieto ei pidä itse asiassa paikkaansa.) Luulen, että tämä liittyi siihen, että olin aiheen pauloissa: halusin välttämättä väittää, että jokin niinkin erinomainen teos kuin Huivi oli alun perin halveksittua kioskikirjallisuutta. Halusin siis legitimoida tutkimuskohteeni. Lisäksi en yksinkertaisesti vielä tuntenut aihetta riittävän hyvin ja tein liikaa olettamuksia. Nämä ovat asioita, joita ei huolellisenkaan kustannustoimittajan voi millään olettaa tarkistavan tai edes tietävän. Tunnen Suomesta ehkä yksi tai kaksi ihmistä, jotka olisivat voineet tämäntyyppisen virheen löytää, mutta olisi ehkä kohtuutonta vaivata työtätekeviä ihmisiä lukemaan kokonaisen tietoteoksen käsikirjoitus.

Yksi kiusallinen virhe liittyy myös kauhukirjailija Dean R. Koontziin - samantyyppisiä virheitä teen kirjassa pitkin matkaa. Oletan nimittäin, että hänen salanimellä ilmestynyt rikosromaaninsa Sankariparka on juuri sen pituinen kuin se suomennoksessa on. Ihailen kirjassa jopa sitä, miten Koontz kirjoittaa niin imevästi, että kirjan lukee alle tunnissa. Kritisoin kirjaa kuitenkin myös joidenkin teemojen riittämättömästä käsittelystä.

Ei ole mikään ihme, että joitain asioita ei kuvata tarpeeksi kirjassa - se on lyhennetty ehkä neljännekseen sitä, mitä se on alun perin ollut! Saman tyyppinen moka kävi Harry Whittingtonin kohdalla. Hän on Yhdysvalloissakin nykyään arvostettu alan tekijä ja hänen teoksensa Murhaverkko on alan klassikoita, mutta suomeksi luetusta Oletko sinä mieheni? -kirjasta ei ehkä pääse sanomaan mitään, koska sekin on rajusti lyhennetty. Väitän kuitenkin kirjassani, että se on kerronnallisen tiivistämisen mestarinäyte. Ihmettelen tosin, miksi juonen täytyy olla niin monimutkainen - ehkä se ei olisi sitä, jos suomalainen kustantaja ei olisi lyhennyttänyt sitä puolella.

Tämän jälkeen olen pitänyt varani ja koettanut huomata kaikki tapaukset, joissa kirjaa on lyhennetty - Kuudestilaukeavien kohdalla huomautan asiasta pari kertaa. Nyt osasin myös tarkistaa asian - jostain teoksesta löysin netistä alkuperäisen sivumäärän. Yhden kirjan kohdalla ero oli huomattava: suomalaisessa pokkarissa oli laveasti ladottuja sivuja 128, kun alkuperäisessä kovakantisessa kirjassa oli ollut 181 sivua! Suomalaisia laitoksia on muutenkin lyhennetty, jotta ne on saatu mahtumaan täällä yleisesti käytettyyn 144 sivuun. Latoja on siis saattanut pätkiä loppukliimaksia vielä viime hetkelläkin.

Kuten sanoin, nämä ovat tyypillisesti virheitä, jotka ovat täysin tekijän vastuulla. Kustannustoimittaja olisi saattanut kysyä, olenko varma siitä, että kaikki suomennokset ovat oikean mittaisia, varsinkin kun pokkareiden maine on ollut huono juuri tästä syystä, mutta otan vastuun. Aion vielä tehdä Pulpografialle jatko-osan, johon tulee myös korjausosa. Olen huomannut, että eräät amerikkalaiset ja englantilaiset bibliografiakustantamot pitävät nettisivuja, joihin kirjataan bibliografiassa havaitut virheet ja tehdään lisäyksiä. Tällainen on esimerkiksi Allen Hubinin englanninkielisen rikosbibliografian nettisivu, jonne Hubin listaa korjauksia ja lisäyksiä.

Kustannustoimittaja olisi kuitenkin ehkä voinut korjata muutamat keskenään ristiriitaiset kohdat, joilla olen merkinnyt teoksen sisältämiin bibliografioihin teosten tiedot. Eräässä hakusanassa, jonka muistan olleen ensimmäisiä valmiiksi saamiani, merkitsen tunnollisesti kustantajan koko nimen: Kustannusosakeyhtiö Viihdekirjat, Oy Kodaprint Ab, kun kuitenkin joka puolella muualla kirjassa lukee vain Viihdekirjat ja Kodaprint jne. Samaten kustannustoimittaja olisi saattanut huomata, että erästä sarjaa julkaisivat samaan aikaan kaksi eri kustantajaa: Seinäjoen kirjapaino ja Vaasa Oy, kun totuus on, että Vaasa ryhtyi julkaisemaan sarjaa vasta jonkin ajan kuluttua. En enää pysty rekonstruoimaan, miksi olen merkinnyt kirjat väärin.

Bibliografioihin liittyy vielä yksi asia, joka minua Pulpografiassa nykyään vaivaa. Halusin bibliografioissa ilmoittaa myös alkuperäisen kustantajan, vaikka sitä ei tämäntyyppisissä teoksissa yleensä oletetakaan. Ajattelin kuitenkin, että sen avulla lukija pystyy päättelemään, minkä tyyppinen kustantaja oli kyseessä - onko kyse pokkarista vai kovakantisesta kirjasta, joka Suomessa vain on päätynyt pehmeihin kansiin? Lähteenä käytin mainitsemaani Allen Hubinin dekkaribibliografiaa sekä 20th Century Crime and Mystery Writers -teosta, jossa niinikään on mukana pikkutarkat bibliografiat. Kummassakin näkyy se, että tekijät ilmoittavat kustantajaksi mieluummin ns. emokustantamon eikä sen ns. imprintiä. Emokustantamo voi olla profiloitunut kovakantisiin kirjoihin ja sen pehmeäkantiset kirjat tulevat joltain alaosastolta, imprintiltä, tai jostain sarjasta. Tottelin kiltisti hienojen ulkomaisten kirjojen hienoja kirjoittajia ja merkitsin Pulpografiaan joidenkin alkuperäispokkarien kustantajaksi ison kovakantisten kirjojen kustantamon, vaikka tämä olikin oikeasti vain emokustantamo tai jopa iso mediakonglomeraatti, joka on jossain vaiheessa ostanut kustantamon. Nyt tiedän paremmin.

Myöhemmin olen monta kertaa törmännyt väitteeseen, että varsinkin tuon 20th Century Crime and Mystery Writers -teoksen bibliografiat ovat usein virheellisiä. Nyrkkisääntö tämmöisissä asioissa kuuluisikin kai, että kaikki pikkutarkat tiedot tulee tarkistaa moneen kertaan - ja vielä kerran. Jossain vaiheessa siihen tietysti kuluu niin paljon aikaa, että monet tärkeämmät asiat menevät väärin.

Nämä ovat toisaalta virheitä, joita kukaan muu ei ikinä huomaa, ja olen varmaan puhunutkin niistä jo liian kauan, mutta aina uuden tämmöisen huomatessani hermostun pahasti ja vaimo joutuu lohduttamaan minua sillä, ettei kukaan sitä kuitenkaan tiedä. Eikö muka ole tarkkoja lukijoita? Julkisuudessa näitä asioita ei ole kukaan kyllä nostanutkaan esille.

Pulpografialle on jatkoa pari vuotta sitten ilmestynyt Kuudestilaukeavat, jonka eräs kirjastoalan kustantaja otti hoiviinsa onnekkaassa päähänpistossaan. Kirja ei ole myynyt halutusti, mutta toisaalta sitä ei ole pahemmin markkinoitukaan. Lisäksi kustantaja ei lisännyt kanteen selittävää tekstiä siitä, mistä kirjassa on kyse - nyt se näyttää isokokoiselta lännenpokkarilta. Lupaan kirjan esipuheessa, että siinä esitellään vain amerikkalaisia kirjailijoita. Lisäksi totean, että jos jotakuta länkkärikirjoittajaa ei teoksesta löydy, hän ei todennäköisesti ole amerikkalainen.
Jokin aika sitten selvisi, että kirjassa mukana oleva naiskirjailija - otin sellaisen todella mielelläni mukaan, sillä naisia on tämäntyyppisellä alalla aina vähän - Gillian Overy, jonka yksi teos oli suomennettu salanimellä Gil Martin, olikin uusiseelantilainen kirjoittaja, jonka muutamat länkkärit olivat lisäksi ilmestyneet alun perin Englannissa! Olin onnistunut löytämään vain tietoa hänen kirjojensa amerikkalaisista julkaistuista. Olin näet luottanut vain amerikkalaisten kirjastojen yhteistietokantaan WorldCatiin, joka tosin usein pitää sisällään tietoja myös englantilaisista kirjoista. WorldCatista löysin Gil Martin -nimellä vain Yhdysvalloissa julkaistuja teoksia.

Asia selvisi, kun Gil Martinista tuli ohimennen puhetta eräällä länkkärikirjoittajien sähköpostilistalla, jossa joku kertoi Gillian Overyn oikean kansallisuuden. Suomalaisille lukijoille hän tulee aina olemaan amerikkalainen, jos kirjasta ei jostain syystä oteta toista painosta.
Kuudestilaukeavien kanssa on käynyt lisäksi aivan samalla tavalla kuin Pulpografiankin: bibliografisista osuuksista puuttuu kokonaisia teoksia, joita olen sittemmin löytänyt kirppareilta ja divareista. Erityisen hauska anekdootti liittyi Steven C. Lawrence -nimiseen kirjailijaan, jolta löysin jokin aika sitten kirjasta puuttuvan pokkarisuomennoksen Kulje kapeata tietä. Siinä oli mukana kirjailijan elämäkerta, jollaisia amerikkalaiset kustantajat ovat paljon harrastaneet, mutta jotka ovat yleensä jääneet suomennoksista pois!

Teimme muutama vuosi sitten pienen ruokakirjan talkkunasta vaimoni kanssa. Käsikirjoitus syntyi suurimmaksi osaksi ansiosidonnaista saadessani vuosina 2002-2003, mikä näin väärinkäyttönä todettakoon, mutta se ilmestyi vasta 2005. Pientenkin kirjojen tekeminen voi kestää yllättävän kauan.

Kirjassa korostetaan moneen otteeseen, että hiukan savuisen ja maanläheisen talkkunan makua pyöristää kivasti vaniljasokeri, erityisesti vaniljajogurtin tai vaniljajäätelön tapauksessa. Kun kirja sitten ilmestyi, huomasimme, että siellä lukee joka kohdassa "vanilija". Ensimmäisessä kohdassa arvelimme, että kyse oli omasta kirjoitusvirheestä, toisella ja kolmannella olimme varmoja siitä, että joku on ronkkinut tekstiä.

Otimme yhteyttä kustannustoimittajaan, joka oli toiminut koko prosessin ajan asiallisesti - varsinkin sanoessaan, ettei tekstiä tarvitse paljonkaan toimittaa, koska kirjoitamme niin hyvin. Kuulimme, että kustannuspäällikkö oli sanonut, että sana kirjoitetaan nykyään "vanilija", hiukan niin kuin hän olisi kuullut juuri huhun, että kielitoimisto muuttaa suositustaan. Guuglasimme ja selvisi, että mallia uuteen kirjoitusasuun oli otettu kroatiasta. Kustannustoimittaja pyysi meiltä kovasti anteeksi. Kustannuspäälliköltä emme ikinä kehdanneet asiaa kysyä, koska asia nolotti meitä hirveästi, hänenkin puolestaan. Nykyään hän on kustantamon toimitusjohtaja.

Reilu vuosi sitten editoin Kirjastopalvelulle kirjaa Ulkomaisia kauhukirjailijoita, jossa erilaiset kirjoittajat esittelevät noin neljäkymmentä kauhukirjailijaa. Yksi ystäväni kirjoitti Robert Louis Stevensonista ja kirjoitti mainion esittelyn, johon en juurikaan puuttunut - varsinkin kun tiesin, että kirjoittaja on todella tarkka omista lauseistaan. Aiemmin kun olin editoinut hänen muita tekstejään esimerkiksi Länkkäriseuran Ruudinsavuun, jota kaiken muun ohella toimitan ja taitan, hän oli valittanut kovaan ääneen. Tämä on yksi asia, johon tekstitoimittajat joutuvat varautumaan - kritiikistä äityvät kirjoittajat, joille mikään muu ei käy kuin ehkä kirjoitus- ja kielioppivirheiden korjaaminen, sikäli kuin he sellaisia tekevät. No, kuten sanoin, en puuttunut hänen Stevenson-tekstiinsä, koska siinä ei ollut mitään puututtavaa, joitain merkintäteknisiä asioita lukuun ottamatta. On muuten outoa, että yleensä tällaiset tarkat ihmiset eivät paljoakaan välitä annetuista säännöistä, vaan kehittävät ne itse, ehkä osittain siksi, että he pitävät annettuja sääntöjä huonoina, mutta myös siksi, että heillä on taipumus unohdella, että jokin asia on sovittu näin ja näin. Laiskuus ja välinpitämättömyys ovat usein perfektionismin kääntöpuolia.
Kirja sitten ilmestyi ja sai kiittävät, joskin hiukan ristiriitaisetkin arviot, lähinnä scifi-lehdissä. Itse olin tyytyväinen teokseen, mutta en sitä sen kummemmin lukenut. Turun kirjamessuilla sitten törmäsin ystävääni osastolla, jossa kirjoja oli myynnissä. Hän alkoi valittaa, että olin taas kerran tuhonnut hänen tekstinsä. Hän otti kirjan käteensä ja luki sieltä lauseen, jossa luki "vertasukuvallisesti". Sanan koomisuutta lisäsi se, että hänellä oli jostain syystä vaikeuksia sanoa väärin kirjoitettua termiä - "ver-taa-suu-kuu-vallisesti". Hän toisteli sitä äimistyneenä kymmeniä kertoja ja yritin vain väittää, että en minä tuollaista olisi sinne laittanut.
Tekstit olivat nimittäin käyneet ennen painoon menoa toisen editorin kautta. Minusta oli näyttänyt siltä, että kustantajan toimittaja ei ollut juurikaan puuttunut teksteihin, joten en ollut huomannut koko asiaa.

Ystäväni oli käyttänyt kohdassa sanaa "allegoria", mikä on minusta käypä sana. Sillä on hivenen tarkempi merkitys kuin suomen "vertauskuvalla" enkä muutenkaan vierasta tavanomaisten ja totuttujen sivistyssanojen käyttöä. Kustantaja oli selvästi ollut eri mieltä.

Asiasta kiistellessämme - ystäväni ei oikein suostunut uskomaan, että minä en ollut muuttanut sanaa ja tuhonnut hänen tekstiään - huomasin, että kustannustoimittaja seisoi vieressämme. Osoitin häntä ja sanoin, että tuossa on syyllinen. Kustannustoimittaja punastui pahan kerran ja selitti, että kustantajan tämän tyyppiset kirjat on tarkoitettu koululaisille, lähinnä yläaste- ja lukioikäisille, jotka tekevät suosikkikirjailijoistaan esitelmiä ja hakevat tietoa. Allegoria ei hänen mukaansa kuuluisi tämän ikäisten lasten sanavarastoon, mikä voi hyvinkin olla totta.

Kirjoitusvirheen - ver-taa-suu-kuu-vallisesti - selitti ainoastaan kiire. Olimme artikkelin kirjoittajan kanssa eri mieltä asiasta, kyllä lastenkin pitäisi tuntea sivistyssana, joka on ihan oleellinen kielenkäytössä monessa yhteydessä, mutta kustannustoimittaja ei antanut periksi. Ikävää on se, että sanavalinta ja kirjoitusvirhe menevät ensiksi kirjoittajan, sitten minun piikkiini. Ongelmaahan asiasta ei synny. Kukaan tuskin luulee, että on olemassa sana "vertasukuvallinen", mutta kömpelö olo siitä tulee lukijalle.

Tuorein suuritöinen kirjani on ollut elokuvan historiaan johdattava Valkoinen hehku. Siinä on yli 400 sivua, joten virheitäkin on. Suurin osa niistä on minun ja osan niistä kustannustoimittaja olisi ehkä voinut huomata, mutta se olisi vaatinut erittäin suurta elokuvan historian tietämystä ja ehkä myös taipumusta kiinnittää huomiota pikkuseikkoihin. Kustantajan taitava kustannustoimittaja kiinnitti, ehkä järkevästikin, enemmän huomiota tekstin sujuvuuteen ja sisäiseen johdonmukaisuuteen. Hän tarkisti lisäksi suuren määrän elokuvien suomalaisia nimiä, mistä olen kiitollinen, ja hommasi kääntäjät sellaisten kielialueiden elokuvien nimille, joita en itse osaa. Lisäksi hän huomautti viitteissä ilmenevistä ongelmista.

Tämä ei estänyt Filmihullun arvostelijaa Markku Varjolaa päättämästä arvosteluaan luettelemalla kaikki hänen silmiinsä osuneet virheet ja korjaamalla ne (jaa, no, joistain hän vain vinoilee). En ole ihan varma, kuinka järkevää tietokirjakritiikkiä tämä on - otan ne toki huomioon, jos kirjasta tulee toinen painos (ja toivon tietysti että tulee), mutta Filmihullun lukijalle on tästä syntynyt mielikuva, että kirjan on tehnyt joku historiaa tuntematon turkulainen. Järkevämpää olisi varmasti ollut, jos Varjola olisi lähettänyt korjaukset minulle.
Oli miten oli, Varjolan korjauksiin kuuluvat mm. tämmöiset helmet:

Leni Riefenstahl ei ollut laskettelu- vaan vuorikiipeilyelokuvien tähti.

Murnaun Auringonnousussa on välitekstejä, joissa on graafista vaihtelua.

Dreyerin tanskalaista Gertrudia ei tietääkseni ole tehty Ruotsissa.

Pauli Pentin Pimeys odottaa ei ole mustavalkoinen.

Noloja virheitä, totta kai, varsinkin kun väitin, että Auringonnousu olisi ollut täydellinen mykkäelokuva, kun siinä ei ole mykkätekstejä lainkaan. Mutta silti kiinnittäisin huomiota siihen, että tämäntyyppistä kirjoittelua esiintyy vain elokuvan kohdalla (ehkä myös rockmusiikin). Jos kyse olisi taidehistorian tai kirjallisuuden historian yleisesityksestä, kirjoittaja tuskin haaskaisi aikaa vatvoakseen esimerkiksi, onko Molieren näytelmän vuosi kirjoitettu oikein tai oliko Irmari Rantamalan Harhaman ensipainos kaksi- vai kolmeosainen.

Oma lukunsa ovat tietenkin omakustanteet. Olen tehnyt niitä usein omaksi huvikseni tai kun jotkut hyvät tekstit ovat luonteeltaan sellaisia, etteivät ne kelpaa kaupallisille kustantamoille. Tällainen on esimerkiksi Suomen Länkkäriseuran julkaisema pieni vihkonen Viidestilaukeavat, jossa esittelen reilut 100 amerikkalaista lännenkirjailijaa, joiden tekstejä on julkaistu suomeksi vain lukemistolehdissä. Se on hauska ja itselleni hyvin läheinen kirja, koska sen tieto on niin esoteerista ja hyödytöntä. Minulta on kysytty, miksei sitä ole julkaistu englanniksi. Kirjan tieto on niin harvojen hallussa, että en muista siitä koskaan osoitetun yhtään virhettä.

Toinen omakustanne on Banalologioita, johon kokosi vuosi sitten vanhoja lähinnä Tampereen ylioppilaslehdessä, Aviisissa, julkaistuja tekstejä, joita voisi nimittää jonkinlaisiksi esseiksi.
Omakustanteissa on tietty se ongelma, ettei niillä ole kustannustoimittajaa. Välttämättä kukaan ei lue niitä ennen kuin ne menevät painoon. Tämä voi tuottaa hauskoja ja noloja hetkiä.

Yhdessä Banalologioiden tekstissä - joka oli aiemmin julkaisematon - väitän nimittäin, että sosialidemokratin tärkein teoreetikko oli Leonard Bernstein. En tiedä, olisinko itse tajunnut sitä koskaan, mutta onneksi eräs ystäväni sanoi siitä minulle. Leonard Bernsteinhän on säveltäjä, mm. West Side Storyn tekijä. Kyse oli tietenkin Eduard Bernsteinistä. Tämän kustannustoimittaja olisi todennäköisesti huomannut.

keskiviikkona, elokuuta 16, 2006

Tyyliesitelmän lopetus

Quentin Crispin Tyylikirjaa käsittelevän esitelmän loppuluvut. Päätelmät ovat melko varmasti vanhentuneita tällä hetkellä eikä kukaan puhu enää refleksiivisestä modernisaatiosta, mutta silloin se oli kuuminta hottia (ollaan siis jossain vuodessa -96). En toisaalta näe, että päätelmäni olisivat jotenkin vääriä. Tyylikirja on erinomaisesti kirjoitettu hauska ja pisteliäs kirja, mutta sen ns. positioima ihanneihminen on hiukan pelottava. Kun sanoin, että olen koettanut pitää teosta ohjenuorana näissä asioissa, en muistanut sanoa, että olen myös antanut periksi monessa asiassa. En siis varmasti ole tyylikäs millään muotoa. Harmi - olisihan se kivaa!

Tyylikäs kuolema

Kuolema tulee esille kirjan viimeisessä luvussa Vanhuus, jossa johdonmukaisuuden teema on yhä korostunut. Vanhuus on kirjoittajien mielestä selvimmin tyyliniekkauden aikaa, koska silloin ihmisellä on mahdollisuus olla aidosti oma itsensä. Crisp ja Carroll kirjoittavat:

Tyyliniekalle vanhuus (...) tarjoaa eräitä selviä etujakin. Hänen tyylinsä on ensinnäkin siinä vaiheessa hänelle jo yhtä luonnollinen asia kuin hengittäminen (...). Matkan pään häämöttäessä hänellä on myös lupa näytellä hieman yli. Hän on jo teesinsä esittänyt ja voi nyt käydä alleviivaamaan viestiään.

Vanhuuden riemu on kirjoittajien mukaan siinä, että vanhana "ihmisellä on varaa ennenkuulumattomaan ylellisyyteen: hän voi vain olla - joutumatta vaivaamaan päätään ajatuksella, että hänen täytyisi tehdä jotakin". Tämä kuitenkin tuottaa suurelle osalle ihmisiä päänvaivaa, koska he ajattelevat, että elämän aikana pitäisi nimenomaan tehdä jotain.

Kuoleman ennen kaikkea on oltava johdonmukainen. Kuoleman tulee olla koko edeltävän elämän summa, oli se sitten luonnollinen kuolema tai itsemurha (jota Crisp ja Carroll nimittävät huutomerkiksi elämän lauseen lopussa). Esimerkkinä Crispillä ja Carrollilla on mm. Ernest Hemingway, josta he kirjoittavat: "Suuri Valkoinen Metsästäjä (...), joka oli ampunut melkein kaikkea mikä liikkuu, ampui lopulta itsensäkin." Muita esimerkillisiä kuolemia ovat Isadore Duncanin, Virginia Woolfin, Yukio Mishiman ja Ambrose Biercen kuolemat ja itsemurhat, vain muutaman mainitakseni. Myös teatterikriitikko Kenneth Tynan saa erikoismaininnan: hän sai viisikymppisenä tietää sairastavansa keuhkolaajentumaa, mikä ei häntä kuitenkaan hetkauttanut, vaan hän jatkoi tupakoimista - nyt tietysti vain enemmin palkein.

Modernin pelkurin diskurssi

Miksi siis moderni pelkuri? Crisp ja Carroll ilmoittavat kulkevansa kartoittamatonta maastoa, mutta se on harha. Tyylikirja on vain yksi osa pitkässä ketjussa käyttäytymis- ja siviloimisoppaita, joiden historiaa Norbert Elias on kartoittanut sivilisaatioprosessia kuvaavissa teoksissaan. Nämä oppaat ovat Eliaksen mukaan olleet erinomaisen tärkeitä muokattaessa ihmistä siviloituneiksi, sisäiseen tarkkailuun keskittyneiksi ja siisteiksi.

Modernisaatioon olennaisesti liittyvä maallistuminen on Tyylikirjassa saavuttanut päätepisteensä. Seksiä ei hylätä enää sen takia, että uskonnollinen auktoriteetti sen kieltää, vaan koska se ei tarjoa tyyliniekalle tarpeellisen johdonmukaista perustaa subjektiudelle. Ruumis on petollinen. Ja koska tyyliniekka pelkää epäjohdonmukaisuutta, hän pyrkii eliminoimaan epäjohdonmukaisuuden silläkin hinnalla, että ei koskaan voi tyydyttää itseään eikä toista ihmistä fyysisesti. Ruumiillisina pidetyt suhteet pitää muuttaa välimatkan päästä hoidettaviksi suhteiksi, joihin ei voi liittyä aistihavaintojen petosta. Tyyliniekasta puserretaan pois myös halu elää: ei siksi, että häntä odottaisi jokin palkinto tuolla puolen, vaan koska, kuten Crisp ja Carroll sanovat, "tyylillä ja elämänkaaren pituudella ei ole mitään tekemistä keskenään".

Tyyliniekan elämässä on paljon, joka näyttäisi vaativan suurta rohkeutta. Hän jättäytyy tahallaan yksin, hän tekee eron muista ihmisistä, pysyttelee kylläkin kohteliaana ja korrektina, jättäytyy varmaksi pilan kohteeksi (kirjassa on luku vihamiehen hämmentämisestä), vain voidakseen itse kukoistaa. Tämä on olennaisesti modernia. Tyyliniekka on osittain kehitysromaanin eli Bildungsromanin perillinen: hän pyrkii täydelliseen itsenäisyyteen ja subjektiuteen, kuten Goethen Wilhelm Meister. Hän pyrkii kuitenkin myös kaikista yhteiskunnallisista, sosiaalisista tilanteista eroon, niiden yläpuolelle. Hän ei halua, että häntä määrittää kukaan muu kuin hän itse.

Tämä on tyyliniekan diskurssissa ristiriitaista. Aivan alussa kirjoittajat antavat ohjeen siitä, kuinka tyyliniekkautta voi ja pitää kehittää. Kyse on siis itsetuntemuksesta, joka aloitetaan tarkkailemalla itseään: millainen olen? Kirjoittajat jatkavat:

[On] päästävä selville siitä, mitä muut teissä havaitsevat silloin kun he ovat näkemässä. (...) On (...) elintärkeää ottaa huomioon toisten näkemykset, mikäli aikoo muodostaa totuudenmukaisen kuvan itsestään.

Kirjoittajat varoittavat kuitenkin, ettei itsetuntemusta havittelevan pidä koskaan kysyä, mitä mieltä joku toinen on kysyjästä. Tämä johtaa yleensä harhateille. Mielenkiintoinen ristiriita kuitenkin syntyy. Crispin ja Carrollin pääväite on, että tyyliniekka on omanlaatuinen persoonallisuutensa, jollaista ei ole toista. Se on "pienenpieni hiiliatomien ketju" - ei siis mitään historiallista, vaan pikemminkin jotain sen ylittävää. (Tähänhän tyyliniekka juuri pyrkii: ylittämään historiallisuuden rajat.) Persoonallisuus on olemassa sisäsyntyisesti, silti itsetuntemukseen vaaditaan toisten reaktioiden tarkkailua.

Kun tyyliniekaksi pyrkivä toisin sanoen haluaa tuntea itsensä ja sen jälkeen asettaa itsensä jatkuvaan juhlavalaistukseen, hänen on tarkkailtava sekä itseään että toisia. Hän asettuu tätä varten itsensä ulkopuolelle: ensiksi tarkkaillakseen itseään ulkopuolisena, toiseksi tarkkaillakseen muiden reaktioita, edelleen ulkopuolisena itseensä nähden, jotta voisi objektiivisesti hyödyntää mainitut reaktiot.

Tätä juuri on modernin pelkurin diskurssi. Tyylikirja on sosiaalista modernisaatiota, jossa ihminen lopultakin ottaa minänsä haltuunsa ja pitää sitä tietoisesti yllä. Se on modernisaatiota monelta kannalta: se maallistaa ihmisen, se tekee ihmisestä itsehillinnän mestariteoksen, se tekee rationaalisesta subjektista ruumiittoman patsaan, jolla on koko ajan samanlaiset vaatteet yllään. Ennen kaikkea, se tekee ihmisestä historiattoman ja universaalin. Se ei välttämättä tee kaikista maskuliinisia, kuten saattaisi jo kuvitella, mutta silti riittävän etnosentrisiä. Selvää nimittäin lienee, että tällainen tyylikäsitys on mahdollinen ainoastaan länsimaisissa yhteiskunnissa.

Viittasin alussa ohimennen Anthony Giddensin ja kumppaneiden käsitteeseen 'refleksiivinen modernisaatio'. Termi on yhä, monista erinomaisista kirjoituksista huolimatta, määrittelyä vailla, mutta yksinkertaistaen sillä voidaan tarkoittaa sitä, kuinka yhteiskunnalliset "toimijat (...) hankkivat kykyjä reflektoida olemassaolonsa yhteiskunnallisia edellytyksiä ja samalla muuttaa niitä" (Beck). Tyylikirja on kirjoitettu aikana, jolloin refleksiivisestä modernisaatiosta ei puhuttu vielä sanaakaan. Postmoderni, nomadinen subjekti toki jo tunnettiin ja osattiin Derridan, Lyotardin ja muiden kannustamana puhua ihmisestä, joka ei astu mihinkään tiettyyn rooliin, vaan vaihtelee niitä eikä ota asiaa niin tosissaan.

Voidaankin kenties ajatella, että Tyylikirja on vastareaktio postmodernin ihmisen yhtenäisyyden hylkäämiselle. Todellisuus, sikäli kuin sitä on olemassa kaikkien kielipelien alla, on postmodernin mukaan tullut moniperspektiiviseksi, moniarvoiseksi ja ennen kaikkea pinnalliseksi, niin ettei siitä kannata pitää kiinni. Tom Sandqvist kysyy, eikö tätä kaikkien identiteettien vaihdettavuutta voisi kutsua "hellästi muovatuksi kuvaksi".

Modernin ja postmodernin erottaminen toisistaan kategorisesti on kuitenkin ongelmallista. Marshall Berman kuvaa jo klassisessa teoksessaan All That Is Solid Melts Into Air modernin subjektin elinolosuhteita ympäristöksi, joka lupaa seikkailuja, valtaa, iloa, kasvua ja ikuista muutosta. Tämä ympäristö samalla uhkaa murskata kaikki mahdollisuudet kasvuun ja muutokseen, kaiken mitä meillä on ja voisi olla. Bermanin mukaan modernisaation subjekti kuitenkin taistelee tätä murskautumista vastaan. Hän yrittää tehdä olonsa mukavaksi kaiken hajoamisen kurimuksessa.

Berman puhuu lähinnä 1800-luvun eli Marxin, Baudelairen ja Dostojevskin modernisaatiosta, mutta esimerkiksi mainitsemani Tom Sandqvist pitää Bermanin analysoimia piirteitä tyypillisinä myös tämän vuosisadan alun futuristeille. Sandqvist toteaa vielä viitaten Fredric Jamesoniin, kuinka italialaiset futuristit kanavoivat kaiken murskautumisen pelkonsa yhteiskunnalliseen fascismiin.

Miten tämä sopii yhteen sen kanssa, mitä Crisp ja Carroll sanovat ihmisen tilanteesta? Tyylikirjan toimija pyrkii, samoin kuin Sandqvistin mainitsemat futuristit, eheyttämään kokemuksensa modernin kurimuksessa. Hän ei pyri tekemään sitä astumalla joukkojen, kuten fasistien, riviin, vaan astumalla kaikkien yhteiskunnallisten edellytysten ulkopuolelle. Tyyliniekka pyrkii toisin sanoen kahteen asiaan: hän pyrkii tekemään olonsa mukavaksi modernisaation kurimuksessa, mutta hän myös pyrkii eliminoimaan modernisaation ja sen perillisen, postmodernin, taipumuksen moniselitteisyyteen. Tämä tapahtuu luomalla yksilöllinen kieli, joka ei salli minkäänlaisia sivumielteitä. Tyyliniekka kontrolloi kielensä vastaanottoa ja sen merkityksiä.

Tämä kaikki paljastaa lopulta sen, että kaikki eivät voi olla tyyliniekkoja, koska silloin jäisivät tekemättä sellaiset työt, jotka pitävät taloutta ja yhteiskuntaa liikkeessä. On vaikea Tyylikirjan luettuaan ajatella, että olisi miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä, joiden tyyli on olla rakennustyöläinen tai linja-auton kuljettaja.

Pelkuri tämä subjekti on yksinkertaisesti siksi, että hän pelkää: hän pelkää omaa ruumistaan, muita ihmisiä, vallankäyttötilanteita, kaiken menettämistä, aikaa, maailmaa. Nämä pelot ovat moderneja pelkoja: ruumiin ja mielen, minän ja muiden väliin on avautunut kuilu, joka ei koskaan sulkeudu. Tyyliniekka voi olla tyylikäs ja ihailtu, mutta hän on silti vaikeuksissa.