maanantaina, syyskuuta 03, 2007

Pulp-kirjallisuudesta yleistä

Muistiinpanoja, joista osa päätyi Pulpografian johdantoon, osa ei. Suurin osa on aika jäsentymättömässä muodossa. Osa on kirjoitettu rumasti versaaleilla, en jaksa muuttaa.

kovaksikeitetyn kirjallisuuden vaikutteista:

Suomalainen tutkija Jopi Nyman etsii tutkimuksessaan Men Alone (1997) kovaksikeitetyn kirjallisuuden syntyä 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana tapahtuneista yleisistä kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksista. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Amerikassa vaikutti vielä yksinkertainen frontier-tyyppinen ajattelu, jossa ajateltiin, että rohkeat ja toiminnalliset miehet, uudisraivaajat, pitävät valtiota ja yhteiskuntaa pystyssä. Ajattelu näkyi niin mediatietoisen presidentti Theodore Rooseveltin kirjoittamissa eräkirjoissa (mm. Ranch Life and the Hunting-Trail, 1888) kuin varhaisissa lännenteoksissa, joiden tarjoama maailmankuva oli optimistinen ja keskiluokkainen. Myös Horatio Algerin kaltaisten kirjailijoiden tarjoama kuva miehestä, joka omalla työllään nousee yhteiskunnan huipulle, liittyy tähän ajatteluun.

Nymanin mukaan muutokset tapahtuivat suureksi osaksi 1920-luvulla. Naiset astuivat työelämän piiriin ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin miehet olivat sodassa. Lisäksi suuri osa naisia toimi Euroopassa huoltotehtävissä ja he näkivät Euroopassa vapaamielisempää elämää, jossa heitä ei yritetty pidätellä kodin piirissä. Naiset siis astuivat feminiinisenä pidetystä yksityisestä sfääristä julkiseen sfääriin, joka aiemmin oli ollut vain miesten omaisuutta. Vaikutus kasaantui 1920-luvulla, jolloin syntyi ns. jazz-tytön ihanne: nuori, itsenäinen nainen, joka ei välittänyt entisistä pukeutumiskoodeista (ja otti omakseen minihameet, hylkäsi korsetin ja leikkasi hiuksensa lyhyeksi) ja joka juhli yhtä kovaa kuin miehetkin.

Nymanin mukaan kovaksikeitetty kirjallisuus on vastareaktio naisten uudelle asemalle. Nymanin tutkimissa teksteissä - Kirjava satama, Vahinko kello kaulassa eli Postimies soittaa aina kahdesti, Ammutaanhan hevosiakin ja Punaista satoa - näkyy kaikissa miesten pyrkimys säilyttää julkinen, toiminnan sfääri puhtaana naisten (ja naismaisten tai epämiesmäisten miesten) vaikutuksesta. Nyman esittää, että kovaksikeitetty kirjallisuus kertoo miehistä, jotka pyrkivät hallitsemaan naista - Nyman menee jopa niin pitkälle, että yhdistää kovaksikeitettyjen miesten maskuliinisuusihanteen natsismin maskuliinisuuteen. John G. Cawelti tosin toteaa, että ainakin yksityisetsivät erottaa Hemingwayn sankareista se, että he eivät lopultakaan murru feminiinisen yhteiskunnan alla – yksityisetsivä voi kärsiä, mutta hän ei koskaan häviä. Hän on lopultakin voittamaton.

Nymanin mukaan miesten pyrkimys maailman hallitsemiseen epäonnistuu ja jäljelle jää vain vanhan maailman haikailu. Nyman väittää lopulta, että kovaksikeitetty kirjallisuus, jota on usein pidetty yhteiskunnallisesti radikaalina lajityyppinä, on taantumuksellista ja epähistoriallista, koska se hylkää kehityksen ja pyrkii pitämään naiset vanhojen ideologioiden mukaisissa rajoissa. Lajin ominaispiirteinä pitkään pysyneet surullisuus ja alakuloisuus taas johtuvat siitä, että miehet eivät onnistu pyrkimyksissään ja heidän maailmansa tuhoutuu.

Nymanin malli vaikuttaa usein liian yksioikoiselta; tuntuu toisinaan siltä, ettei hän tunne riittävästi lajityypin kaikkia tekstejä (sopiiko hänen analyysinsa esimerkiksi naisten kirjoittamaan kovaksikeitettyyn kirjallisuuteen, vaikkapa Dorothy Hitchensin tai Vin Packerin kirjoihin, tai Cornell Woolrichin kaltaiseen homoseksuaaliseen kirjailijaan? Sopiiko se Ross Macdonaldiin tai Michael Collinsiin?). Se on kuitenkin pätevä lajityypin ideologiaan keskittyvä kritiikki ja se selittää osaltaan senkin, miksi muuten niin sukupuolisesti tasa-arvoisen klassisen Hollywoodin lajityypeistä juuri rikoselokuva on naisvihamielisintä (vrt. Maltan haukan harvat naishahmot; James Naremore tosin toteaa, että Chandlerin Pitkät jäähyväiset on ollut paljon radikaalimpi omana aikanaan kuin Robert Altmanin ylistetty filmitulkinta, jossa Naremore näkee naisvihaa ja poliisien toimintaan kohdistuvaa apatiaa).

Voi kuitenkin ajatella, että juuri menneen maailman haikailu ja miehen roolin jatkuvasti epäonnistuva pelastusyritys ovat niitä tekijöitä, jotka luovat lajityypin viehätyksen nykylukijoidenkin mielessä. Kovaksikeitetyn kirjallisuuden piiriin on 1980-luvulta alkaen tullut enenevässä määrin naisia - Sara Paretsky, Marcia Muller ja monia muita -, joten lajityypin lukijoina on naisiakin, mutta vaikuttaa siltä, että kovaksikeitettyä kirjallisuutta lukevat nykyäänkin lähinnä miehet. Lisäksi monet (mies)lukijat tuomitsevat Paretskyn ja kumppaneiden pyrkimykset inhimillistää tai ainakin pehmentää lajityypin piirteitä ja haikailevat menneiden aikojen kovuuden ja karskiuden perään. On myös naisdekkaristeja, joiden teksteissä naiset ovat yhtä kovia kuin menneiden aikojen miehetkin. Lisäksi osa "pehmeistä" mieskirjailijoiden luomista dekkareista oli syntynyt jo ennen kuin naiset alkoivat toden teolla kirjoittaa lajityypin kirjoja, näin esimerkiksi Michael Collinsin Dan Fortune.

Jos Nymanin analyysi hyväksytään, voidaan todeta, että kovaksikeitetty lajityyppi on tehnyt täyden kehän: se on syntynyt taantumuksellisena reaktiona ajan kehitykseen ja vielä 2000-luvulla, kohta sata vuotta lajityypin syntymän jälkeen, mieslukijat haikailevat sen edustamien alkuperäisten arvojen perään. Ja näin todella ilmeisesti tapahtuu: kuten alan pitkäaikainen harrastaja Dick Lochte totesi Playboyssa maaliskuussa 2000, Amerikassa ilmestyy yli sata yksityisetsiväkirjasarjaa - Kanadassa, Euroopassa ja Australiassa lisäksi reilut parikymmentä (mikä luku tuskin sisältää esimerkiksi Reijo Mäen Jussi Vares -kirjoja tai Aki Rauhalan dekkareita).

(tähän väliin jotain aasinsiltaa)

Lisäksi Nyman näkee kovaksikeitetyssä kirjallisuudessa ja varsinkin sen korkeakirjallisesti kanonisoiduissa edustajissa (Hemingwayn Kirjava satama, Horace McCoyn Ammutaanhan hevosiakin) modernismin vaikutusta. Nymanin mukaan modernismin perintöä ovat ainakin metafora "autiosta maasta" sekä goottilaisen kirjallisuuden kuva ihmistä uhkaavasta ympäristöstä. Nyman huomauttaa, että kovaksikeitetty kirjallisuus on täynnä viittauksia veteen, ja toteaa, että kyse on frontier-ihanteen murtumisesta: ainoastaan vesi, Tyyni valtameri Kalifornian edustalla tai Kuubaa ympäröivä Atlantti, voivat olla vapahtavia tai pelastavia elementtejä. Näin jatkuva sade Chandlerin Syvässä unessa ja T.S. Eliotin modernistisessa runoelmassa Autio maa ovat lopulta saman pettymyksen ilmaisua. Autiota maata edustavat kovaksikeitetyssä kirjallisuudessa yhtälailla suurkaupunki tai korruptoitunut maaseutu, kuten Dashiell Hammettin teoksessa Veristä satoa (1929).

Saman huomion tekee myös John G. Cawelti, joka leikkisästi toteaa, että kovaksikeitetyn yksityisetsiväkirjallisuuden miljöö on ”epäsäätyinen avioliitto” Eliotin Aution maan ja Playboyn loisteliaan maailman välillä. Siksi yksityisetsivät toimivatkin suurkaupungeissa – tapahtumia pitää olla riittävästi ja niiden pitää olla värikkäitä, muuten tarinassa ei ole oikeata rytmiä ja painotusta.

vertaa railakkaita pulp-kertomuksia näihin, totea, että kaupunkikuvasta tulee stereotyyppinen/arkkityyppinen, mutta mitään arvotusta ei välttämättä ole, onko kaupunki paha jossain John Lawrencessa jne.

toisen maailmansodan jälkeisestä kioskikirjallisuudesta (pulp culture fiction):

Kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden toinen kultakausi 1930-luvun pulp-lehtien kukoistuksen jälkeen oli epäilemättä toisen maailmansodan jälkeinen aika, 1940-luvun loppu ja 1950-luku. Tänä aikana kustannusmaailma koki murroksen, mm. television ja sarjakuvien lisääntyvän suosion takia. Pulp-lehdet kuolivat ja tilalle tulivat pehmeäkantiset kioskikirjat (englanniksi ”paperback original”, erotukseksi kirjoista, jotka julkaistaan ensiksi kovakantisina ja sitten vasta suosittuina pehmeäkantisina laitoksina). Näiden pehmeäkantisten kirjojen tärkeimmiksi lajityypeiksi tulivat rikoskirjallisuus ja lännenkirjallisuus, jossain määrin myös science fiction. 1950-luvun pokkarit yhdistetään kuitenkin yleensä juuri rikoskirjallisuuteen ja sen joihinkin alalajeihin, kuten nuorisorikollisuuskuvauksiin.

Woody Haut nimittää koko aikaa ”pulp cultureksi” ja kioskikirjoja tämän perusteella ”pulp culture fictioniksi”. Hautin mukaan koko aikaa määrittää Yhdysvaltoja riivannut paranoia, joka kohdistui muunmaalaisiin, kommunisteihin tai muihin ihmisiin, jotka edustivat Yhdysvalloille ”vierasta” ideologiaa, ja muihin rotuihin tai alakulttuureihin, esimerkiksi nuorisoon. Paranoiaa edustivat mm. ajan ufo-innostus, senaattori McCarthyn järjestämät Hollywoodin kommunistivainot, pornografian vastaiset kansalliset komiteat, atomipommi-intoilu ja ylipäätään koko kylmä sota, Rosenbergien tapaus ja niin edelleen. Hautin mukaan näissä asioissa ilmenevä paranoia ilmenee myös teksteissä, joissa fakta ja fiktio sekoittuvat ja joissa henkilötkään eivät usein tiedä, mistä on kyse. Hautin mukaan jopa lukijat sekoittivat usein faktan ja fiktion keskenään – miten hän tämän todistaa, on eri juttu, ellei hän sitten tarkoita monien ajan kirjojen kaoottista juonta. (Tämä oli kuitenkin ollut jo aiemman, varsinaisen pulp-aikakauden rikoskirjallisuuden vakiokalustoa.)

Haut sanoo, että kovaksikeitetty kirjallisuus hyötyi paranoiasta enemmän kuin klassinen rikoskirjallisuus, koska kovaksikeitetty kirjallisuus keskittyy kerronnan etenemiseen ja henkilökuvaukseen, kun taas klassisen rikoskirjallisuuden kiinnekohdat ovat järjestys, juoni ja lineaarisuus. Paranoidista tilannetta ei voi kuvata klassisen rikoskirjallisuuden keinoin; samalla sotaaedeltävät ja sen aikaiset yksityisetsivät tulivat anomalioiksi. Etsivähahmo vanhentui, väittää Haut, ja muuttui monissa kirjoissa parodiaksi (Richard S. Prather, Stephen Marlowe). Ei siis ihme, että parhaissa 1950-luvun kioskikirjoissa päähenkilönä ei usein ollutkaan yksityisetsivä, vaan aivan tavallinen ihminen, joka vain joutuu rikoksen pyörteisiin.

Hautin mukaan kioskipokkarien rikoskirjallisuus pystyi käsittelemään suorasukaisemmin Yhdysvaltain kansallista tilaa kuin esimerkiksi Hollywoodin noir-elokuvat, joissa niissäkin näkyi paranoian aineksia. Paranoia vain näkyi paljaampana kioskikirjoissa. Jim Thompson, joka 1980- ja 1990-luvuilla nousi suureen maineeseen, käyttää tätä paranoiaa selvimmin muokatessaan kerrontaansa – Thompson käyttää jopa modernistisen kaunokirjallisuuden keinoja (tajunnanvirta, eri kertojien samanaikaisuus jne.). David Goodis ja Chester Himes ovat myös erinomaisia paranoian kuvaajia.

POHDI TÄTÄ: FILM NOIR <-> 50-LUVUN POKKARIT, VAIKUTUS KUMMASTA SUUNNASTA: ON PUHUTTU SIITÄ, ETTÄ MONISTA POKKAREISTA TEHTIIN TÄRKEITÄ ELOKUVIA ("DARK PASSAGE" &C.), MUTTA ONKO PUHUTTU SIITÄ, ETTÄ FILM NOIRIEN "IKONOGRAFIAA" ESIINTYY MYÖS AJAN TAVANOMAISISSA NOVELLEISSA JA ROMAANEISSA? VÄITETÄÄN, ETTÄ FILM NOIRIN TYYLI &C. ON JOTENKIN TIEDOTONTA (VRT. AJATUS SIITÄ, ETTÄ FILM NOIRIN TEKIJÄT EIVÄT TIENNEET TEKEVÄNSÄ FILM NOIRIA), MUTTA JOS KERRAN SAMOJA PIIRTEITÄ ON POKKAREISSA, MITEN VOIDAAN VÄITTÄÄ, ETTÄ TYYLIPIIRTEET OVAT TIEDOTTOMIA, TS. TARKOITAN SITÄ, ETTÄ NIIDEN TÄYTYY OLLA YLEISESTI HYVÄKSYTTYJÄ, YLEISESTI KÄYTÖSSÄ JA KOKO AIKAKAUTTA LEIMAAVIA (MUUTEN PITÄISI VÄITTÄÄ, ETTÄ POKKARI- JA NOVELLIKIRJAILIJAT HUOMASIVAT JA TUNNISTIVAT FILM NOIRIN JO 50-LUVUN ALUSSA JA NÄIN EI KAI OLE KOSKAAN TEHTY)

noir-kirjojen harrastamisesta/kultti:

Kovaksikeitetty kirjallisuus ja varsinkin toisen maailmansodan jälkeinen kioskikirjallisuus oli pitkään kirjallisen eliitin halveksimaa eikä tällaisella kirjallisuudella ollut asiaa kirjalliseen kaanoniin. Asia on osittain näin edelleenkin - suomalainen tutkija Jopi Nyman aloittaa kirjansa Men Alone: Masculinism, Individualism, and Hard-Boiled Fiction toteamalla, että kovaksikeitetty kirjallisuus ei vieläkään kelpaa kriittisen akateemisen tutkimuksen kohteeksi.

Eräs poikkeus on kuitenkin aina ollut: Ranska. Ranskalaiset lukijat, ennen kaikkea älymystö, ovat aina tunteneet vetoa amerikkalaista kulttuuria kohtaan. Jazzin ja sarjakuvien lisäksi näin on käynyt kovaksikeitetylle kirjallisuudelle. Ranskassa on ollut oma lajityypin kirjallisuutensa jo pitkään ja sen harrastajia - Jose Giovanni, Albert Simonin, Frédéric Dard, Auguste LeBreton - olisi Suomessakin syytä lukea nykyistä enemmän. Samoin amerikkalaista film noiria ennakoivia elokuvia tehtiin Ranskassa 1930-luvulla useita (Sumujen laituri, Pepe le Moko, Le nuit de carrefour). Amerikkalaisen kirjallisuuden vaikutus on näkynyt aivan kirjallisen eliitin korkeimmillakin tasoilla: Albert Camus esimerkiksi oli James M. Cainin suuri ihailija ja kirjoitti Sivullisensa (1942) Postimies soittaa aina kahdesti -teoksen innoittamana. André Gide piti Hammettin Veristä satoa loistavana romaanina, André Malrauxin mukaan Faulknerin Kaikkein pyhin yhdisti trillerin ja kreikkalaisen tragedian.

Vuodesta 1946 alkaen alkoi ilmestyä Gallimard-kustantamon Serie noire -niminen sarja, joka ilmestyy edelleen. Siinä julkaistiin mm. Horace McCoyta ja Cainia. Myös Faulkner-, Hemingway- ja John Dos Passos -käännöksiä ilmestyi tiheään tahtiin, aikana, jolloin näitä kirjailijoita ei Yhdysvalloissa pidetty juuri minään. Myös Hollywoodin rikoselokuva huomattiin kärkkäästi Ranskassa. Vuonna 1946 käytettiin ilmeisesti ensimmäistä kertaa Hollywood-elokuvan yhteydessä termiä 'noir'. Tuona vuonna Pariisissa nähtiin elokuvat Maltan haukka, Nainen ilman omatuntoa, Laura, Hukattuja päiviä ja Hyvästi kaunokaiseni (sodan vuoksi niitä ei ollut ollut mahdollista nähdä aikaisemmin). Niihin kaikkiin liitettiin termi 'noir'; syntyi yleinen ja edelleen vaikuttava tapa puhua film noirista. Vaikka mainitut elokuvat ovat keskenään erilaisia, film noirilla tarkoitettiin kuitenkin rikoselokuvia, jotka ovat tummasävyisiä ja joiden sävy on kohtalokas. Film noir -elokuvien kuvaus oli varjoja korostava ja niiden kuvakulmat ja leikkaus olivat totutusta poikkeavia.

Termiä oli käytetty joistain ranskalaisista elokuvista jo aiemmin, mutta vasta Hollywoodin yhteydessä siitä tuli termi, jota yhä vieläkin käytetään. Noirista puhutaan nykyään sarjakuvien (Frank Millerin Sin City), tv-elokuvien (ns. cable noir), mainosten, musiikin ja ennen kaikkea kirjallisuuden kohdalla. Siitä on tullut, James Naremorea mukaillakseni, diskursiivinen termi, joka enemmän muokkaa kohteita, jotka siihen liitetään, kuin varsinaisesti kuvaa niiden sisäisiä ominaisuuksia.

James Naremore huomauttaa termin historiaa koskevassa selvityksessään, että ranskalainen älymystö löysi noir-elokuvista juuri niitä elementtejä, joita se oli sukupolvi aiemmin hakenut surrealismista. Naremoren analysoimat tekstit, joissa film noirista ensimmäiseksi puhuttiin, ovat täynnä viittauksia surrealismin kauneusihanteisiin - väkivaltaan ja sen kauneuteen, outouteen, kohtalon vaikutukseen, alitajunnan vaikutukseen. Ei liene sattuma, että Serie noiren kuuluisa toimittaja Georges Duhamel oli kuulunut 1920-luvulla surrealistien sisäpiiriin. Ensimmäinen film noiria käsittelevä kirja Panorama du film noir américain ilmestyi 1955; sen tekijöistä toinen Raymond Borde teki sittemmin surrealistien johtohahmon, André Bretonin, kanssa elokuvan Pierre Molinier (1964). (Sama taiteen modernismin ja kovaksikeitetyn rikosviihteen flirtti jatkui sittemmin 1960-luvulla, jolloin monet englantilaiset kokeellisen elokuvan tekijät, kuten Noel Burch, ilmoittivat ihailevansa amerikkalaista rikoselokuvaa.)

Surrealismin lisäksi myös filosofinen eksistentialismi haki vaikutteita amerikkalaisesta rikosviihteestä. Albert Camus mainittiin jo; toinen hyvä esimerkki on Jean-Paul Sartre, joka oli Faulknerin väkivaltaisten teosten ihailija ja jonka teoreettisissa teksteissä, mm. teoksessa Mitä kirjallisuus on? (1948) on samanlaisia äänenpainoja kuin rikoskirjallisuutta ja noir-elokuvaa koskeneessa keskustelussa (vapauden ja kohtalon välinen ristiriita jne.).

Kaikki tämä huipentui lopulta ranskalaisen elokuvan uuteen aaltoon. Vuonna 1959 nähtiin Jean-Luc Godardin ensimmäinen pitkä elokuva Viimeiseen hengevetoon, joka oli omistettu lukuisia B-elokuvia tehneelle Hollywoodin Monogram-yhtiöille. Seuraavana vuonna vuonna nähtiin Francois Truffautin Ampukaa pianistia, joka perustuu David Goodisin romaaniin Murhan sävel; kirjan nykyiset uusintapainokset ovat Truffautin elokuvan nimellä eivätkä alkuperäisellä nimellä Down There. Ranskalaisen elokuvan uusi aalto on täynnä amerikkalaisen rikoskirjallisuuden filmatisointeja ja niissä on myös näkyviä kunnianosoituksia perinteelle (esimerkiksi Godardin elokuvassa Made in USA [1966] Jean-Pierre Leaud lukee Serié noire -painosta Horace McCoyn kirjasta Kiss Tomorrow Goodbye).

Uudella aallolla ja sen dekkarisovituksilla on kauaskantoinen merkitys: ne antoivat kioskikirjallisuudelle ensimmäisen korkeakulttuurisen ilmaisunsa. Ne myös vaikuttivat koko lajityypin elämään sittemmin: uuden aallon vaikutus näkyy amerikkalaisessa 1960- ja 70-lukujen rikoselokuvassa (Altmanin Pitkät jäähyväiset, Boormanin Point Blank, Coppolan Keskustelu, Arthur Pennin Yön siirrot, Scorsesen Sudenpesä ja Taksikuski) ja se taas vaikutti 1980-luvulla nähtyyn film noirin nostalgia-aaltoon. Sittemmin Quentin Tarantino ilmoitti tekevänsä elokuvia Jean-Luc Godardin innoittamana - Pulp Fictionin (1994) jälkeen kioskikirjallisuus on noussut laajan yleisönkin mielenkiinnon kohteeksi ja termistä 'pulp fiction' on tullut hiukan samanlainen kaikenkattava termi kuin alunperin film noirista. Se myös liitetään asioihin, joilla ei ole paljoakaan tekemistä itse asian kanssa - muistetaanpa vaikka Helsingin Sanomatalon ravintola Pulp (joka tietysti viittaa myös sanomalehtipaperin selluun).

bondista:
Caweltin ja Rosenbergin mukaan Ian Flemingin tärkein ansio oli tuoda John Buchanin sankarillisen vakoiluromaani takaisin sellaisessa muodossa, joka vetosi sodanjälkeiseen yleisöön. Samalla kertaa Fleming pystyi kuvaamaan uskottavasti puhdasta sankaria - James Bondia - ja kuitenkin tekemään sen niin, että kertomuksia ei tarvinnut ottaa tosissaan. Caweltin ja Rosenbergin mukaan Flemingin James Bond -tarinoissa on liioittelua ja parodiaa, jopa itseparodiaa (joskaan he eivät ole varmoja, onko tämä aina tarkoituksellista). Viehtymys huipputeknologiaan ja laadukkaisiin tuotemerkkeihin vetoaa lukijoihin, mutta samalla Flemingin kirjoissa juuri nuo samat teknologia ja tuotemerkit nähdään satiirisessakin valossa, kun vaikkapa Tohtori Ein piilopaikan sellissä on uskomaton määrä hajusteita ja kosmetiikkaa, jota Bond hypistelee vaikuttuneena.

Ei kommentteja: