perjantaina, joulukuuta 22, 2006

Päiväkirjaa seitsemän vuoden takaa

Muistaako kukaan tämmöistä kokeilua? SKS tilasi suomalaisilta päiväkirjoja toiselta päivältä helmikuuta - tekstejä julkaistiin kait kirjanakin, mutta en ole varma. Omaani, hiukan liian selittelevää ja varmasti myös liian pitkää pätkää ei käytetty, joten tämä on aidosti julkaisematon.

Olen poistanut tästä lapseni äidin nimen, hän ei varmaankaan haluaisi tulla julkisuuteen. Pari kommentaaria: elokuvarunoja Tampereelle lähetin lyhytelokuvajuhlien näyttelyyn, jonka oli Raimo Silius koonnut, mutta en muista niitä käytetyn. Juttelin jossain vaiheessa jonkun Liken kanssa aiheesta ja periaatteessa kiinnostusta oli, mutta asia ei edennyt. Minulla lienee edelleen tiedosto aiheesta, pitää kaivaa levykkeitä jossain vaiheessa.

Jutussa vilahtava Erkki on DJ pHinn, joka pitää isoa nettisivua ja blogia. Demarsia julkaisi sitten lopulta Lal Lal Lal.

Varma en ole enää, oliko Stefanus-Viestin propaganda oikeasti äärioikeistolaista, se oli tuonaikainen käsitykseni, jonka olin oppinut joltakulta muulta. Igor Herler on arkkitehtuurin ja designin tutkija, joka oli kommentoinut inhottavasti Alvar Aallon kirjankansikuvia käsitellyttä juttuani Hesarissa (nyt tiedän omasta osaamisestani niin paljon etten edes ryhtyisi tekemään tuollaista juttua enää).

Kirjat Selinheimon divarista taisin käydä myöhemmin ostamassa. Kulttuurintutkimuksessa ilmestynyt artikkeli on bartheslainen "Polkupyörä minätekniikkana. Neljä kirjoitusta pyöräilystä" (3/1998), jota olen kuullut jonkun käyttäneen gradussaan (tai proseminaarissa, mikä nyt ei ole ehkä yhtä innostavaa).

Aika lailla samanlaisia päiväni ovat nykyäänkin, joskin teen enemmän töitä kuin tässä. Olin unohtanut jaffa-pernodin! Mälsä kohta tuo, jossa puhun päiväkirjan metaluonteesta - hohhoijaa! (Ai niin, hyvää joulua!)

Tiistai 2.2.1999

Aamulla neuvolaan klo kahdeksaksi. Kuulen taas lapseni sydämen lyönnit. Tajuan aina välillä, että rakastan lasta suuresti jo ennen kuin se on syntynyt eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että ajattelen lapsen pienuutta ja raukkuutta, kun se syntyy. Vaikka onhan tietysti niinkin, että kun jokin on hellyyttävä tarpeeksi kauan, se muuttuu syvän rakkauden kohteeksi (koiranpennut, joista niinikään tulee isoja kömpelöitä koiria; olen usein miettinyt, miksi koirille käy niin kuin käy, mikseivät ne voi pysyä pieniä ja mukavina ja söpöinä?). XXX unohtelee asioita, minua tarvitaan mukana aina kysymääna asioita, jotka ovat tärkeitä ja jotka XXX jostain syystä aina unohtaa (närästys, synnytyskipujen lievitys jne.). On siis vain hyvä, että isäkin käy neuvolassa, vaikka tämä on nykyäänkin kuulemma harvinaista. Isiä tulee kuitenkin aina välillä vastaan neuvolan käytävillä.

Neuvolan jälkeen kävellään kotiin. On hiukan liian kylmä. Edellispäivänä olin käyttänyt ohuinta ja lyhyintä päällystakkiani enkä voinut uskoa ilman pakastuneen niin paljon, etteikö pidempi päällystakki, joka on vastaavasti ohut, riittäisi hyvin. Ei riitä: palelen. Kenkänikin ovat pikkukengät, joten tuuli menee nilkkoihin. Ostamme matkalla runebergintorttuja Nurmi & Suloselta ja keitämme aamupäiväteet, tapa, jota meillä ei muuten harrasteta. Samalla nauhoitan radiosta haastatteluni - olen julkaissut Kulttuurintutkimuksessa polkupyöräaiheisen artikkelin ja toimittaja kyselee kaikennäköisiä asioita pyöräilyn kulttuurista ja koetan vastata parhaani mukaan. Emme paljoakaan kuuntele (kuuntelen haastattelun myöhemmin), vaan lähinnä juttelemme niitä näitä. Tortut ovat hyviä, vaikka kostutus ei olekaan aivan tasaisesti levinnyttä. Äiti soittaa heti haastattelun jälkeen ja kehuu: "Hyvin meni!"

XXX lähtee töihin (hän tulee kotiin vasta torstai-iltana) [kävi Turusta Forssassa töissä ja asui toisen matkatyöläisen kanssa yksiössä lähellä koulua] ja jään yksin kotiin puuhastelemaan. Käyn Turun ylioppilaslehden toimituksessa ja luen sähköpostin (Erkki vastaa pitkästä aikaa oikein kunnollisella viestillä, hän selittää mm. levy-yhtiösuunnitelmiaan, joihin voivat tulevaisuudessa kuulua myös pikkuveljeni Matiaksen Demars-biisien julkaisua) ja menen kotiin. Lämmitän toissapäiväisen sienikeiton ja laitan siihen hiukan liikaa mustapippuria enkä oikein maista sienten makua.

Tulostan juttuni Turun Sanomiin, pakkaan Suomen kulttuurihistorian ja kolme muuta kirjaa kassiin ja lähden ulos. Poikkean hakemassa Kvariaatista eilen varaamani Joseph Conradin pokkarin (5 mk) ja nappaan viereiseltä kirpputorilta Karin Almin Alkukallion (3 mk). Kävelen Selinheimon divarille ja saan Kulttuurihistoriasta sata markkaa ja muista en mitään, joten vien ne muualle. R. Vaskikari maksaa niistä 50 mk. Ostan yhden vitosen kirjan. Selinheimolla on taas hyviä kirjoja, joita en raaskisi jättää sinne - Gregorius Toursilaista englanniksi, Eino E. Suolahden omituinen pienkustanne, 12-sivuinen päiväkirjan pätkä (10 mk; mutta enhän minä kerää tällaisia, vaikka joku Suolahden kirja minulla onkin (Renessanssia ja romantiikkaa)) ja Palmgrenin Neuvostokirjallisuus, joka pitäisi hankkia pelkästään sen takia, että siinä on tyylikäs funkis-tyylinen kansi (pitäisi tehdä tutkielma 30-luvun vasemmistolaisten julkaisujen tyylistä, mutta siihenkin taas joku asiantuntija kommentoi vittumaisesti, niin kuin Igor Herler (on niin hieno nimikin, että sopii kommentoida) Aalto-juttuani). Jäivät kuitenkin, ehkä ne ovat siellä vielä ensi kerralla.

Rva Vaskikari muistelee, että oli joku pyöräkirja, hakee ja hakee, mutta ei löydä ja pahoittelee. Katselen satunnaisesti kirjoja ja löydän sen. 150 mk! Ja kirja on vain näköispainos joskus 1800-luvun lopulla ilmestyneestä kataloogista. Naurettavaa! Delirant! Olen diplomaattinen ja totean vain, että kirja on hivenen kallis, kun pitää kirja-aleenkin säästää.

Käyn vielä Turun Sanomissa heittämässä juttuni ja Kimmo Lilja pyytää minulta juttua, vähän samanlaista kuin pyöräjuttu: "pohdittaisiin vaikka autoa kirjallisuudessa". Kannattaa siis tuotteistaa osaamistaan: mainostin haastatteluani Liljalle sähköpostissa.

On ongelmallista kirjoittaa päiväkirjaa näin retrospektiivisesti tai oikeastaan näin tietoisesti: liikaa selittelee, jotta lukija ymmärtäisi kaikki yhteydet. Tämänhän päiväkirjan joku lukee. SKS tekee tästä kuvitteellisen päiväkirjan fragmentista välittömästi julkisen. Muutoin se olisi sitä vasta joskus, kun joku haluaisi tutkia elämäntyötäni. Sikäli kuin. Tämä on siis jonkinlainen metapäiväkirja. Mitähän tutkija tästä nyt sitten ajattelee: päiväkirjan pitäjä kertoo tietävänsä pitävänsä julkista päiväkirjaa ja kirjoittaa sen mukaisesti (voisi vielä puhutella tutkijaa: "Hyvä dosentti, lue näin ja näin").

Kirjoittaminen ottaa hiukan lapaluihin. Jännitän jotain lihasta.

Sokoksen (appelsiineja ja kurkku) kautta kotiin. Katson dokumentin raamattujen salakuljetuksesta Neuvostoliittoon. Aitoa hörhötavaraa, joskin dokumentissa annettaneen ymmärtää, että asia oli ihan oikea. Neuvostoliittolaiset olivat todellisessa pulassa ilman raamatuita. No, totuus on kuitenkin se, että nämä uskovaiset levittivät valheellista ja äärimmäisen oikeistolaista propagandaa (Stefanus-Viesti). Uskonnollisuus ja yhteiskunnallinen edistyksellisyys tuntuvat länsimaissa sulkevan toisensa pois. Missä on suomalainen vapautuksen teologia? (Ajaudun näköjään aika kauas raamattujen salakujetuksesta.)

Dokumenttia katsoessani juon pernod'ta jaffalla. Tulen sopivasti humalaan ja vaikka syön ja yritän tehdä kaikkea, väsähdän ja nukahdan sohvalle. Niin siinä käy, kun yrittää olla mannermainen (paitsi että ei liene mannermaista juoda pernod'ta ja limpparia). Näin on käynyt ennenkin ja aina se naurattaa minua jälkeenpäin. Sinänsä kyllä ihan hyvä drinkki.

Kun herään, olen niin pöllämystynyt että päätän lähteä kirjastoon. Simon vihjeiden perusteella haen vielä muutaman elokuvarunon (Schreck, Seilonen, Kylätasku) Tampereelle lähetettäväksi. Sitten menen kotiin ja alan tehdä kuuden perunan perunamuusia. Lämmitän eilisen stroganoffin ja syön. Kastiketta on hiukan liian vähän ja joudun venyttelemään sen syömistä. Lopulta syön kuitenkin pelkkää muusia, joka on kyllä hyvää, niin kuin minun tekemäni muusi aina on.

Sitten tiskaan (kuuntelen haastatteluani kasetilta: hyvähän se on! kuulostan jopa asiantuntijalta) ja menen elokuviin. Rukajärven tie on niin pelottava elokuva, että en pysty hahmottamaan sitä. Yritän kirjoittaa siitä arvostelua (mihin? Filmihullun kiintiöni on vissiinkin täynnä), mutta en pysty. Elokuvassa mennään hämärän rajamaille melkein kauhuelokuvamaisesti, ja tässä se muistuttaa hiukan Coppolan Ilmestyskirjaa. Tuloksena on valitettavasti osin samanlaista sodan kaunistamista (ei kaunistelua, ehkä estetisointi olisi oikea sana). Tehokas, pimeä, maanitteleva elokuva, jonka rakkausdraama tosin on vähän turhan hento. Vanha lukiokaveri Matti Laitinen näyttelee yhtä miehistä - hän on komea, mutta näyttelijänä hänellä ei oikein tunnu olevan karismaa tai oikeata luontevuutta. Mutta hieno homma: ehkä hän pääsee vielä pitkälle. Joku kyllä löytää hänestä taatusti oikeatkin sävyt. Laskin kolme repliikkiä, yhdessä kohtauksessa hän laulaa muille miehille. Sehän sopii vanhalle rokkarille.

Elokuvan jälkeen videolta The Fast Show, jossa onkin hyviä pätkiä, niin kuin aina. Yritän katsoa vähän aikaa Amityville Horroria, mutta se on niin paska, että lopetan. Kuvassa jotain vikaa: ihan kuin muunnos cinemascopesta olisi tehty jotenkin väärin, naamat ovat vähän venuneen näköisiä. Lopetan ja menen nukkumaan. Luen vähän Eliasta ja nukahdan. Näen unta Matti Laitisesta. Ja jazzrumpali Billy Cobhamista (onko hän rumpali? muistanko nimen oikein? unessa yritin keittää hänelle kahvia omituisella kahvinkeittimellä).

keskiviikkona, joulukuuta 20, 2006

Arvostelu A.W. Yrjänän kirjasta

Hiukan häpeillen suhtaudun tähän juttuun, joka oli kai Turun Ylioppilaslehdessä (kun tämä ilmestyi, Tylkkärin nettisivuille ei jostain syystä pystynyt laittamaan kaikkia lehdessä olleita juttuja, joten tämä ei välttämättä löydy netistä muutoin). Nyt nolottaa, että olen kehunut Yrjänän hiukan yksinkertaisia runoja näin paljon. Näkyy niissä edelleen olevan hienoja yksittäisiä kohtia, mutta muutoin tuntuu, että tässä on vähän samaa kuin jossain Paolo Coelhossa: satunnaista, keskinkertaista läyhämystiikkaa. Myös kohta, jossa puhun postmoderneista runotytöistä, hävettää ja tuntuu, että olisi pyydettävä anteeksi.

Älykkörockkarjun runous yllättää

A.W. Yrjänä: Arcana. LIKE: Helsinki 1997. 99 s.

On aluksi vaikea suhtautua A.W. Yrjänän kaltaiseen hahmoon, kun tämä julkaisee esikoisrunokokoelmansa. Pinnalla ovat ensinnäkin ironia, kyynisyys ja epäusko. Voiko älykkörockin karju, josta postmodernit runotytöt näkevät märkiä unia, olla myös vakavasti otettava runoilija? CMX:n sanoitukset, niin mielenkiintoisia kuin ne useasti ovatkin, eivät välttämättä toimi luettuina (mikä on tietysti melkein kaiken rocklyriikan ongelma), vaan ne vaativat tuekseen yhtyeen hardcoretangon.

Kun kuitenkin lukee Arcanaa, tunteet väistyvät. Asenne muuttuu kyynisestä ja epäuskoisesta hämmästyneeksi ja yllättyneeksi. Yrjänä on yllättävän vanhanaikainen runoilija ja hän kääntää tämän vanhanaikaisuuden hyveekseen. Tässä vaiheessa on vielä vaikea sanoa, millainen on Yrjänän tulevaisuus julkaisevana runoilijana. Tuli & Savu -lehden tuoreessa numerossa julkaistu sikermä "Jokivartisen runoja", jonka joissain runoissa on osin samoja aineksia kuin Arcanassakin, ei ole yhtä hyvä. Yrjänä sortuu esimerkiksi "Pääkaupunki"-nimisessä runossa tieteellistä kieltä ja murretta sekoittaessaan liian helppoihin ratkaisuihin.

Helsingin Ylioppilaslehden haastattelussa Yrjänä sanoo, että hänen runojensa välistä putoilee hyllymetreittäin kirjoja. Runot on siis ladattu täyteen intertekstuaalisia viitteitä, minkä ilmeisesti pitäisi tehdä runojen lukemisen vaikeaksi nk. tavalliselle lukijalle. Yrjänä hiukan valehtelee: vaikka hänen runonsa ovat oppineita, ne eivät ole samalla tavalla (teko)vaikeita ja (teko)syvällisiä kuin monien hänen aikalaistensa runot. Yrjänän vanhanaikaisuus runoilijana on siinä, että hän käyttää suurimmaksi osaksi sanoja, jotka me kaikki tunnemme. Ja kun hän käyttää uskonnon tai uskonnollisen mystiikan oppisanoja, hän käyttää niitä sen verran harvoin, että ne yleensä pysäyttävät lukijan (elleivät sitten paljasta runoa ontoksi). Mielenkiintoisempi kuitenkin on tapa, jolla runot näyttävät olevan ristiriidassa nimiensä kanssa. Näin esimerkiksi runossa "Krotona", jonka mahdolliset mystiset sisällöt aukenevat vain vähitellen: "Sinä et kuvittele muuta kuin / mitä Näet / sekin sattuu / niinkuin kaikki mitä ei itse hallitse // Rapsutan kissaa / se on nukkuvinaan / muistelee Egyptin aikoja // Laitan pihassa kiviä peräkkäin / sanoja / en sano mitään / teen aitaa".

Vaikutelma, jonka Yrjänän runoista saa, on itse asiassa pyhien kirjoitusten vaikutelma. Aivan kuin lauluteksteissään, Yrjänä manaa. Nyt sävy on vain rauhallisempi, sisäänpäinkääntyneempi, enemmän keskeislyyrinen. Kerrottavina eivät ole irvokkaat tarinat maailman pahuudesta, vaan paljon lukevan minän epävarmuus tiedosta ja sen keinoista. "Kartta on alue / minuus solmu johon / miekka ei pysty", sanoo kokoelman aloittavan "Keter"-runoelman viides säkeistö. Yrjänä luottaa hiljaisiin paradokseihin, joiden ristiriitaista luonnetta ei aina tajua kovin nopeasti.

Aivan täysin onnistunut Arcana ei kuitenkaan ole. Helsingin Sanomain Jukka Petäjä ehätti jo kiittelemään sellaistakin runoa kuin "Isättömät". Runossa ei kuitenkaan ole mitään uutta: se on nopein vedoin piirretty kuvaus kolmen pojan elämästä, joka päättyy toisen pojan itsemurhaan ja toisen juoppouteen (vain runon muisteleva minä on säästynyt, vaikka hänestä ei sen enempää kerrotakaan). Petäjä kiitteli nimenomaan kuvaa suomalaisesta miehestä: eikö tämä ole aivan samaa, jo hiukan kliseistä tarinaa suomalaisen miehen kurjuudesta? Saman osaston muutkin runot lähentyvät arkipäivää tavalla, joka ei tee oikeutta muulle kirjalle. "Löin rikki" -niminen, jonkinlaisesta vieraantumisesta kertova runo on jo hiukan tavanomainen ja turha. Myös "mystisemmässä" ilmapiirissä liikkuva "Maa" päättyy antikliimaksiin: "Alan olla vanha oppimaan / nuori opettamaan / en jaksa väitellä / uskon totuuksien / syövyttävään voimaan".

On kuitenkin suomalaisessa nykyrunoudessa harvinaista, että runoilija pystyy pysäyttämään lukijan niinkin hienovaraisilla tavoilla kuin Yrjänä tekee. Silloin, kun hän onnistuu, hän on ehdoitta runoutemme kärkeä. Silloin, kun hän epäonnistuu, tuloksena on harmillista keskinkertaisuutta.

maanantaina, joulukuuta 18, 2006

Samuudellisuus

Say what? Seuraava on jonkinlainen kolumnin tapainen, esseen sävyjä hakeva teksti, joka joko julkaistiin tai sitten ei Turun Ylioppilaslehdessä Kari Uittomäen päätoimittaja-aikana eli vuosina 1998-1999. Tiedosto näkyy luodun keväällä 1999 - tämä auttaa sijoittamaan kommentit tiettyyn kontekstiin. Osa eetoksesta tuntuu pahan kerran vanhentuneelta tai sitten olen jo antautunut markkinavoimille.

Samuudellisuus

Suunnaton visuaalinen elämys Stockmannin miesten osastolla: kevään muotivärit ovat värittömiä, epävärejä. Vaatteet sulautuvat toisiinsa ennennäkemättömällä tavalla eikä niitä voi erottaa toisistaan. Jokainen vaate näyttää toiseltaan, koska niiden värittömyys on samaa.

Samaan aikaan tamperelaiset ystäväni ovat mananneet Finnkinon kompleksia: "Vituttaa mennä aina samaan paikkaan, kun menee elokuviin." Eräs muisteli kaiholla lopetettavia teattereita, joissa hän oli pienempänä hankkinut elokuvallisen perustietämyksensä. Osa näistä on ilmeisesti ollut hyvinkin epämääräisiä paikkoja, kuten jo kauan sitten lopetettu Ilves, jossa esitettiin alkuillasta pornoa ja sen jälkeen klassikkoja.

Kun paikat vähenevät, niihin ei enää voi liittyä mitään nostalgiaa. Paikka, jossa tapahtuu kaikki, ei voi olla mikään muistelun kohde, koska sen tuntu on jäsentymätön. Tuskin kukaan tulee muistelemaan kaiholla sitä, että hengaili kavereitten kanssa Hansa-korttelissa tai Tampereella Koskikeskuksessa. Kliinisyys tukahduttaa muistot. Pornoteatterin imelä haju on varmasti jäänyt vahvemmin mieleen kuin joka puolella tuoksuva popcorn.

Nyt kuitenkin näköjään halutaan, että kaikissa paikoissa voi tehdä kaikkia hommia. Uudet elokuvakompleksit ovat osa sumeaa virtaa, jossa voi tehdä ihan mitä tahansa: käydä siiderillä savuttomassa baarissa, tutustua etnografiseen aineistoon museossa, syödä elokuvissa sitä varten tehdyiltä penkeiltä. Elokuva sijoittuu näin luontevaksi osaksi sellaista elämää, jossa asioiden välillä ei ole enää mitään eroja. Elokuvatkaan eivät pian erotu toisistaan.
Asiakaskyselyjen perusteella tamperelaisen kompleksin yleisö haluaa katsella vain yhtä elokuvaa, Titanicia.

Trendi on siis samuudellisuus. Haetaan muotoja, jotka sekoittuvat toisiinsa. Elämykset koetaan paikoissa, joissa niiden välille ei voi tehdä eroja. Rakennukset näyttävät kaikki samoilta. Sanomalehtiäkään ei tarvita kuin yksi. Älykkönuoriso hakee Helsingin Sanomien viikkoliitteestä kaiken tarvitsemansa älyllisen sisällön. Pinnallinen hassutusjournalismi kertoo kaikesta kaiken. Pienemmissäkin lehdissä trendi on tämä: Aamulehden Treffi ilmestyy ties monessa sanomalehdessä, Turun Sanomissakin, joka sentään on olevinaan eri konsernia.

Esimerkkejä voi löytää vaikka kuinka paljon. Kaikki pitävät Ultra Brasta, joka kuulostaa aiemmilta sukupolvilta. Apocalyptica tekee hevistä konserttimusiikkia. Nuoret tytöt käyttävät hametta ja housuja samaan aikaan: kahden eri vaatekappaleen välillä ei ole mitään eroa.

Puhutaan uusyhteisöistä, joiden jäsenet haluavat erota muista. Markkinatalous kuitenkin imee nämäkin yhteisöt osaksi itseään: live-roolipelit ja sadomasokistien tyyli ovat kohta osaa samaa samuudellisuutta, jossa ei voi tehdä eroja. Alakulttuurit sulautuvat talouden nimissä jatkuvasti yläkulttuuriin - tai pikemminkin niin, että yläkulttuuri on osa alakulttuureja. Ja mitä kertoo se, että jotkut aina välillä haaveilevat verkkominuudesta, joka sekoittuu toisiin minuuksiin kenenkään sitä estämättä? Kaikki voisivat sulautua yhteen suunnattomaksi verkkoMinäksi (netI), jolle jokainen kokemus on yhtä ja samaa kokemusta.

keskiviikkona, joulukuuta 13, 2006

Lopun alkua

Ulkona on niin pimeää, että on syytä poimia levykkeeltä arvostelu katastrofeja käsittelevästä kirjasta. Tämäkin on julkaistu, samaisessa Agricola-tietokannassa kuin Hentus-kirjakin, mutta ei sitä sieltä kukaan löydä. Kirjan lukeminen oli aikoinaan turhauttavan tylsää, niin varmasti juttukin.

Sekalaista katastrofien historiaa

Yleinen marmatus seminaareista koostettujen artikkelikokoelmien kohdalla on se, että ne ovat hajanaisia ja että artikkelit antavat perin satunnaisen katsauksen aiheeseensa. Joskus tulee jopa miettineeksi, miksi artikkelikokoelmia ylipäätään julkaistaan. Toisaalta yksittäinenkin artikkeli saattaa oikeuttaa kokoelman olemassaolon.

Turun yliopiston yleinen historia järjesti syyskuussa 1995 seminaarin Onnettomuus, kriisi, katastrofi (tämäntyyppiset kolmiosaiset nimet - "sukupuoli, identiteetti, toiseus" - alkavat olla jo klisee), jossa pohdittiin monipuolisesti ja poikkitieteellsiesti katastrofien historiaa ja niiden henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia. Seminaarista koostettiin Lopun alku -kirja seuraavana vuonna ja siinä on monia artikkelikokoelmien huonoja puolia, joskin muutamat artikkelit ovat itsessään jo sen verran mielenkiintoisia, että kirja puoltaa paikkaansa.

Monitieteellisyys on säilynyt kirjassakin ja osat on jaoteltu, ihan järkevästi, katastrofien uutisointiin, niiden henkisiin vaikutuksiin sekä luonnon ja tekniikan riskeihin.

Hannu Salmi kirjoittaa teoksen johdannossa monia järkeviä sanoja. Hän toteaa, että katastrofifiktio on noussut 1800- ja 1900-lukujen teollistumiskehityksen myötä esiin aivan uudella tavalla. "Mitä enemmän länsimainen ihminen on luonut teknisiä uutuuksia", Salmi kirjoittaa, "aistiensa ja raajojensa mekaanisia jatkeita tai tavaratuotantonsa kiihdyttimiä, sitä riippuvaisemmaksi yhteiskunta on tullut tekniikasta." Salmi epäilee, että katastrofifiktio - romaanit, elokuvat, uutiset - on "terapeuttinen välttämättömyys, jolla yhteiskunnan lisääntynyttä kriisipotentiaalia on yritetty hallita." Katastrofit ovatkin tulleet tieteellisen mielenkiinnon kohteeksi nimenomaan saksalaisen sosiologi Ulrich Beckin kriisiyhteiskuntaa koskevien kirjoitusten myötä. Niitä käsittelee Ilmo Massa Lopun alkuun kirjoittamassaan artikkelissa.

Vaikka Beckin käsitteistöä on viime vuosina myös kritisoitu paljon, kriisiyhteiskunnasta puhuminen on jonkin verran selkiyttänyt yhteiskunnallista keskustelua. On tullut selväksi, että länsimainen ja globaali yhteiskunnallinen toiminta aiheuttaa aina sivuvaikutuksia, oli kyse sitten atomivoimalapäätöksistä tai AY-pomojen puhetta naisista "handicappeina". Teoilla on nykyään sellaisia vaikutuksia, joista emme itse välttämättä tiedä mitään. Tämä asettaa haasteen myös perinteiselle subjektikäsitykselle, jossa tekijä on tekojensa herra ja hallitsija - miten näin voisi olla, jos teoilla on sellaisia vaikutuksia, jotka näkyvät vasta vuosien kuluttua?

Lopun alku -kirjassa on turhantuntuisia artikkeleita. Näin on esimerkiksi Kalervo Hovin lyhyt juttu Estonian tuhosta - on vaikea hahmottaa, mikä on Hovin artikkelin funktio. Ehkä se puolustaa paikkaansa tiiviinä kertauksena, mitä tapahtui. Varsinaista analyysia tuhon syistä tai sen seurauksista ei tule. Myöskin Liisa Eräsen artikkeli Traumapsykologian lyhyt historia vaikuttaa turhalta - aihe on tärkeä ja kiinnostavakin, mutta Eränen kirjoittaa aivan liian pitkästi. Hänen artikkelinsa on pisin kirjan teksteistä ja olisi vain hyötynyt karsimisesta. Vaikuttaakin siltä, että kirjan toimitus olisi jäänyt hiukan puolitiehen.

Tämän positiivisena kääntöpuolena on taas muita artikkeleita, jotka esittävät kiinnostavia ajatuksia. Rauno Tenovuon artikkeli "Ilmakehän muutokset ihmiskunnan uhkana" tarjoilee tiiviisti sellaista tietoa, jota ei tavallisen maallikkolukijan saatavilla paljonkaan ole. Lisäksi Tenovuo kiistää monia kasvihuoneilmiöön liittyviä käsityksiä - paljon ei ole puhuttu siitä, että ilmansaasteet hidastuttavat kasvihuoneilmiötä, koska fossiilisista polttoaineista syntyvä rikkidioksidi heijastaa auringon säteitä takaisin.

Monet kirjan katastrofien mentaalista puolta valottavat artikkelit ovat tutustumisen arvoisia, varsinkin Hannu Salmen teksti onnettomuusuutisointien historiasta valottaa asiaa monipuolisesti. Pirjo-Liisa Niinimäen "Hartolan vaimosta jäi vain tuohivirsu" käsittelee kiinnostavasti suomalaisten arkkiveisujen (yleensä neljäsivuisten, usein omalla kustannuksella painettujen virsityylisten, murhia yms. käsittelevien laulujen) välittämää kuvaa katastrofeista.

Kirjassa ei puhuta sanallakaan erityisestä katastrofi-, raunio- tai saasteromantiikasta. Jo 1700-luvun puolesta välistä asti varsinkin eurooppalaisessa ajattelussa on esiintynyt ajatuksia siitä, että tuhoutumisessa on jotain ylevää, subliimia. Ihminen on voinut tarkkailla luonnon voittokulkua etäällä ja kokea subliimin elämyksen. Tämä synnytti mm. keinotekoisten raunioiden muodin 1700- ja 1800-luvun puutarhataiteessa. Saasteromantiikka taas näkyy edelleenkin mm. dekadenteissa rockvideoissa ja science fiction -elokuvissa (Blade Runner).

perjantaina, joulukuuta 08, 2006

Ernesti Hentunen

Tämä arvio voi löytyä muualtakin netistä - Agricola-tietokannasta -, mutta joku voi törmätä siihen täälläkin. Kai tätä joku lukee? Joku ainakin sanoi minulle viikko sitten lukevansa tätä blogia.

(ei otsikkoa näköjään)

Mikko Uola: Ernesti Hentunen - tasavallan hovinarri. Suomalaisen populismin juurilla. Turun yliopiston poliittisen historian tutkimuksia 7. Turku 1997. 172 s.

Ernesti Hentunen (1855-1951) oli ilmiö suomalaisessa politiikassa ja kulttuurielämässä: isotteleva, häijysuinen ja poliittisilta mielipiteiltään vähintäänkin omituinen julkisuuden henkilö.

Hentunen oli lakimies, joka oli ainakin omien sanojensa mukaan väitellyt Sorbonnen yliopistossa. Lakimiehen taustaansa hän saattoi käyttää hyväksi, kun hän kävi monia oikeustaisteluja häntä vastaan nostetuista kunnianoikeudenloukkauksista. Hentunen julkaisi vuodesta 1928 vuoteen 1951, aina kuolemaansa saakka, monia lehtiä, joista tunnetuin oli epäilemättä Totuuden Torvi. Lehden nimestä on tullut lentävä lause - vähemmälle huomiolle ovat jääneet Hentusen muut, kenties lennokkaamminkin nimetyt lehdet Kovaääninen, Minä Ulvon ja joululehti Orjan Joulukellot. Totuuden Torvessa, jonka nimiösivulla ilmoitettiin sen ilmestyvän "tarpeen vaatiessa", Hentunen kävi lähes kaikkien ihmisten kimppuun, varsinkin poliitikkojen ja virkamiesten, joiden hän väitti olevan sivistymättömiä.

Hentusesta tuli kuuluisuus varsinkin välirauhan jälkeen, kun hän kritisoi, kenties ainoana julkisuudessa, YYA-sopimusta ja Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita. Monet vanhan kansan ihmiset muistavat Hentusen maakuntakiertueiltaan, joilla hän ilmeisesti keräsi varsin suuria kuulijajoukkoja. Hentusella oli oma puoluekin, Radikaalinen Kansanpuolue, jolla ei kuitenkaan riittänyt koskaan kannatusta Helsingin kaupunginvaltuustoa pidemmälle. Hentusella oli, ainakin osin perusteltu, hullun maine ja Totuuden Torvella huumorilehden maine. Hentusen poliittista uraa tuskin auttoi se, että hän ennen sotaa ilmoitti kannattavansa vasemmistolaista liikettä ja sodan jälkeen ilmoitti vastustavansa kommunismia ja Neuvostoliittoa.

Hentusesta ei ole ollut saatavilla juuri minkäänlaista perusteellista selvitystä lukuun ottamatta Esko Salmisen teosta Aselevosta kaappaushankkeeseen. Sensuuri ja itsesensuuri Suomen lehdistössä 1944-48. Turun yliopiston poliittisen historian tutkija Mikko Uola on nyt julkaissut Hentusesta suppeahkon elämäkerran, joka tietystä kuivuudestaan huolimatta on mielenkiintoista luettavaa. On itse asiassa ihme, että poliittisessa historiassa Hentusta on pidetty jotenkin mitättömänä tutkimuskohteena - hänhän on kuitenkin ollut oppositiomies sellaisina aikoina, jolloin oppositiota ei juurikaan ollut. Jotain Hentusesta kertonee se, että hänen lehtiään keräilevät enimmin nk. potkurihattukirjallisuuteen keskittyvät bibliofiilit. Totuuden Torven huolittelematon tyyli ja Hentusen tapa puhua itsestään yksikön ensimmäisen persoonan sijasta omalla etunimellään ("Ernestiä pidetään hulluna" jne.) takaa edelleen tietyn hupiasteen.

Hentusesta on vaikea saada otetta ja Uolakin joutuu hiukan hankalanoloisesti väittämään, että Hentusen poliittisissa takinkäännöksissä olisi ollut tiettyä logiikkaa, kun hän ensiksi - sihteerinsä kertomuksen (Nyrkki 9/1963) mukaan - ilmoitti kannattavansa kansallistamista ja sen jälkeen vastustavansa sitä. Selitys: "Poliitikon on saatava kannattajia sekä kansallistamisen kannattajista että vastustajista. Kun on selittänyt saman asian kymmenellä eri tavalla, voi jälkeenpäin aina todistaa olleensa oikeassa." (s. 156) Tämän lausunnon perusteella Hentunen vaikuttaa oikeastaan opportunistilta, jolla ei lopultakaan ollut kykyjä oman uransa nostamiseen.

Uolan tutkimus on lyhyydestään huolimatta varsin perusteellinen. Hän pohtii alkuluvussa poliittisen populismin ongelmaa ja kysyy, sopiiko Hentusen edustama rääväsuisuus siihen. Hentusen edustama vaatimus poliittikojen sivistystasosta on kuitenkin poikkeuksellinen populistinen ajatus, kuten Uola itsekin huomauttaa, koska yleensähän populistiset liikkeet nimenomaan vaativat intellektuellisen eliitin poistamista vallan kahvoista. Lyhyen alkuluvun jälkeen Uola selvittää Hentusen elämän eri vaiheita, opettajuudesta Kristiinan kaupungissa 1910-luvulla ja siirtymisen Helsinkiin vähäosaisten oikeusasiamieheksi ja lopulta siirtymisen erään oikeussyytteen kautta politiikan päätoimiseksi vastustajaksi ja lehden päätoimittajaksi.

Uola tekee kyllä hyvin selkoa Hentusen toimista, mutta varoo jostain syystä tekemästä melko ilmeistä johtopäätöstä: että Hentunen oli vähintäänkin paranoidi ja suuruudenhullu. Uola siteeraa pitkään Hentusen omatoimista ansioluetteloa, jota tämä käytti kirjelomakkeissaan ja lehti-ilmoituksissaan. Pienehkö pätkä riittäköön:

"Vert. siviil. oik. prod. I.d.N. Pariisin yliop. lakit.toht. Lakit. toht. tutk. Geneven yliop. Tutk. Kansainväl. korkeitten tieteitten korkeakoulussa, Tutkinto Clermont-Ferradin yliop. hist.kielitiet. tiedek. Dijonin, Grenoblen, Bruxellin yliopistossa. Italian, Espanjan, Kiinan korkeitten tieteitten korkeakoulun oppilas. Vert. siviil. oik. yhd. jäsen, Baltian ja Skandinavian maitten lainsäädännön osaston esittelijäsiht." (s. 59)

Lista jatkuu vielä toistakymmentä riviä ja loppuu mahtipontisesti: "Belgian kuningashuoneen kunniaksi "La Tragenie la Couronne" ja Englannin kuninkaan kruunajaisjuhlaan kirjoitetun "La Couronne du Roi Georges VI" 32 sivuinen runomittainen juhlajulkaisu Nevarois nimisenä runoilijana. Ranskan runoilijaliiton jäsen."

Hentusen valmistumista Sorbonnesta ei ole voitu varmentaa. Hentunen asui ennen toista maailmansotaa Ranskassa, josta hän palasi tohtorina - se, että Sorbonnen tuon ajan paperit tuhoutuivat sodassa, häntä tuskin haittasi. Hentusen väitöskirjakseen väittämänsä teoksen L'Immixtion, étude de droit international Uola toteaa ylimalkaiseksi ja mainitsee, ettei väitöstä otettu tarkastettavaksi Helsingin yliopistoon.

Hentunen oli sodan aikaan ja varsinkin sen jälkeen Valpon tarkkailema. Häntä syytettiin monta kertaa Suomen ja ulkovaltojen suhteen vaarantamisesta - presidentti Paasikivikin ehdotti erään Hentusen kirjoituksen johdosta lainmuutosta, jotta Hentunen olisi voitu tuomita. Kommunistit pitivät Hentusta hulluna, joka ei välttämättä ollut edes vaaraton, niin kuin porvarit ajattelivat. Jossain vaiheessa, kun Hentusen puolueen rivit hajosivat sisäisiin erimielisyyksiin, hänen kannatuksensa laski ja Valpon tilalle perustettu Sapo lakkasi tarkkailemasta häntä. Kun Hentunen kuoli 1951, hänen perikuntansa jatkoi Totuuden Torven julkaisemista, kuitenkin keskittyen lähinnä halpahintaiseen poliittiseen pilaan. Lehden ilmestyminen lakkasi kokonaan 1958.

Mitä Hentusesta on sanottava? Uola tuntuu pitävän häntä jotenkin varteenotettavana vastavoimana monille suomalaisen politiikan vinoutumille. Ehkä tästä johtuu, ettei Uola pidä Hentusta vainoharhaisena - kyseessä on mahdollisesti jonkinlainen vastentahtoinen ihailu. Oliko Hentusessa jotain ihailtavaa? Ainakin hän näyttää ensimmäisenä keksineen sanaleikin "Kekko-Slovakia" ja hänen puolueensa - ts. hänen itsensä - vaaliohjelmissa on toisinaan järkeviäkin sosiaalisia uudistuksia osan jäädessä omituisiksi: "[Helsingin] Kaupungintalo korotettava 3 kerroksella ja koristettava pilaririvistöllä. Korkea huipputorni, jossa kellolaite, joka soittaa klo 12 hymnin. Huipussa valaistu leijona." (vuoden 1947 kunnallisvaaliohjelmasta; s. 112) Ehkä on niin kuin Uolakin sanoo, että Hentusen rooli oli narrin rooli. Se ei muuttanut yhteiskunnassa mitään - Hentusen kaupunginvaltuutetun aika kului torailussa - eikä nostanut minkäänlaista kapinaliikettä epäkohtia vastaan. Kuten Uola toteaa, Hentusen toiminta, joka tieten tai tahtomattaan, kokeili jatkuvasti sen rajoja, mitä Suomessa on saanut sanoa ja mitä ei. Se on jo arvo sinänsä.

lauantaina, joulukuuta 02, 2006

Muistoja lähiöstä

Kirjoitin kymmenisen vuotta sitten muistelmia vuosistani Pormestarinluodossa, porilaisessa lähiössä, jossa asuin vuodet 1972-1990 (edelleen kauemmin kuin missään muualla! vasta kahden vuoden päästä olen asunut ylipäätään yhtä kauan jossain muualla). Osoitin jutun äitini toimittamalle lähiölehdelle, Porkkana-Uutisille (tai -Sanomille, en enää oikein muista), mutta syystä tai toisesta äiti ei sitä lehteen ikinä laittanut. Ehkä se oli liian surumielinen, niin kuin hän itse tekstiä kuvaili. Tekstin fragmentaarinen muoto on varmasti Barthes-vaikutteinen - saman ajan tekstejä olen täällä aiemminkin julaissut.

Pari selitystä tekstiin: me asuimme (ja äitini asuu edelleen) Messintie 3:ssa. Pormestarilainen oli 70-luvulla ilmestynyt äitini toimittama asukaslehti, asukastoiminnan kulta-ajalta, kahdelle puolelle painettu aanelospaperi. Maailman parhaita nuorisokirjoja sarjakuvina ei kai ole ihan niin naiivi kuin 90-lukulaisena intellektuellina muistelin.

Pellavapää vesibussissa
Muutama irrallinen muisto Pormestarinluodosta 1972-1990

I
Ensimmäisten vuosien kohdalla joudun turvautumaan omien muistojeni sijasta toisenlaiseen tallennukseen. Näen itseni pienenä pellavapäänä kaitafilmeistä, joita isäni ja setäni tekivät 1970-luvulla: istun rattaissa ja ihmettelen. Pormestarinluoto näkyy filmeissä puoliksi rakennettuna, puoliksi valmiina. Filmit ovat harvinaislaatuinen dokumentti: missään elokuvassa ei taatusti ole kuvattu Pormestarinluotoa. Voin nähdä, kuinka autiota on K-kaupan ympärillä. Pihaan ajava auto kulkee tyhjyyden keskellä. Vaikuttaa olevan ikuinen talvi. Kun kuvattiin kesällä, kuvattiin jossain muualla Porissa. Jotain hyvääkin Pormestarinluodossa sentään on: näen, että ikkunalauta on sen verran tukeva, että se kestää minun painoni.

II
Isäni on monta kertaa kertonut minulle, kuinka hän jonain aamuna katseli parvekkeelta joelle päin. Pihalla kasvoi yksi puu. Sen luokse ajoi kuorma-auto, josta tulleet miehet kaatoivat puun, heittivät sen autoon ja ajoivat pois. En muista puuta. Muistan sen sijaan jonkin suunnattoman hiekkakasan Messintie 3:n edessä. Hukkasin sinne pikkuauton ja kun sen löysi joku muu, yritin väittää, että se oli minun. Vihollinen otti auktoriteetin apuun: ohikulkenut aikuinen saatiin tähdentämään, että löytäjä saa pitää. Näin pikkuautoni vietiin minulta. Isonsannan ala-asteen ja Alahangantien kolmikerroksisten talojen välissä oli samoihin aikoihin suunnaton jättömaa, jonne yritimme ystäväni Hannun kanssa tehdä seikkailuretkiä. Liikuttava jäänne lukemiemme poikakirjojen maailmoista: vaatimattomaan puskaan tehty majan yritelmä ei mielikuvitusta paljoakaan innostanut. Jokin suru on kuitenkin siinä, kun katselen, missä järjestyksessä alue nyt on: sitä halkovat pyörätiet, siinä on puuistutuksia, tasaisesti aaltoilevia kumpuja. Ei mitään, mikä innoittaisi seikkailuihin.

III
Kerrostalojen vintit ovat oma mytologiansa. Eräs ystäväni, joka ei ole koskaan asunut kerrostaloissa, ei ymmärtänyt ollenkaan, kun selitin hänelle, että vinteille mennään etsimään pornolehtiä. Maagisella hetkellä näin jossain laatikossa kerran jonkin lehden takakannesta nyttemmin kuolleen Urkki-lehden mainoksen. Luulin monta vuotta, että jotkut todella vievät pornolehtensä vintille poikien löydettäväksi. Kun me veimme isoveljeni ja minun sarjakuvakokoelmat vintille, joku murtautui lokeroon ja vei laatikollisen sarjakuvia. Kauheasti ei naurattanut se, että typerys sai kaikkein huonoimmat sarjakuvat (naiivi sarja Maailman parhaita nuorisokirjoja sarjakuvina ja muita vastaavia). Nykyään vinteille ei pääse kuin erikoisavaimella: eräs mytologian muoto on tuhottu.

IV
Reviiriajattelu iskostetaan lapsiin pienestä pitäen. Olin kerran menossa Messintie 1:n pihaan. Aikeeni esti minua ehkä vuoden vanhempi, tuiman näköinen tumma tyttö, joka sanoi, ettei toiseen pihaan saa tulla. Minua alkoi heti pelottaa ja käännyin pois ja uskoin varmasti monta vuotta, että toiseen pihaan ei todellakaan saa mennä. Olisin voinut kysyä, miten sitten pääsee kavereittensa luokse. Tyttö olisi voinut sanoa, että jos on kutsu, niin sitten pääsee. Kun aloin myöhemmin käydä erään toverini luona Keulantiellä, kuljin usein merkittyjä teitä pitkin ja vasta vuosien jälkeen aloin oikaista pihojen lävitse. Ehkä tumma tyttökin oli jo silloin oppinut, että niin voi tehdä.

V
Yleisin uni taitaa olla se, kun hissi ei pysähdykään siinä, missä sen pitäisi, vaan jatkaa loputtomiin ja tulee lopulta sellaisiin kerroksiin, joita talossa ei edes ole. Olen nähnyt tämän unen toistuvasti: hissi nousee yhä ylemmäs ja ylemmäs, aina 15. kerrokseen asti eikä sittenkään pysähdy. Näin kävi aina, kun hissi oli ollut päivällä epäkunnossa. Lisäksi minua pelotti aina, kun rapussa lorvi ilkeitä poikia, jotka osasivat ovea nykäisemällä pysäyttää hissin kerrosten väliin. Kun jaoimme isoveljeni kanssa vaikkapa muinaista Pormestarilaista, minua pelotti aina mennä muihin rappuihin, koska niissä tuntui järjestään olevan huonompikuntoinen hissi kuin omassa rapussamme. Niissä oli useasti myös enemmän piirroksia.

VI
Pormestarinluodon tärkein turistipyydys oli pitkään vesibussi, jonka ensimmäinen lähtö Kirjurinluotoon oli kesän tärkeimpiä tapahtumia. Muistan, että erään kerran bussiin oli jopa ruuhkaa. Sitkeä muiden poikien ylläpitämä huhu kertoi, että vesibussiyhtiön edellinen vene oli uponnut jonnekin aivan lähelle käytössä ollutta laituria. Jokaisella matkallani mietin, kuinka nopeasti ehtisin napata penkkien yläpuolella olleet pelastusliivit. Viimeisellä (näin ainakin luulen) matkallani yritin jo luoda jonkinlaista käytännön järkeä vesibussin käyttöön: olin juuri tulossa kirjastosta kirjojen kanssa, kävelin Kirjurinluotoon, äkkäsin lukion luokkatoverini Fridan jäätelökioskin myyjänä, söin jäätelön ja nousin vesibussiin, joka vei minut ilmaiseksi melkein kotiovelle. Ajattelin, että voisi olla vaikkapa järkevää kulkea tällä tavalla kaupungille. Melkein heti tämän jälkeen liikenne lakkautettiin. Vesibussi tuoksui aina samalle polttoaineen ja kumin (penkin päällykset) sekoitukselle. Erään kerran isoveljeni piti jalkaansa vastapäisellä penkillä, jolloin veneen - ilmeisesti - omistajan poika tuli sanomaan, että jää jälki. Isoveljeni otti jalan pois, pyyhki jälkeä hiukan ja totesi luokkavihan täyttämällä nuoren kommunistin äänellä: "Nuo on porvareita."

VII
Pormestarinluodosta ei ole kovinkaan pitkä matka kaupunkiin. Pyörällä välimatkan selvittää helposti kymmenessäkin minuutissa, kävellen vajaassa puolessa tunnissa. Muistan kuitenkin, kuinka tuskallista oli käydä isoveljeni kanssa kaupungilla divarikierroksella (ostelimme paljon Aku Ankkoja ja muita sarjakuvia): meillä oli Nyrkkilän puiston varrella kaksi vakiopuuta, joissa istuimme, luimme ostoksiamme ja lepäsimme jaksaaksemme kotiin asti (parempi puista, joka sijaitsi sillan kupeessa, on nyttemmin kaadettu). En osaa enää kuvitella, kuinka tuskallista oli kävellä uimahallille asti: siihen meni muistaakseni kaksi tuntia.

Turku, 9.7.1997