Robottikoira ja Ottilia

Peili-lehden päätoimittaja pyysi minua taannoin tekemään juttua robottikoirasta. Tyttäreni Ottilia oli tuolloin vasta kahden vanha ja tuollaiset robotithan on suunnattu isommille, mutta päätoimittaja oli silti sitä mieltä, että aiheesta saisi hauskan jutun. No, saihan siitä, vaikka isomman lapsen toimintaa tarkkailemalla olisi varmasti saanut enemmän irti. Tässä siis päiväkirjaa Ottiliasta ja robottikoirasta. "X" merkitsee Ottilian äitiä - emme asu enää yhdessä.

Tiistai 19.12.
Kodin Anttilassa jouluasioilla: Poo-Chi maksaa 199 mk. Ottilia tunnistaa lelun heti koiraksi.
Koiran lisäksi ostetaan kukkia hoitotädille.
Kotona Ottilia osallistuu heti koiran pakkauksen avaamiseen. Hän hermostuu, kun paketti ei olekaan helppo avata. Kestää liian kauan. Paristot kiinnostavat, Ottilia sanoo: "Patteri!", mutta onneksi ne saa parin ruuvin taakse koiran pään taakse. Muuten Ottilia ottaisi ne aina pois ja kuljettaisi patterit jonnekin tietymättömään paikkaan eikä koira toimisi.
Ottilia tajuaa heti, miten koira toimii. Yksinkertaistahan se onkin: koiran päässä olevaa nappia pitää painaa ja koira alkaa toimia. Koirakin pitää Ottiliasta heti, kun Ottilia vain jaksaa painella nappia tarpeeksi monta kertaa.
Toiminta on aika toisteista, mutta välillä myös aika sattumanvaraisen tuntuista. Koira haukkuu innostuneesti ja välillä luulemme, että se menee sekaisin, kun se piipittää ja sen silmät vilkkuvat villisti. Mutta se kai vain kertoo, että koira on todella tyytyväinen, kun joku on sen vienyt kotiin ja avannut. Ottilia oppii myös antamaan koiralle ruokaa – hän vain luulee, että magneetin sisältävä luu on lusikka. Lusikallahan hän itsekin syö.
Ottilia suhtautuu koiraan alusta alkaen luontevasti. Ensimmäisen leikkimisinnostuksen jälkeen hän unohtaa koiran, sitten hän leikkii pienen vauvanuken kanssa ja välillä näyttää vauvaa koiralle, niin kuin hyvälle kaverille, ja sitten hän unohtaa koiran kokonaan ja ennen nukkumaan menoaan hän leikkii koiran kanssa taas. Koiran nukahtaminen – vieno kuorsaus, sitten lopulta hiljaisuus – ei Ottiliaa pahasti häiritse.
Ihmettelemmekin illalla sängyssä, että Ottilian suhde koiraan oli yllättävän luonteva. Onko ihmisen suhde lemmikkieläimeen siis jotain sisäsyntyistä, jotain joka vain odottaa puhkeamistaan? Vai onko selitys niin proosallinen, että Ottilian hoitopaikan muilla lapsilla on ollut jonain kertana mukanaan vastaava koira?
Yö on levoton. Johtuuko se uudesta elämänkumppanista?

Keskiviikko 20.12.
Ottilia ja X lähtevät aamulla töihin ja hoitoon ja jään yksin kotiin – menen vielä nukkumaan, mutta ennen nukkumaanmenoa puhun koiralle. En ole tosin varma, sanonko itseäni koiralle isäksi vai Juriksi. Pitäisikö sanoa "isäntä"? Vai peräti "papi"? Koira näyttää surulliselta, kun laitan sen kaapin päälle ja pistän valot pois. Minun on pakko käydä katsomassa, miltä koiran silmät näyttävät, kun ne näkee pimeässä. Koira kuorsaa.
Omituisin asia koirassa on se, että se laulaa. Kenellä on koira, joka laulaa Marseljeesia ja kappaletta When the Saints Go Marchin' In? Laulut tarttuvat ja itsekin hyräilen niitä – kun hyräilen Marseljeesia Ottilialle, hän luulee, että se on se paa-pa-pa-paa- kohta television muumilaulussa ja laulaa mukana.

Torstai 21.12.
Ottilia leikkii koiralla yllättävän vähän. Syynä on osittain varmaan se, että koira on kaapin päällä eikä näy lattian tasolle. Enemmän koiralla leikkii X. Kun itse joku kerta herätän koiran, se on pitkään vihainen ja mulkoilee meitä eikä suostu edes haukkumaan.
Ottilia leikkii koiralla pidempään vain yhden kerran ja silloinkin kaikki menee pieleen, kun luu on hukassa: Ottilian täti, joka on käymässä, on siivonnut sen muiden lelujen kanssa laatikkoon eikä sitä löydy. Ottilia on hädissään. Luun tilalle täti tarjoaa samanväristä narukerää, mutta se ei käy ollenkaan.
Luu löytyy vasta myöhemmin eikä siitä ole Ottilialle enää mitään iloa.

Perjantai 22.12.
Ottilia ei leiki koiralla. Iltapäivällä hän leikkii sohvalla koiran haukkuessa välillä innokkaasti kirjoituspöydällä sohvan vieressä, mutta Ottilia ei edes katso koiraa. Tai ehkä kerran, kun koira laulaa Marseljeesin.

Lauantai 23.12.
Ei mitään.

Sunnuntai 24.12.
Ottilia esittelee koiraa ylpeänä enolleen ja tämän avovaimolle. Pitkästä aikaa koira on hauska.
Joululahjat vievät voiton: nukke ja sen kärräämiseen tarkoitettu vaunu ovat paljon kiinnostavampia kuin koira.

Maanantai 25.12.
Joululahjat ovat edelleen kiinnostavampia. X leikkii koiralla enemmän kuin muut yhteensä.

Tiistai 26.12.
Koira otetaan mummolaan mukaan. Ottilia on tietysti innoissaan ja unohtaa koiran. Asia kuittaantuu, kun hän sanoo, että mummo pelkää koiraa, kun sitä katsotaan yhdessä. (Ottilia on juuri oppinut sanomaan "pelottaa" – televisiossa oli jokin kivipeikko, joka ei oikeasti ollut pelottava.)
Muuten ei tapahdu mitään.

Keskiviikko 27.12.
Ei mitään.

Torstai 28.12.
Ei mitään. Koira makaa olohuoneessa tuolin alla eikä kukaan kiinnitä siihen mitään huomiota.

Perjantai 29.12.
Edelleenkään ei mitään.

Lauantai 30.12.
Eno ja tämän tyttöystävä tulevat käymään. Koira otetaan esille, mutta Ottilia ei innostu siitä kunnolla vieläkään. Mummo sanoo jossain vaiheessa, että koira kaakattaa eikä hauku. Laulut tulevatkin oudon kanamaisella äänellä.

Sunnuntai 31.12.
Takaisin kotiin. Ennen koiran pakkaamista huomaan itse leikkiväni koiran kanssa. En ole koskaan ollut järjestelmällinen oppija, mutta nyt yritän opetella, miten koiran kanssa leikitään: viisi painallusta, niin tulee laulu; kun sanoo "good boy!" ja taputtaa käsiään, koira istuutuu, ja niin edelleen. Koira laulaa välillä laulua, jota en tunnista. Häämarssi on toinen pöljä valinta enkä ole varma, onko When the Saints Go Marchin' In olennaisesti fiksumpi. Tuntuu siltä, että vaaditaan kieroutunutta aikuisen huumorintajua arvostaakseen valintoja – ei siis mitään lapsille tältä osin.
Koira autoon ja menoksi. Kotona Turussa Ottilia innostuu antamaan koiralle luun sijasta papalta saamansa palapelin paloja. Koira syö siis jäätelöä, päärynää, autoa ja avaimia – muiden muassa.
Ottilia on nyt tyytyväinen, kun koira alkaa heti tehdä jotain. Tietenkään niin pieni tyttö ei voi kiinnostua koirasta, joka ei heti tee jotain – yleensä se vain jatkaa murjottamista, kun sen avaa. Sen mieliala siis riippuu siitä, onko sen kanssa leikitty ennen kuin se on mennyt nukkumaan. Koiran huokailut ovat sinänsä hauskaa kuultavaa. Joskus se naukuu (ihan tosi!) itsekseen, kun sen kanssa ei ole hetkeen oltu.

Maanantai 1.1.
Illalla huomataan, että koira on pantu lipaston päälle, josta Ottilia ei sitä näe. Asialle ei tehdä mitään.

Tiistai 2.1.
Ei mitään. Ottilia menee joululoman jälkeen ensimmäistä kertaa hoitoon ja mielessä on muita asioita.

Keskiviikko 3.1.
Ei mitään.

Torstai 4.1.
Ei mitään.

Perjantai 5.1.
Nostan koiran vaivihkaa lipaston vieressä olevan tuolin päälle. Ottilia huomaa koiran illalla ja ottaa sen mukaansa karvalelukoriin, jossa hänellä on tapana istua. ("Piiloon", Ottilia sanoo ja menee istumaan eläinten sekaan. Joskus hän käskee isäänsä istumaan eläinten sekaan ja tulee itse perässä.)
Ottilia ottaa koiran mukaansa myös istuessaan potalle – mitä hän ei oikeasti tee – ja vääntää potalla istuessaan (vaipat jalassa) järjettömät tortut. ("Onko kakat housussa?" "Eioo.") Joskus aiemmin Ottilia katsoi televisiosta koiria ja väänsi kakat naama ruudussa kiinni. Koirat ovat rentouttavia ja mukavia. X sanookin, että Ottilia tarvitsee jotain rentouttavaa ja mukavaa voidakseen kakata. Ottilian mukaan koirakin käy potalla. Välillä koira istuu potan vieressä olevalla pikkutuolilla ja Ottilia sen vieressä potalla.

Lauantai 6.1.
Pinja, 4 v., ja Petja, pian 2 v., käyvät. Pinja leikkii koiralla tyylikkäästi: hän käy ostamassa sen kaupasta (eli äidiltään) ja ostaa sille ruokaakin (luun) ja vie sen Ottilian punaisissa kärryissä kotiin. Koira on selvästi suunnattu isommille lapsille kuin Ottilia. Mitähän se päätoimittajakin ajatteli pyytäessään meitä, vaikka tiesi, kuinka pieni Ottilia on?
Petjakin pitää koirasta, mutta kovakouraisena poikana hän tyytyy lähinnä kääntelemään sitä.
Pinja on selvästi Ottiliaa fiksumpi (totta kai on, kun on kerran vanhempi) siinä, että häneen tekee vaikutuksen se, että koira reagoi ääneen. Ottilia ei sitä huomaa ja lakkaa leikkimästä koiran kanssa, jos tämä ei heti tee jotain. Pinja oppii heti sen, että koiralle pitää sanoa "good boy" ja myös sen, montako kertaa pitää painaa napista, että saa jonkin tietyn laulun. Itsekin kuulen sen vasta ensimmäisen kerran, tähän asti olen luullut, että koira laulelee niitä näitä, satunnaisessa järjestyksessä.
Päätämme, että koiran huonoin puoli on se, ettei se kävele perässä. Halvemmatkin mallit kävelevät. Siitä Ottilia pitäisi. Koirassa pitäisi olla hajutunnistin (niin kuin oikeissakin koirissa) ja äänentunnistin. Se pitäisi voida kouluttaa niin kuin oikea koira.

Sunnuntai 7.1.
Ottilia herättää koiran. Se lojuu keittiössä pöydän alla ja Ottilia huutaa sille samalla kun hän painelee koiran päänappia: "Herätys!" Näin Ottilian hoitotäti ilmeisesti lapset herättääkin. Ottilia katsoo koiraa, jonka silmät ovat taas puolikuun muotoiset: "Vihainen." Pitää antaa luuta. Ottilia laittaa luun aina koiran nenän päälle, ei alle.
Myöhemmin päivällä tulee vieraita: eno ja tämän tyttöystävä. Koiraa katsotaan jälleen kerran

Maanantai 8.1.
Ottilia on kipeä ja jää kotiin. Mummo tulee. Ottilia ei kuulemma juuri ole leikkinyt koiralla. Ehkä mummoa vieläkin pelottaa.

Tiistai 9.1.
En käy töiden takia juuri lainkaan kotona – en tiedä, mitä Ottilia on tehnyt koiran kanssa. Jaa - kun tulen kotiin, huomaan, että Ottilia on piirtänyt paperille luun kuvia, samalla tavalla kuin piirretään käden ja jalan kuvia.

Keskiviikko 10.1.
Ei mitään.

Torstai 11.1.
Huomaamme Suuresta lelukirjasta, jota Ottilia lukee ruokapöydässä (tai jota hänelle usein näytetään, jotta hän söisi paremmin), että koiran pitäisi kävellä. Mikä pettymys! Se ei kävelekään. Pitäisi varmaan valittaa maahantuojalle ja mainostajille.
Koirasta alkavat akut loppua. Se on hyvällä tuulella, mutta ei jaksa innostua, hädin tuskin jaksaa nousta seisomaan. Välillä se sammuu kokonaan, välillä se yhtäkkiä haukahtaa väsyneesti: "Viu viu viu!"

Perjantai 12.1.
Koira on koko päivän samassa paikassa, kirjahyllyssä, väsyneenä ja luopuneena.

Lauantai 13.1.
Ei mitään. Itse olen kipeänä enkä aina tiedä, mitä muualla asunnossa tapahtuu.

Sunnuntai 14.1.
Nuha jatkuu. Makaan sängyssä ja kuulen välillä, kun koira haukkuu.
Ottilia tekee itselleen kodin: hän asentaa saumoistaan ratkimenneen joululahjalaatikon (punaiset nukenrattaat) siististi lattialle, laittaa koiran ja luun sinne ja vähitellen alkaa kerätä sinne kaikenlaista. Kotiin menevät myös vauvanukke ja tämän vaatteet sekä vielä pienempi täysin alaston nukke. Onko koira nukkejen koira? Ottilia menee istumaan laatikkoon ja selvästi pesii siellä. Hän sanoo sitä toistuvasti kodiksi. Välillä painellaan koiran päätä.

Maanantai 15.1.-Keskiviikko 24.1.
Ei mitään. Koira lojuu nuken kodissa lattialla.

Tiistaina 23.1. Ottilia ilmeisesti vähän leikkii koiralla, kun täti on käymässä, mutta en tiedä, mitä on tapahtunut. Jossain vaiheessa huomaamme X:n kanssa käyttöohjeesta, että koiralla on surullinen ilme, jota emme ole vielä nähneet.

Torstai 25.1.
Ottilia leikkii koiralla X:n kanssa. Ei kovin pitkään. Koira sekoilee, kun painelen sen päätä satunnaisessa järjestyksessä: mitä tahansa teenkin, se hypähtää pystyyn ja sanoo: "Tsek-tsek-tsek!" Lintuko se on? Vai orava?
Myöhään illalla, vähän ennen nukkumaanmenoa, Ottilia ottaa pöydältä siihen unohtuneen talkkipurkin. Sitten hän ottaa koiran, kääntää sen ja laittaa talkkia koiran pyllyyn, juuri siihen kohtaan, minne vaippa laitettaisiin, jos koirilla olisi vaipat. (Ottilialla on kirja Oskari ja vaippa, jossa Oskari päättää, että vaippa on tyhmä ja laittaa vaippansa hauvalle.) Kysyn Ottilialta: "Onko koiralla vaippa?" "Eioo." Lopulta Ottilia päätyy laittamaan talkkia X:lle (ja lisäksi laastarin tämän polveen).
Kun Ottilia menee nukkumaan, X jää leikkimään koiralla. Käsken lopettaa, jotteivat koiran äänet pitäisi Ottiliaa valveilla. "Ei tätä voi lopettaa!" kuuluu vastaus.