tiistaina, marraskuuta 14, 2006

Eco, Kauranen, Tarasti

Ihan vain pitääkseni blogia olemassa, tässä Aviisissa kymmenisen vuotta sitten ilmestynyt arvostelu kolmesta kirjasta, joista olin löytävinäni jotain yhteistä.

Tiede ja taide paiskaavat kättä

Umberto Eco: Edellisen päivän saari. Suom. Tuula Saarikoski. WSOY 1995.
Anja Kauranen: Pelon maantiede. Romaani. WSOY 1995.
Eero Tarasti: Professori Amfortasin salaisuus. Yliopistopaino 1995.


Anja Kaurasen Pelon maantiede nostatti medioissa kovan keskustelun siitä, kuinka paljon tieteellistä tutkimusta voi käsitellä kaunokirjallisen esityksen puitteissa lähdettä mainitsematta. Keskustelu sai paikoitellen koomisia piirteitä, mutta asia on silti vakava. Tässä ei kuitenkaan enää puoli vuotta keskustelun laannuttua ole minkään jälkiviisauden paikka - Kaurasen romaani on vain osa laajempaa pyrkimystä, jossa tutkijat - lähinnä ihmistieteilijät (kiehtovana poikkeuksena fyysikko Alan Lightman ja innostava Einsteinin unet) - ovat astuneet tutkimustuloksineen kaunokirjallisuuden leveälle polulle. Uusin (tuskin viimeinen) on kuulu sosiologi Steven Lukes, jonka romaanissa esitellään kuuluisien filosofioiden (utilitarismi, idealismi jne.) mukaan rakennettuja maailmoja.

Ensimmäisenä ehti vuonna 1980 ehkä Umberto Eco, jonka Ruusun nimi on jo ikivihreä klassikko, jonkalaista lukijakuntaa yhdistävää lukuromaania kustantajat himoitsevat. Econ jälkeen monista professoreista on tullut varteenotettavia kaunokirjailijoita ja monet kaunokirjailijat ovat astuneet professorien ja muiden tutkijoiden varpaille. Kauranen on tietysti tunnetuin esimerkki: hän siteerasi maantieteilijä Hille Koskelaa, joka koki tutkimuksiaan käytetyn hyväksi.

Ilmiöllä on historiansa

Se, että tutkijat nyt niin kirjoittavat romaaneja, novelleja ja ehkä runojakin ja tunkevat mukaan kaiken, minkä aiheesta tietävät, ei ole kuitenkaan uusi juttu. Argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin voi sanoa tehneen vastaavaan jo 1930-luvulta alkaen: Borgesin näsäviisaan oppineet novelliesseet sekoittavat reippaasti keksittyä ja olemassaolevaa. Econ erinomainen Oppineisuuden osoittaminen jatkaa Borgesin perinnettä Econ (ilmeisesti) keksiessä lähteet, joiden käyttöä hän oppaassaan neuvoo. Borgesin jälkeläisiksi voi myös katsoa Italo Calvinon ja Antonio Tabucchin kuin myös Leena Krohnin (joka Suomessa on tällaisen kirjallisuuden edelläkävijä), mutta he eivät kuitenkaan sotke tieteen tutkimustuloksia osaksi tarinaa. (Krohn on kuitenkin yhä enemmän edennyt tähän suuntaan.)

Borges vaikutti suuresti strukturalisteihin ja jälkistrukturalisteihin, sellaisiin kuin Roland Barthes ja Jacques Derrida, joiden monet tutkimuksiksi laskettavat tekstit lähestyvät kaunokirjallisuutta. Strukturalististisen suuntauksien myötä on havahduttu huomaamaan, että tieteellisetkin tekstit rakentuvat samoin kuin kaunokirjalliset (Marxin Pääomaa on joskus kuvattu melodramaattiseksi romaaniksi). Tässä mielessä ei ole eroa tutkimuksella ja romaanilla.

Ajatus on saanut pontta kulttuurintutkimuksen historiallisesta suuntauksesta, jonka mukaan kirjallisuuden - eikä tieteen tai taiteen tai edes niitä itseään - lajeja erotettu toisistaan millään lailla ennen 1800-lukua, jolloin voidaan oppialojen katsoa eriytyneen toisistaan. Romaani oli pitkään kaikkien kirjallisuudenlajien bastardi, kuten Mihail Bahtin sanoo. Romaani oli sekasotku kaikkea mahdollista ja tälloin myös nk. tiede laskettiin mukaan. Esimerkiksi myöhäiskeskiajan suurimman kirjailijan Francois Rabelaisin kirjat Gargantuasta ja Pantagruelista pitävät sisällään uskomattoman määrän tietoa ihmisen anatomiasta, ulosteista, ruoasta ja niin edelleen. Samoin esimerkiksi Henry Fieldingin Tom Jonesissa on pitkiä kohtia, jotka nykyjärjestelmän mukaan pitäisi ennemminkin luokitella kirjallisuutta käsitteleviksi esseiksi (juuri nämä kohdat poistettiin 50-luvun suomennoksesta).

Nyt, kun professorit kirjoittavat romaanejaan, kyse on samasta asiasta, joskin vähemmin maustein kuin Rabelaisilla. Postmoderni sekoitti pakat uudestaan eikä tieteiden ja taiteiden välille enää pystytetä ylittämättömiä aitoja. Ne kulkevat yhtä matkaa ja monesti kohti samaa päämäärää kohti: lukijan mielihyvää. Sikäli kuin onnistuvat.

Semiotiikkaa ja katujen feminismiä

Umberto Eco kirjoittaa jokaisen kirjansa kuin esikoisteoksen. Ruusun nimi oli vielä kohtuullisen rajattu esitys, mutta Foucaultin heiluria voi jo nimittää sekasikiöksi (jolla on tosin omat kirjalliset arvonsa). Edellisen päivän saari on samanlainen runsaudensarvi kuin edeltäjänsäkin, mutta nyt Eco ei pysty pitämään pettymystä loitolla. Kirja alkaa kiinnostavasti ja se esittelee nopeasti uuden kertojakategorian: arvailevan kertojan. Pian tämän jälkeen kerronta kuitenkin pysähtyy, kun Eco haluaa esitellä melkein kaiken, mitä hän tietää 1600-luvun vempaimista ja sodankäyntitavoista.

Edellisen päivän saari muuntelee Robinson Crusoen myyttiä, sijoittaen sen tosin 80 vuotta Crusoeta aiemmaksi (mikä erehdytti eräänkin valtalehden arvostelijan väittämään, että Eco kirjoittaa romaanin historiaa uudestaan). Päähenkilö Roberto de la Grive haaksirikkoutuu Tyynellä merellä hylätylle laivalle, lähelle viimeistä pituuspiiriä, jonka toisella puolella on otsikon saari. de la Grive haaveilee pääsevänsä sinne, koska silloin hän olisi edellisessä päivässä.

Kauranen taas ottaa aiheensa feminismistä ja postfeminismistä ja naisten arkipäivästä. Pelon maantiede tarkoittaa yksinkertaisesti uutta käsitystä kaupunkien rakenteesta, joka syntyy naisten (ja toki miestenkin) välttäessä tiettyjä paikkoja. Kaurasen romaanissa nähtiin polemiikin aikoihin miesvihaa. Tämä on nähdäkseni virhe. Vaikka kertoja välillä samaistuukin kostoretkellä riehuviin naisiin, hän ei lopulta halua kuulua näihin. Pelon maantieteen rankkuus niinikään lisääntyi eksponentiaalisesti medioissa: muutaman vuoden kuluttua sitä on jo lupa pitää kesynä juttuna.

Eero Tarasti, joka liiankin selvän oppi-isänsä Umberto Econ tavoin on semiootikko, on kirjoittanut pilanomaisen kehitysromaanin, joka sijoittuu tulevaisuuteen. 2000-luvun Americanaa hallitsee kaksi semioottista suuntausta, joista toinen on paha ja toinen hyvä. Päähenkilö ei ensiksi osaa valita näiden välillä, kunnes tapahtumat osoittavat hänelle tien. On vaikea sanoa, onko Tarasti halunnut vain leikitellä lukijansa kustannuksella vai yrittänyt vanhanaikaisesti sanoa jotain semiotiikasta, yhteiskunnasta ja ihmisen tilasta.

Epäonnistumien suma

Tosiasia kuitenkin on, että Tarasti putoaa heti joukosta. Professori Amfortasin salaisuus on, joistain viehättävistä aineksistaan huolimatta, turha kirja. Siinä viitataan moneen tekstiin: Parsifaliin (roiston nimi on Rosgnilk, joka on tietysti Klingsor toisinpäin), Lasihelmipeliin, Rubensin maalaukseen (jonka tulkinnat ovat romaanin omaperäisintä ainesta), Greimasiin, Ecoon, Barthesiin ja niin edelleen. Professori Amfortasin salaisuus on liian kevyt kehitysromaaniksi, liian parodinen otettavaksi vakavasti ja liian raskas ollakseen mukava lukukokemus (ja se on vieläpä rumanmuotoinen ja -näköinen).

Kaurasen kanssakin on vähän niin ja näin. Hän on yrittänyt tehdä Pelon maantieteestä postmodernin romaanin, mikä tarkoittaa kertojan äänen hajauttamista, yhden vallitsevan position rikkomista ja muiden äänten mukaan ottamista. Pyrkimys onnistuu vain osittain. Professori Amfortasin salaisuus epäonnistuu olemaan juuri sitä, mitä Pelon maantiede on kuin huomaamattaan: perinteinen kehitysromaani. Päähenkilö-kertojan rinnalla muut kertojat - Naisinstituutin tutkijat, pari naiskirjeenvaihtajaa vuosisadan alusta - jäävät mitättömiksi ja mielenkiinnottomiksi. Kiistelyn aiheuttanut tiede jää sekin hiukan vähäpätöiseen asemaan. Se ei jäsennä kehityskertomusta: se reunustaa kertomusta. Tiede ei ole kehityksen välttämätön ehto, vaan vain jotain, joka nyt sattuu osumaan päähenkilön tielle. Pelon maantiede jää ristiriitaiseen asemaan: se ei pääse riittävästi irti kehitysromaanin mallista, mutta ei myöskään kykene sitä tyydyttävästi toteuttamaan.

Eco on ehkä kuitenkin surullisin tapaus. Ruusun nimen ja Foucaultin heilurin kaltainen viihteellinen esitys sellaisista asioista, joista tiedeyhteisö ei halua kuulla mitään vakavilla foorumeilla, jää nyt syntymättä. Paljon viehättäviä piirteitä on tallella (ja luen aina mielelläni 1600-luvun teorioista), mutta kerronta ei tartu kuin hetkittäin. Loppu, joka antaa olettaa, ettei lukemaani kirjaa ole olemassa, on tyhjästä tempaistu.

Missä ongelma?

Ei ole helppoa kirjoittaa kaunokirjallista teosta, joka tyydyttävästi kuvaisi myös nk. tieteellisiä tutkimustuloksia. Ongelma tuntuu edelläkuvattujen esimerkkien perusteella olevan hyvin perinteinen: miten nivoa mainitut tutkimustulokset osaksi sujuvaa kerrontaa? Historiallisessa romaanissa tämä tuntuu olevan helpointa - koska koko historiallisen romaanin ajatus perustuu siihen, että on historiallista tietoa, joka esitetään, riippumatta esityksen tasosta.

Suomessa Tiina Kailan Bruno, joka kertoo 1600-luvun merkittävästä toisinajattelijasta, Giordano Brunosta, on toistaiseksi ylittämätön saavutus parin viime vuosikymmenen ajalta. (Kailan toinen teos, Koe, oli epäonnistunut - mahtoiko syynä olla siirtyminen nykyaikaan?) Juha Ruusuvuoren kirjat ovat kepeitä osoituksia siitä, että vetävään kerrontaan keskittyvä jännäri ja historiallisten tosiseikkojen tuntemukseen perustuva, "vakavampi" ote voivat yhdistyä tuloksellisesti. Tällaisilla kirjoilla on tosin esikuvansa Suomessa: Waltari ja Armas J. Pulla kirjoittivat vastaavia kirjoja jo 40-luvulla.

Se, että Pelon maantieteen alaotsikkona on Romaani, paljastaa sen, että tällaisia kirjoja ei pitäisi ottaa tosissaan tiedonlähteinä. Koskela, joka äläkän nosti, ei tätä tajunnut, vaan luki Pelon maantiedettä referaattina muista tutkimuksista. Tosiasia on, että kaikki tekstit ovat referaatteja ja muunnelmia muista teksteistä ja että nootittaminen, jota Koskela vaati, olisi inhimillisesti katsoen mahdotonta (ja mielenkiinnotonta). Mikä T.S. Eliotilta onnistui vielä Autiossa maassa, ei voi enää 1900-luvun lopun romaanikirjailijalta onnistua. Tietoisuus muista teksteistä on jo niin painava: olemme täynnä merkityksiä, joiden alkuperästä emme voi tietää mitään.

Ei kommentteja: