En ole koskaan ollut kovin tyytyväinen tähän hiukan väkinäisen tuntuiseen analysiin Renny Harlinin kenties parhaasta elokuvasta (paitsi että olen aina pitänyt Prisonista...), mutta yritin ängetä sitä taannoin suunnittelemaani artikkelikokoelmaan 90-luvun Hollywoodista:
Tuhoava miehuus, suojeleva naiseus?
Amerikkalaisen elokuvatutkija Robin Woodin kuuluisan teesin mukaan Hollywoodin 1970-luvun tuotanto oli ristiriitaisuudessaankin radikaalia ja kapinallista. Sellaiset elokuvat kuin Taksikuski (1975) ja William Friedkinin yleensä vastenmieliseksi tuomittu homotrilleri Cruising (1980) ovat Woodin mukaan tärkeitä elokuvia osoittaessaan tietyt ideologiset oletukset kestämättömiksi. Yksi Woodin eniten arvostamia 1970-luvun amerikkalaiselokuvia on Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhat (1974).
Hooperin elokuva on edelleen, melkein 25 vuotta valmistumisensa jälkeen, järkyttävä ja pakokauhua herättävä elokuva. Sen ääniraidalla ei useinkaan ole muuta kuin kirkumista ja moottorisahan surinaa. Joskus kaiken katkaisee hermostunut naurunräkätys, kun Nahkanaaman perhe pitää hauskaa. Elokuvaa on vaikea suositella: sen juoniselostus karkottaa katsojat tehokkaasti. Se on kuitenkin hyvä, ellei erinomainen elokuva. Se on 1970-luvun amerikkalaisista perhe-elokuvista kaikkein radikaalein, vaikka sen kidutuskohtauksissa ilmenee silkkaa naisvihaa.
Onko Renny Harlinin The Long Kiss Goodnight (1996) jonkinlainen vastalause Hollywoodin pian sata vuotta jatkuneelle naisen syrjinnälle ja naisvihalle? Elokuvassa Geena Davis esittää CIA:n erityistehtäviin koulutettua tappokonetta, jolle mikään inhimillinen ei ole niin tuttua, etteikö sitä voisi tappaa. Miehet ovat Davisille olemassa vain, jotta heidät voitaisiin tapaa tai jotta heitä voitaisiin naida.
Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Elokuva alussa Davis on kadottanut muistinsa kahdeksaksi vuodeksi ja vasta tapahtumien alkaessa vyörytä oppii "oikean" identiteettinsä. Hän löytää vanhan aseensa, muistaa, kuinka sitä käsitellään, "oppii" käsittelemään veistä ja niin edelleen. Hänellä on kuitenkin jo perhe, rakastava mies ja lapsi. Kun näitä uhataan, vaakalaudalla on myös Davisin naiseus.
The Long Kiss Goodnight on monissa painotuksissaan omaperäinen. Sen miessankari, Samuel Jackson, on musta, mutta asiasta ei tehdä minkäänlaista numeroa (paitsi visuaalisesti, kun lumenvalkea Davis ja Jackson asetetaan jyrkkään kontrastiin). Jacksonin mieheyskään ei elokuvassa ole välttämättä positiivista, sellaista, jonka turvaan Davisin pitäisi pahassa paikassa turvata. Davisin naiseuttakaan ei elokuvassa pakoteta patriarkaalisen parisuhteen suojaan.
Kun Davis on omaehtoinen, vapaa subjekti, hän on kuvatunlainen tappokone. Tämä malli on uhattuna, kun Davisin lapsi kidnapataan. Davis häilyy kahden vaihtoehdon välillä: joko hän lakkaa välittämästä tai pelastaa lapsen henkensä uhalla. Hän valitsee jälkimmäisen, mutta loppukuva kertoo, että hän ei lopullisesti hylkää tappajan puolta itsestään.
Tämä on toistuvasti toimintaelokuvien teema. Esimerkiksi Michael Bayn Rockissa (1996) Nicolas Cagen on pakko osoittaa miehuutensa toimimalla Sean Conneryn rinnalla. Hänen miehuutensa on uhattuna elokuvan alussa, jossa hänen tyttöystävänsä ilmoittaa olevansa raskaana, vaikka Cage on juuri sanonut, että lapsen tekemisen tähän maailmaan on julmaa. Elokuvan kuluessa Cage lunastaa itselleen sellaisen miehuuden, jossa syntyvä lapsi ei sitä enää uhkaa. Harlinin elokuvassa Davisin naiseus on uhattuna ja hänen on toimittava väkivaltaisesti lunastaakseen itselleen ja naiseudelleen paikan.
Tässä juuri on Hooperin ja Harlinin elokuvien radikaalius. Moottorisahamurhissa miehuus ja perheyhteyden korostaminen osoittautuvat tuhoaviksi. Perhe kokoontuu kodikkaasti yhteen tappamaan vieraat, jotka ovat joutuneet taloon. The Long Kiss Goodnightissa naiseus taas on kaksijakoista, mutta Jekyll ja Hyde -leikissäkin Davis pystyy kontrolloimaan luonteensa tuhoavaa puolta. Harlinin elokuva on selväpiirteinen muunnelma niistä kuvioista, joita 1970-luvun amerikkalainen elokuva ei pystynyt selkiyttämään: niissä miehen pirstaloitunut, vieraantunut minuus nostettiin pystyyn tappamalla (Taksikuski, Väkivallan vihollinen). Harlinin elokuvassa kyse on sekä tästä että myös siitä, että Davis pystyy hylkäämään tällä tavalla pystyyn nostetun minuuden. Koska puhe on naisesta, The Long Kiss Goodnight on radikaalimpi elokuva kuin mitä Hollywood oikeastaan ansaitsee. Hooperinkaan elokuva ei lankea siihen ansaan, johon esimerkiksi Scorsesen Taksikuski putosi: Moottorisahamurhien miehuus ei ole mitään ihailtavaa.
Aviisi 29.1.1997
Kirjoitusta täydennetty
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti