sunnuntaina, huhtikuuta 23, 2006

Joe Novak vielä vaan

Onkohan täällä enää ketään, joka lukisi tätä..?

Menimme toimituksessa Annan työhuoneeseen ja Anna soitti sisäisen puhelun, ilmeisesti arkistoon, ja pyysi tuomaan lehdet siltä ajalta, jolloin Kirjanaisen tapaus oli tuore.
"En muista tarkalleen, milloin meillä oli siitä uutisia", Anna sanoi, kun lehdet tuotiin. Ne toi vastaanottotiskin hapannaama. Kun katsoin hänen peräänsä, ilmeisesti jotenkin säälivästi, Anna nauroi ja sanoi: "Anna olla. Hän on loistava työntekijä. Tuollainen asenne on vanhanaikainen!" Hän heilautti minua kädellään leikkisästi, vähän niin kuin minua lyödäkseen. Olisin voinut leikitellä pidempäänkin, mutta Anna otti taas asiallisen otteen elämään ja alkoi selailla lehtiä. Pian hän löysi ensimmäisen uutisen Kirjanaisesta. Siinä oli kuva kuolleesta naisesta.
Kuva ei ollut mitenkään loistava, mutta siitä tunnisti hyvin Sarah Chadwickin.
En voi sille mitään. Minun oli pakko sanoa tuo. Kuollut nainen oli aivan Sarah Chadwickin näköinen. Paitsi että kuollut nainen oli ollut kauniimpi - tai ainakin hänellä oli hillitympi ehostus.
Sanoin Annalle, että olin häkeltynyt.
"Miksi?"
"Tuo nainen on Sarah Chadwick."
"Sarah Chadwick? Siis Beth Orton? Eikö hän ole elossa?"
"On. Näin hänet tänään aamupäivällä. Hän flirttaili minulle. Hänellä on upeat sääret." Kohautin olkapäitäni. "Ja hän oli elossa. Tästä tapahtumasta on" - katsoin lehden etusivua - "pian neljä vuotta. Sarah Chadwick on noussut haudasta." Katsoin Annaan. "Näitkö sinä koskaan sitä Gardner-nimistä naista, joka toi jutun ja kuvat?"
Anna pudisti päätään.
"Mistä Simon Hollydayn saa kiinni?"
"Hän on töissä jossain mainostoimistossa."
"Mainostoimistossa?" Muistin, että Confidentialin John Franco oli hänkin työskennellyt mainosalalla. Oliko tässä joku omituinen yhteys? "Missä mainostoimistossa?"
"Compactissa. Minulla on sen puhelinnumero. Voit soittaa hänelle vaikka heti." Anna nousi pöydän luota, jossa olimme istuneet, ja meni kirjoituspöytänsä luo. Hän selaili muistiotaan ja sanoi: "Tässä."
Nousin ja menin Annan luokse. Hollydayn nimen kohdalla luki Compact Advertising ja numero 555-9876-432. Anna työnsi puhelinta minua päin, nostin luurin ja veivasin numeron. Nuorehko nainen vastasi: "Compact Advertising."
"Haluaisin puhua Simon Hollydayn kanssa."
"Pieni hetki." Puhelin yhdistettiin ja rotevaääninen mies vastasi: "Hollyday."
Esittelin itseni ja menin suoraan asiaan. "Muistatteko James Breedin tapauksen? Te uutisoitte sen Boulevardissa."
"Muistan. Joku selvänäkijä selvitti sen. Äijä löytyi jostain pikkukaupungista."
"Muistatteko jutun, jonka teitte selvänäkijästä? Jossa kerrottiin, että hän olisi huijari, jolla on rikosrekisteri."
Hollyday oli vähän aikaa hiljaa. "Muistan", hän sanoi sitten. "Hänellä oli joku lyhyt vankeus St. Louisissa."
"Aivan. Puoli vuotta huijauksesta", sanoin. "Minulla olisi teille vähän näytettävää. Voinko tulla tapaamaan teitä?"
Hollyday vetäisi henkeä syvään. "Kyllä se sopii. Nyt juuri minulla on hiukan kiireitä, voitteko tulla.. kello viisi?"
Katsoin kelloa Annan työpöydällä. Kolme. "Se käy mainiosti."
"Lopettelen silloin juuri töitä, voimme mennä jonnekin drinkille juttelemaan."
"Sekin käy mainiosti", sanoin ja päätin puhelun sanomalla, että tulisin Compactin toimistoon. Olisikohan sielläkin joku siisti pimu sihteerinä, huomasin miettiväni laittaessani luuria alas. Anna katsoi minua. "Hän muisti tapauksen, joskaan ei mitenkään hyvin. Miksi hän lopetti työskentelyn teillä?"
"Hän halusi tehdä jotain muuta. Näin minä sen käsitin. En ollut silloin vielä uutispäällikkö, joten en seurannut asiaa kovinkaan tarkkaan."
"Tunnetko John Franco -nimistä toimittajaa?"
Anna pudisti päätään. "Kuka hän on?"
"Confidentialin toimittaja, joka uutisoi Chadwickista ja joka ryhtyi työskentelemään mainostoimistossa."
Anna kohotti kulmakarvojaan. "Onko siinä joku yhteys?"
"Kuulostaa epätoivoiselta, vai mitä? Ei kai siinä ole mitään yhteyttä." Nousin. "Minun pitää varmaan mennä takaisin töihin."
"Eikö tämä muka ole työntekoa?" Anna hymyili hiukan keikistellen.
Vastasin toisella hymyllä. "Parasta sellaista." Sitten muistin Macaroni Macintoshin. "Saanko soittaa?"
"Totta kai."
"Eikö sinulla ole töitä?"
Anna kohautti olkapäitään kuin sanoakseen, että hän ehtisi hoitaa ne joskus muulloinkin.

Ei kommentteja: