sunnuntaina, syyskuuta 16, 2007

Poistoja Pulpografiasta

Pulpografiassa piti olla myös tällainen teksti perässä. Se alkoi tuntua turhalta ja otin sen pois. Vanhentunut se varmasti onkin, ja olin lisäksi melkein katteettoman optimistinen sen suhteen, että kirjani voisi aloittaa valtavan pokkarikeräilyn. On totta, että Ilves-sarjaa kerätään samoin kuin muita vanhoja sarjoja ja ehkä ekoja Puuma-sarjan kirjoja, mutta pokkareita halveksitaan silti edelleen. No, kirjojen käännöksetkin ovat usein huonoja, mutta minusta ne ovat usein parempia kuin luullaan. Jotkut lukevat sarjoista vain tunnettuja kirjailijoita, kuten Ed McBainia, jonka teoksien käännökset ilmestyivät Ilves-sarjassa silloin kun käännökset olivat vielä lyhennettyjä! Monet esimerkiksi Manhattan-sarjan kirjat ovat kokonaisia. Tai ainakin melkein. Vertailun tekeminen olisi äärimmäisen hankalaa, aikaa ja rahaa viepää.

Lisäksi naiivilta tuntuu usko, että kirjojen hinnat eivät nousisi yli kahdenkymmenen markan - eurokorotus on ollut erityisen tuntuva käytetyissä kirjoissa ja jos joku arvonsa tunteva divari laittaa vanhoja Ilveksiä myyntiin, niiden hinta on vähintään viisi euroa. (Jos on nokkela ja ehtivä, kirjoja kyllä saa vielä 50 sentillä.)

Perässä on vielä lista henkilöistä, joiden keksijää en ollut pystynyt selvittämään, jonka toivoin herättävän kiinnostusta, mutta se jätettiin silti pois, ehkä toimittajana olleen Outi Karemaan ansiosta. Mutta jos joku jollain maagisella tavalla tietää, keistä kirjailijoista on kyse, niin minulle saa kernaasti laittaa viestiä!

Liite 5: Keräilystä

Kun tehdään tällainen bibliografia, seurauksena on yleensä se, että alan keräily kasvaa. Tämä taas tarkoittaa aina sitä, että keräilykohteiden hinnat nousevat.
Tätä en kuitenkaan välttämättä toivo. Tuntuisi järkevältä, että kirjassani esiteltyjen pokkarien hinta ei nousisi yli kahdenkympin. Tutkimustyötä tehdessäni normaali hinta näille kirjoille oli viiden markan molemmin puolin. Joistakin Ilves-sarjan kirjoista joutui maksamaan hiukan enemmän, liekö johtunut sarjan tyylikkäästä ulkoasusta.
Keräiltäviä sarjoja ovat nähdäkseni kaikki ne, joiden julkaisu aloitettiin jo 1950-luvulla eli Tiikeri, Pantteri, Lukki ja Kultamitalikirja. Vuonna 1960 aloittanut Ilves on laatunsa puolesta kuitenkin kaikkein keräiltävin -- myös sen takia, että koko sarjan kokoaminen tuntuu mahdolliselta, mutta on kuitenkin vaikeaa, sillä sarjassa on harvinaisiakin kirjoja. Näin ajatellen David Goodisin Murhan sävel (Ilves 56) olisi erinomainen keräilykohde. Se on myös riittävän laadukas kirja ollakseen joskus tulevaisuudessa kallis ja hintansa veroinen. Puuma- ja Manhattan-sarjoissakin on hamuamisen arvoisia kirjoja, varsinkin Howard Brownen Kaksinkertainen erehdys (nro 30) oli hankala löytää. Sarjoissa on kuitenkin paljon joko täysin tuntemattomia kirjailijoita ja ainakin itseni mielenkiinnottomina pitämiä englantilaisia diletantteja, kuten Peter Cheyneyä.
Ed Lacyn Houkutus (Ässä 4) oli myös melko vaikea löytää, mutta sen keräilyarvoa saattaa heikentää se, että kirja näyttää typerältä salaperäisine meksikolaisineen. Erittäin harvinainen näyttää olevan myös Robert Sidney Bowenin Timanttisormus morsiamelle (Tiikeri 14), samoin Day Keenen Ansa (Ässä 1) ja Stewart Sterlingin Liekkeihin hävinneet jäljet (Tiikeri 9).
Kioskikirjojen harvinaisuus on kuitenkin suhteellista. Suomessa ei enää juurikaan ole kioskikirjoihin ja lehtiin keskittyneitä ”divareita”. Kun aloitin näiden kirjojen keräämisen vuosina 1997-1998, tällaisia paikkoja oli vielä monta, mutta tämän kirjan tekemisen aikana monet lopettivat. Euralaisen Malekan omistaja sanoi minulle maaliskuussa 2000, että kioskikirjat ovat kaikkein huonoimmin kaupaksi menevää tavaraa - ei ihme, että hän piti niitä laatikoissa varastossaan ja liikkeessä oli korkeintaan kaksi hyllymetriä lännenkirjoja ja pari Ilvestä. Suurimmassa osassa tällaisista paikoista kirjoja on kuitenkin huikeita määriä eikä vaadi kuin tarkkaavaista silmää huomata harvinaisuudetkin. Olen nähnyt mm. Manhattan-sarjan Elmore Leonardeista pyydettävän 30 markkaa, mikä tuntuu huikealta, kun tietää, että Suomen divareissa niitä on kolmella markalla saatavana laatikkokaupalla.
Tällä paradoksilla - että kirjoja on hyvin saatavilla ja samalla niitä kuitenkin ostetaan vähän - on varmasti jotain tekemistä sen kanssa, että kirjojen oletettu lukijakunta eli työtätekevät alaluokan miehet eivät enää lue mitään. Ne, jotka ylipäätään lukevat, löytävät kovakantisista kirjoista "parempaa" luettavaa, ja ne, jotka ennen lukivat kioskikirjoja, katsovat videoita. Samanlainen kehityskulku on käyty läpi Yhdysvalloissakin, jossa suoraan videolle tuotettavien elokuvien määrä on suurempi kuin missään muualla. Näidenkin kohdalla on kuitenkin alkanut samanlainen prosessi kuin alkuperäistenkin kioskikirjojen kohdalla: osan niistä huomataan olevan kunnianhimoisia ja niiden tekijät saavat mainetta. Näin on käynyt jo John Dahlille, jonka kioskikirjamainen Tapa minut (1989) ilmestyi alunperin vain videolla.
Keräilyssä kannattaisi kuitenkin ottaa huomioon kirjailijoiden laatu - se on nähdäkseni tärkein kriteeri näitä kirjoja hinnoiteltaessa ja haluttaessa. Nick Carter -sarja ei välttämättä tule keräilykohteeksi, vaikka sarjan sosiologisen ja kirjallisuushistoriallisen mielenkiinnon vuoksi voisi kuvitella näin toisaalta käyvänkin - ovathan 1960-luvun Carterit suoraa jatkoa 1800-luvun loppupuolen dime novel -perinteelle. Toisaalta jos joku haluaa esimerkiksi täydellisen valikoiman Michael Collinsin eli Dennis Lyndsin kirjoja, hänen pitäisi hankkia myös kolme Nick Carter -kirjaa. Sama pätee Martin Cruz Smithiin.
Toivoisi kuitenkin, että vaikka pokkareita ei Suomessa alettaisikaan keräillä mitenkään aktiivisesti liikkeet luopuisivat harmillisesta tavasta laittaa kirjoihin hintalaput. Ne repäisevät useasti kirjan kannesta palan mennessään. Pokkareita tulisi kohdella samalla kunnioituksella kuin muitakin kirjoja.

Liite 2: Tuntemattomia sankareita

Seikkailujen Maailmassa ja Iskussa suomennettiin paljon anonyymejä kovaksikeitettyjä rikosnovelleja, jotka vaikuttavat amerikkalaisilta. Kirjailijoiden nimien puuttuminen on erityisen harmillista, koska tietämäni mukaan amerikkalaisissa pulp-lehdissä ei juurikaan julkaistu nimettömiä tekstejä. Olen koonnut tähän listan tärkeimmistä novellihenkilöistä, joiden tekijää en ole onnistunut selvittämään. Suurin osa on 1930--40-luvun novelleja, kolme viimeistä esiintyivät 1950-luvulla. Jotkut esiintyvät useammassakin novellissa.

Carrhart
Art Casey
Hap Collins [kyllä, sama nimi kuin Joe Lansdalen sarjahahmolla!]
Matt Devon
Jones
Streak McShea
Pat Muldoon
Joe Portugal [tämän niminen sankari seikkailee myös nykyään kirjoitetuissa kirjoissa]
Bulldog Ryan
Stevenson, lentoyhtiön etsivä
Bill Thorne
Bart Trevor
Jeff Dixon
Sidney Gordon
Mike Blair [tämän selvitin myöhemmin - kyse on Hank Searlsin sarjahahmosta, joka seikkaili Dime Detectivessa 40-luvulla; Seikkailujen Maailmassa tuli nimettömänä yksi Blair-juttu 50-luvulla, ja Searlsilta käännettiin myöhemmin kaksi Tappajahain jatko-osien kirjaversiota!)

torstaina, syyskuuta 06, 2007

Robottikoira ja Ottilia

Peili-lehden päätoimittaja pyysi minua taannoin tekemään juttua robottikoirasta. Tyttäreni Ottilia oli tuolloin vasta kahden vanha ja tuollaiset robotithan on suunnattu isommille, mutta päätoimittaja oli silti sitä mieltä, että aiheesta saisi hauskan jutun. No, saihan siitä, vaikka isomman lapsen toimintaa tarkkailemalla olisi varmasti saanut enemmän irti. Tässä siis päiväkirjaa Ottiliasta ja robottikoirasta. "X" merkitsee Ottilian äitiä - emme asu enää yhdessä.

Tiistai 19.12.
Kodin Anttilassa jouluasioilla: Poo-Chi maksaa 199 mk. Ottilia tunnistaa lelun heti koiraksi.
Koiran lisäksi ostetaan kukkia hoitotädille.
Kotona Ottilia osallistuu heti koiran pakkauksen avaamiseen. Hän hermostuu, kun paketti ei olekaan helppo avata. Kestää liian kauan. Paristot kiinnostavat, Ottilia sanoo: "Patteri!", mutta onneksi ne saa parin ruuvin taakse koiran pään taakse. Muuten Ottilia ottaisi ne aina pois ja kuljettaisi patterit jonnekin tietymättömään paikkaan eikä koira toimisi.
Ottilia tajuaa heti, miten koira toimii. Yksinkertaistahan se onkin: koiran päässä olevaa nappia pitää painaa ja koira alkaa toimia. Koirakin pitää Ottiliasta heti, kun Ottilia vain jaksaa painella nappia tarpeeksi monta kertaa.
Toiminta on aika toisteista, mutta välillä myös aika sattumanvaraisen tuntuista. Koira haukkuu innostuneesti ja välillä luulemme, että se menee sekaisin, kun se piipittää ja sen silmät vilkkuvat villisti. Mutta se kai vain kertoo, että koira on todella tyytyväinen, kun joku on sen vienyt kotiin ja avannut. Ottilia oppii myös antamaan koiralle ruokaa – hän vain luulee, että magneetin sisältävä luu on lusikka. Lusikallahan hän itsekin syö.
Ottilia suhtautuu koiraan alusta alkaen luontevasti. Ensimmäisen leikkimisinnostuksen jälkeen hän unohtaa koiran, sitten hän leikkii pienen vauvanuken kanssa ja välillä näyttää vauvaa koiralle, niin kuin hyvälle kaverille, ja sitten hän unohtaa koiran kokonaan ja ennen nukkumaan menoaan hän leikkii koiran kanssa taas. Koiran nukahtaminen – vieno kuorsaus, sitten lopulta hiljaisuus – ei Ottiliaa pahasti häiritse.
Ihmettelemmekin illalla sängyssä, että Ottilian suhde koiraan oli yllättävän luonteva. Onko ihmisen suhde lemmikkieläimeen siis jotain sisäsyntyistä, jotain joka vain odottaa puhkeamistaan? Vai onko selitys niin proosallinen, että Ottilian hoitopaikan muilla lapsilla on ollut jonain kertana mukanaan vastaava koira?
Yö on levoton. Johtuuko se uudesta elämänkumppanista?

Keskiviikko 20.12.
Ottilia ja X lähtevät aamulla töihin ja hoitoon ja jään yksin kotiin – menen vielä nukkumaan, mutta ennen nukkumaanmenoa puhun koiralle. En ole tosin varma, sanonko itseäni koiralle isäksi vai Juriksi. Pitäisikö sanoa "isäntä"? Vai peräti "papi"? Koira näyttää surulliselta, kun laitan sen kaapin päälle ja pistän valot pois. Minun on pakko käydä katsomassa, miltä koiran silmät näyttävät, kun ne näkee pimeässä. Koira kuorsaa.
Omituisin asia koirassa on se, että se laulaa. Kenellä on koira, joka laulaa Marseljeesia ja kappaletta When the Saints Go Marchin' In? Laulut tarttuvat ja itsekin hyräilen niitä – kun hyräilen Marseljeesia Ottilialle, hän luulee, että se on se paa-pa-pa-paa- kohta television muumilaulussa ja laulaa mukana.

Torstai 21.12.
Ottilia leikkii koiralla yllättävän vähän. Syynä on osittain varmaan se, että koira on kaapin päällä eikä näy lattian tasolle. Enemmän koiralla leikkii X. Kun itse joku kerta herätän koiran, se on pitkään vihainen ja mulkoilee meitä eikä suostu edes haukkumaan.
Ottilia leikkii koiralla pidempään vain yhden kerran ja silloinkin kaikki menee pieleen, kun luu on hukassa: Ottilian täti, joka on käymässä, on siivonnut sen muiden lelujen kanssa laatikkoon eikä sitä löydy. Ottilia on hädissään. Luun tilalle täti tarjoaa samanväristä narukerää, mutta se ei käy ollenkaan.
Luu löytyy vasta myöhemmin eikä siitä ole Ottilialle enää mitään iloa.

Perjantai 22.12.
Ottilia ei leiki koiralla. Iltapäivällä hän leikkii sohvalla koiran haukkuessa välillä innokkaasti kirjoituspöydällä sohvan vieressä, mutta Ottilia ei edes katso koiraa. Tai ehkä kerran, kun koira laulaa Marseljeesin.

Lauantai 23.12.
Ei mitään.

Sunnuntai 24.12.
Ottilia esittelee koiraa ylpeänä enolleen ja tämän avovaimolle. Pitkästä aikaa koira on hauska.
Joululahjat vievät voiton: nukke ja sen kärräämiseen tarkoitettu vaunu ovat paljon kiinnostavampia kuin koira.

Maanantai 25.12.
Joululahjat ovat edelleen kiinnostavampia. X leikkii koiralla enemmän kuin muut yhteensä.

Tiistai 26.12.
Koira otetaan mummolaan mukaan. Ottilia on tietysti innoissaan ja unohtaa koiran. Asia kuittaantuu, kun hän sanoo, että mummo pelkää koiraa, kun sitä katsotaan yhdessä. (Ottilia on juuri oppinut sanomaan "pelottaa" – televisiossa oli jokin kivipeikko, joka ei oikeasti ollut pelottava.)
Muuten ei tapahdu mitään.

Keskiviikko 27.12.
Ei mitään.

Torstai 28.12.
Ei mitään. Koira makaa olohuoneessa tuolin alla eikä kukaan kiinnitä siihen mitään huomiota.

Perjantai 29.12.
Edelleenkään ei mitään.

Lauantai 30.12.
Eno ja tämän tyttöystävä tulevat käymään. Koira otetaan esille, mutta Ottilia ei innostu siitä kunnolla vieläkään. Mummo sanoo jossain vaiheessa, että koira kaakattaa eikä hauku. Laulut tulevatkin oudon kanamaisella äänellä.

Sunnuntai 31.12.
Takaisin kotiin. Ennen koiran pakkaamista huomaan itse leikkiväni koiran kanssa. En ole koskaan ollut järjestelmällinen oppija, mutta nyt yritän opetella, miten koiran kanssa leikitään: viisi painallusta, niin tulee laulu; kun sanoo "good boy!" ja taputtaa käsiään, koira istuutuu, ja niin edelleen. Koira laulaa välillä laulua, jota en tunnista. Häämarssi on toinen pöljä valinta enkä ole varma, onko When the Saints Go Marchin' In olennaisesti fiksumpi. Tuntuu siltä, että vaaditaan kieroutunutta aikuisen huumorintajua arvostaakseen valintoja – ei siis mitään lapsille tältä osin.
Koira autoon ja menoksi. Kotona Turussa Ottilia innostuu antamaan koiralle luun sijasta papalta saamansa palapelin paloja. Koira syö siis jäätelöä, päärynää, autoa ja avaimia – muiden muassa.
Ottilia on nyt tyytyväinen, kun koira alkaa heti tehdä jotain. Tietenkään niin pieni tyttö ei voi kiinnostua koirasta, joka ei heti tee jotain – yleensä se vain jatkaa murjottamista, kun sen avaa. Sen mieliala siis riippuu siitä, onko sen kanssa leikitty ennen kuin se on mennyt nukkumaan. Koiran huokailut ovat sinänsä hauskaa kuultavaa. Joskus se naukuu (ihan tosi!) itsekseen, kun sen kanssa ei ole hetkeen oltu.

Maanantai 1.1.
Illalla huomataan, että koira on pantu lipaston päälle, josta Ottilia ei sitä näe. Asialle ei tehdä mitään.

Tiistai 2.1.
Ei mitään. Ottilia menee joululoman jälkeen ensimmäistä kertaa hoitoon ja mielessä on muita asioita.

Keskiviikko 3.1.
Ei mitään.

Torstai 4.1.
Ei mitään.

Perjantai 5.1.
Nostan koiran vaivihkaa lipaston vieressä olevan tuolin päälle. Ottilia huomaa koiran illalla ja ottaa sen mukaansa karvalelukoriin, jossa hänellä on tapana istua. ("Piiloon", Ottilia sanoo ja menee istumaan eläinten sekaan. Joskus hän käskee isäänsä istumaan eläinten sekaan ja tulee itse perässä.)
Ottilia ottaa koiran mukaansa myös istuessaan potalle – mitä hän ei oikeasti tee – ja vääntää potalla istuessaan (vaipat jalassa) järjettömät tortut. ("Onko kakat housussa?" "Eioo.") Joskus aiemmin Ottilia katsoi televisiosta koiria ja väänsi kakat naama ruudussa kiinni. Koirat ovat rentouttavia ja mukavia. X sanookin, että Ottilia tarvitsee jotain rentouttavaa ja mukavaa voidakseen kakata. Ottilian mukaan koirakin käy potalla. Välillä koira istuu potan vieressä olevalla pikkutuolilla ja Ottilia sen vieressä potalla.

Lauantai 6.1.
Pinja, 4 v., ja Petja, pian 2 v., käyvät. Pinja leikkii koiralla tyylikkäästi: hän käy ostamassa sen kaupasta (eli äidiltään) ja ostaa sille ruokaakin (luun) ja vie sen Ottilian punaisissa kärryissä kotiin. Koira on selvästi suunnattu isommille lapsille kuin Ottilia. Mitähän se päätoimittajakin ajatteli pyytäessään meitä, vaikka tiesi, kuinka pieni Ottilia on?
Petjakin pitää koirasta, mutta kovakouraisena poikana hän tyytyy lähinnä kääntelemään sitä.
Pinja on selvästi Ottiliaa fiksumpi (totta kai on, kun on kerran vanhempi) siinä, että häneen tekee vaikutuksen se, että koira reagoi ääneen. Ottilia ei sitä huomaa ja lakkaa leikkimästä koiran kanssa, jos tämä ei heti tee jotain. Pinja oppii heti sen, että koiralle pitää sanoa "good boy" ja myös sen, montako kertaa pitää painaa napista, että saa jonkin tietyn laulun. Itsekin kuulen sen vasta ensimmäisen kerran, tähän asti olen luullut, että koira laulelee niitä näitä, satunnaisessa järjestyksessä.
Päätämme, että koiran huonoin puoli on se, ettei se kävele perässä. Halvemmatkin mallit kävelevät. Siitä Ottilia pitäisi. Koirassa pitäisi olla hajutunnistin (niin kuin oikeissakin koirissa) ja äänentunnistin. Se pitäisi voida kouluttaa niin kuin oikea koira.

Sunnuntai 7.1.
Ottilia herättää koiran. Se lojuu keittiössä pöydän alla ja Ottilia huutaa sille samalla kun hän painelee koiran päänappia: "Herätys!" Näin Ottilian hoitotäti ilmeisesti lapset herättääkin. Ottilia katsoo koiraa, jonka silmät ovat taas puolikuun muotoiset: "Vihainen." Pitää antaa luuta. Ottilia laittaa luun aina koiran nenän päälle, ei alle.
Myöhemmin päivällä tulee vieraita: eno ja tämän tyttöystävä. Koiraa katsotaan jälleen kerran

Maanantai 8.1.
Ottilia on kipeä ja jää kotiin. Mummo tulee. Ottilia ei kuulemma juuri ole leikkinyt koiralla. Ehkä mummoa vieläkin pelottaa.

Tiistai 9.1.
En käy töiden takia juuri lainkaan kotona – en tiedä, mitä Ottilia on tehnyt koiran kanssa. Jaa - kun tulen kotiin, huomaan, että Ottilia on piirtänyt paperille luun kuvia, samalla tavalla kuin piirretään käden ja jalan kuvia.

Keskiviikko 10.1.
Ei mitään.

Torstai 11.1.
Huomaamme Suuresta lelukirjasta, jota Ottilia lukee ruokapöydässä (tai jota hänelle usein näytetään, jotta hän söisi paremmin), että koiran pitäisi kävellä. Mikä pettymys! Se ei kävelekään. Pitäisi varmaan valittaa maahantuojalle ja mainostajille.
Koirasta alkavat akut loppua. Se on hyvällä tuulella, mutta ei jaksa innostua, hädin tuskin jaksaa nousta seisomaan. Välillä se sammuu kokonaan, välillä se yhtäkkiä haukahtaa väsyneesti: "Viu viu viu!"

Perjantai 12.1.
Koira on koko päivän samassa paikassa, kirjahyllyssä, väsyneenä ja luopuneena.

Lauantai 13.1.
Ei mitään. Itse olen kipeänä enkä aina tiedä, mitä muualla asunnossa tapahtuu.

Sunnuntai 14.1.
Nuha jatkuu. Makaan sängyssä ja kuulen välillä, kun koira haukkuu.
Ottilia tekee itselleen kodin: hän asentaa saumoistaan ratkimenneen joululahjalaatikon (punaiset nukenrattaat) siististi lattialle, laittaa koiran ja luun sinne ja vähitellen alkaa kerätä sinne kaikenlaista. Kotiin menevät myös vauvanukke ja tämän vaatteet sekä vielä pienempi täysin alaston nukke. Onko koira nukkejen koira? Ottilia menee istumaan laatikkoon ja selvästi pesii siellä. Hän sanoo sitä toistuvasti kodiksi. Välillä painellaan koiran päätä.

Maanantai 15.1.-Keskiviikko 24.1.
Ei mitään. Koira lojuu nuken kodissa lattialla.

Tiistaina 23.1. Ottilia ilmeisesti vähän leikkii koiralla, kun täti on käymässä, mutta en tiedä, mitä on tapahtunut. Jossain vaiheessa huomaamme X:n kanssa käyttöohjeesta, että koiralla on surullinen ilme, jota emme ole vielä nähneet.

Torstai 25.1.
Ottilia leikkii koiralla X:n kanssa. Ei kovin pitkään. Koira sekoilee, kun painelen sen päätä satunnaisessa järjestyksessä: mitä tahansa teenkin, se hypähtää pystyyn ja sanoo: "Tsek-tsek-tsek!" Lintuko se on? Vai orava?
Myöhään illalla, vähän ennen nukkumaanmenoa, Ottilia ottaa pöydältä siihen unohtuneen talkkipurkin. Sitten hän ottaa koiran, kääntää sen ja laittaa talkkia koiran pyllyyn, juuri siihen kohtaan, minne vaippa laitettaisiin, jos koirilla olisi vaipat. (Ottilialla on kirja Oskari ja vaippa, jossa Oskari päättää, että vaippa on tyhmä ja laittaa vaippansa hauvalle.) Kysyn Ottilialta: "Onko koiralla vaippa?" "Eioo." Lopulta Ottilia päätyy laittamaan talkkia X:lle (ja lisäksi laastarin tämän polveen).
Kun Ottilia menee nukkumaan, X jää leikkimään koiralla. Käsken lopettaa, jotteivat koiran äänet pitäisi Ottiliaa valveilla. "Ei tätä voi lopettaa!" kuuluu vastaus.

maanantaina, syyskuuta 03, 2007

Pulp-kirjallisuudesta yleistä

Muistiinpanoja, joista osa päätyi Pulpografian johdantoon, osa ei. Suurin osa on aika jäsentymättömässä muodossa. Osa on kirjoitettu rumasti versaaleilla, en jaksa muuttaa.

kovaksikeitetyn kirjallisuuden vaikutteista:

Suomalainen tutkija Jopi Nyman etsii tutkimuksessaan Men Alone (1997) kovaksikeitetyn kirjallisuuden syntyä 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana tapahtuneista yleisistä kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksista. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Amerikassa vaikutti vielä yksinkertainen frontier-tyyppinen ajattelu, jossa ajateltiin, että rohkeat ja toiminnalliset miehet, uudisraivaajat, pitävät valtiota ja yhteiskuntaa pystyssä. Ajattelu näkyi niin mediatietoisen presidentti Theodore Rooseveltin kirjoittamissa eräkirjoissa (mm. Ranch Life and the Hunting-Trail, 1888) kuin varhaisissa lännenteoksissa, joiden tarjoama maailmankuva oli optimistinen ja keskiluokkainen. Myös Horatio Algerin kaltaisten kirjailijoiden tarjoama kuva miehestä, joka omalla työllään nousee yhteiskunnan huipulle, liittyy tähän ajatteluun.

Nymanin mukaan muutokset tapahtuivat suureksi osaksi 1920-luvulla. Naiset astuivat työelämän piiriin ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin miehet olivat sodassa. Lisäksi suuri osa naisia toimi Euroopassa huoltotehtävissä ja he näkivät Euroopassa vapaamielisempää elämää, jossa heitä ei yritetty pidätellä kodin piirissä. Naiset siis astuivat feminiinisenä pidetystä yksityisestä sfääristä julkiseen sfääriin, joka aiemmin oli ollut vain miesten omaisuutta. Vaikutus kasaantui 1920-luvulla, jolloin syntyi ns. jazz-tytön ihanne: nuori, itsenäinen nainen, joka ei välittänyt entisistä pukeutumiskoodeista (ja otti omakseen minihameet, hylkäsi korsetin ja leikkasi hiuksensa lyhyeksi) ja joka juhli yhtä kovaa kuin miehetkin.

Nymanin mukaan kovaksikeitetty kirjallisuus on vastareaktio naisten uudelle asemalle. Nymanin tutkimissa teksteissä - Kirjava satama, Vahinko kello kaulassa eli Postimies soittaa aina kahdesti, Ammutaanhan hevosiakin ja Punaista satoa - näkyy kaikissa miesten pyrkimys säilyttää julkinen, toiminnan sfääri puhtaana naisten (ja naismaisten tai epämiesmäisten miesten) vaikutuksesta. Nyman esittää, että kovaksikeitetty kirjallisuus kertoo miehistä, jotka pyrkivät hallitsemaan naista - Nyman menee jopa niin pitkälle, että yhdistää kovaksikeitettyjen miesten maskuliinisuusihanteen natsismin maskuliinisuuteen. John G. Cawelti tosin toteaa, että ainakin yksityisetsivät erottaa Hemingwayn sankareista se, että he eivät lopultakaan murru feminiinisen yhteiskunnan alla – yksityisetsivä voi kärsiä, mutta hän ei koskaan häviä. Hän on lopultakin voittamaton.

Nymanin mukaan miesten pyrkimys maailman hallitsemiseen epäonnistuu ja jäljelle jää vain vanhan maailman haikailu. Nyman väittää lopulta, että kovaksikeitetty kirjallisuus, jota on usein pidetty yhteiskunnallisesti radikaalina lajityyppinä, on taantumuksellista ja epähistoriallista, koska se hylkää kehityksen ja pyrkii pitämään naiset vanhojen ideologioiden mukaisissa rajoissa. Lajin ominaispiirteinä pitkään pysyneet surullisuus ja alakuloisuus taas johtuvat siitä, että miehet eivät onnistu pyrkimyksissään ja heidän maailmansa tuhoutuu.

Nymanin malli vaikuttaa usein liian yksioikoiselta; tuntuu toisinaan siltä, ettei hän tunne riittävästi lajityypin kaikkia tekstejä (sopiiko hänen analyysinsa esimerkiksi naisten kirjoittamaan kovaksikeitettyyn kirjallisuuteen, vaikkapa Dorothy Hitchensin tai Vin Packerin kirjoihin, tai Cornell Woolrichin kaltaiseen homoseksuaaliseen kirjailijaan? Sopiiko se Ross Macdonaldiin tai Michael Collinsiin?). Se on kuitenkin pätevä lajityypin ideologiaan keskittyvä kritiikki ja se selittää osaltaan senkin, miksi muuten niin sukupuolisesti tasa-arvoisen klassisen Hollywoodin lajityypeistä juuri rikoselokuva on naisvihamielisintä (vrt. Maltan haukan harvat naishahmot; James Naremore tosin toteaa, että Chandlerin Pitkät jäähyväiset on ollut paljon radikaalimpi omana aikanaan kuin Robert Altmanin ylistetty filmitulkinta, jossa Naremore näkee naisvihaa ja poliisien toimintaan kohdistuvaa apatiaa).

Voi kuitenkin ajatella, että juuri menneen maailman haikailu ja miehen roolin jatkuvasti epäonnistuva pelastusyritys ovat niitä tekijöitä, jotka luovat lajityypin viehätyksen nykylukijoidenkin mielessä. Kovaksikeitetyn kirjallisuuden piiriin on 1980-luvulta alkaen tullut enenevässä määrin naisia - Sara Paretsky, Marcia Muller ja monia muita -, joten lajityypin lukijoina on naisiakin, mutta vaikuttaa siltä, että kovaksikeitettyä kirjallisuutta lukevat nykyäänkin lähinnä miehet. Lisäksi monet (mies)lukijat tuomitsevat Paretskyn ja kumppaneiden pyrkimykset inhimillistää tai ainakin pehmentää lajityypin piirteitä ja haikailevat menneiden aikojen kovuuden ja karskiuden perään. On myös naisdekkaristeja, joiden teksteissä naiset ovat yhtä kovia kuin menneiden aikojen miehetkin. Lisäksi osa "pehmeistä" mieskirjailijoiden luomista dekkareista oli syntynyt jo ennen kuin naiset alkoivat toden teolla kirjoittaa lajityypin kirjoja, näin esimerkiksi Michael Collinsin Dan Fortune.

Jos Nymanin analyysi hyväksytään, voidaan todeta, että kovaksikeitetty lajityyppi on tehnyt täyden kehän: se on syntynyt taantumuksellisena reaktiona ajan kehitykseen ja vielä 2000-luvulla, kohta sata vuotta lajityypin syntymän jälkeen, mieslukijat haikailevat sen edustamien alkuperäisten arvojen perään. Ja näin todella ilmeisesti tapahtuu: kuten alan pitkäaikainen harrastaja Dick Lochte totesi Playboyssa maaliskuussa 2000, Amerikassa ilmestyy yli sata yksityisetsiväkirjasarjaa - Kanadassa, Euroopassa ja Australiassa lisäksi reilut parikymmentä (mikä luku tuskin sisältää esimerkiksi Reijo Mäen Jussi Vares -kirjoja tai Aki Rauhalan dekkareita).

(tähän väliin jotain aasinsiltaa)

Lisäksi Nyman näkee kovaksikeitetyssä kirjallisuudessa ja varsinkin sen korkeakirjallisesti kanonisoiduissa edustajissa (Hemingwayn Kirjava satama, Horace McCoyn Ammutaanhan hevosiakin) modernismin vaikutusta. Nymanin mukaan modernismin perintöä ovat ainakin metafora "autiosta maasta" sekä goottilaisen kirjallisuuden kuva ihmistä uhkaavasta ympäristöstä. Nyman huomauttaa, että kovaksikeitetty kirjallisuus on täynnä viittauksia veteen, ja toteaa, että kyse on frontier-ihanteen murtumisesta: ainoastaan vesi, Tyyni valtameri Kalifornian edustalla tai Kuubaa ympäröivä Atlantti, voivat olla vapahtavia tai pelastavia elementtejä. Näin jatkuva sade Chandlerin Syvässä unessa ja T.S. Eliotin modernistisessa runoelmassa Autio maa ovat lopulta saman pettymyksen ilmaisua. Autiota maata edustavat kovaksikeitetyssä kirjallisuudessa yhtälailla suurkaupunki tai korruptoitunut maaseutu, kuten Dashiell Hammettin teoksessa Veristä satoa (1929).

Saman huomion tekee myös John G. Cawelti, joka leikkisästi toteaa, että kovaksikeitetyn yksityisetsiväkirjallisuuden miljöö on ”epäsäätyinen avioliitto” Eliotin Aution maan ja Playboyn loisteliaan maailman välillä. Siksi yksityisetsivät toimivatkin suurkaupungeissa – tapahtumia pitää olla riittävästi ja niiden pitää olla värikkäitä, muuten tarinassa ei ole oikeata rytmiä ja painotusta.

vertaa railakkaita pulp-kertomuksia näihin, totea, että kaupunkikuvasta tulee stereotyyppinen/arkkityyppinen, mutta mitään arvotusta ei välttämättä ole, onko kaupunki paha jossain John Lawrencessa jne.

toisen maailmansodan jälkeisestä kioskikirjallisuudesta (pulp culture fiction):

Kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden toinen kultakausi 1930-luvun pulp-lehtien kukoistuksen jälkeen oli epäilemättä toisen maailmansodan jälkeinen aika, 1940-luvun loppu ja 1950-luku. Tänä aikana kustannusmaailma koki murroksen, mm. television ja sarjakuvien lisääntyvän suosion takia. Pulp-lehdet kuolivat ja tilalle tulivat pehmeäkantiset kioskikirjat (englanniksi ”paperback original”, erotukseksi kirjoista, jotka julkaistaan ensiksi kovakantisina ja sitten vasta suosittuina pehmeäkantisina laitoksina). Näiden pehmeäkantisten kirjojen tärkeimmiksi lajityypeiksi tulivat rikoskirjallisuus ja lännenkirjallisuus, jossain määrin myös science fiction. 1950-luvun pokkarit yhdistetään kuitenkin yleensä juuri rikoskirjallisuuteen ja sen joihinkin alalajeihin, kuten nuorisorikollisuuskuvauksiin.

Woody Haut nimittää koko aikaa ”pulp cultureksi” ja kioskikirjoja tämän perusteella ”pulp culture fictioniksi”. Hautin mukaan koko aikaa määrittää Yhdysvaltoja riivannut paranoia, joka kohdistui muunmaalaisiin, kommunisteihin tai muihin ihmisiin, jotka edustivat Yhdysvalloille ”vierasta” ideologiaa, ja muihin rotuihin tai alakulttuureihin, esimerkiksi nuorisoon. Paranoiaa edustivat mm. ajan ufo-innostus, senaattori McCarthyn järjestämät Hollywoodin kommunistivainot, pornografian vastaiset kansalliset komiteat, atomipommi-intoilu ja ylipäätään koko kylmä sota, Rosenbergien tapaus ja niin edelleen. Hautin mukaan näissä asioissa ilmenevä paranoia ilmenee myös teksteissä, joissa fakta ja fiktio sekoittuvat ja joissa henkilötkään eivät usein tiedä, mistä on kyse. Hautin mukaan jopa lukijat sekoittivat usein faktan ja fiktion keskenään – miten hän tämän todistaa, on eri juttu, ellei hän sitten tarkoita monien ajan kirjojen kaoottista juonta. (Tämä oli kuitenkin ollut jo aiemman, varsinaisen pulp-aikakauden rikoskirjallisuuden vakiokalustoa.)

Haut sanoo, että kovaksikeitetty kirjallisuus hyötyi paranoiasta enemmän kuin klassinen rikoskirjallisuus, koska kovaksikeitetty kirjallisuus keskittyy kerronnan etenemiseen ja henkilökuvaukseen, kun taas klassisen rikoskirjallisuuden kiinnekohdat ovat järjestys, juoni ja lineaarisuus. Paranoidista tilannetta ei voi kuvata klassisen rikoskirjallisuuden keinoin; samalla sotaaedeltävät ja sen aikaiset yksityisetsivät tulivat anomalioiksi. Etsivähahmo vanhentui, väittää Haut, ja muuttui monissa kirjoissa parodiaksi (Richard S. Prather, Stephen Marlowe). Ei siis ihme, että parhaissa 1950-luvun kioskikirjoissa päähenkilönä ei usein ollutkaan yksityisetsivä, vaan aivan tavallinen ihminen, joka vain joutuu rikoksen pyörteisiin.

Hautin mukaan kioskipokkarien rikoskirjallisuus pystyi käsittelemään suorasukaisemmin Yhdysvaltain kansallista tilaa kuin esimerkiksi Hollywoodin noir-elokuvat, joissa niissäkin näkyi paranoian aineksia. Paranoia vain näkyi paljaampana kioskikirjoissa. Jim Thompson, joka 1980- ja 1990-luvuilla nousi suureen maineeseen, käyttää tätä paranoiaa selvimmin muokatessaan kerrontaansa – Thompson käyttää jopa modernistisen kaunokirjallisuuden keinoja (tajunnanvirta, eri kertojien samanaikaisuus jne.). David Goodis ja Chester Himes ovat myös erinomaisia paranoian kuvaajia.

POHDI TÄTÄ: FILM NOIR <-> 50-LUVUN POKKARIT, VAIKUTUS KUMMASTA SUUNNASTA: ON PUHUTTU SIITÄ, ETTÄ MONISTA POKKAREISTA TEHTIIN TÄRKEITÄ ELOKUVIA ("DARK PASSAGE" &C.), MUTTA ONKO PUHUTTU SIITÄ, ETTÄ FILM NOIRIEN "IKONOGRAFIAA" ESIINTYY MYÖS AJAN TAVANOMAISISSA NOVELLEISSA JA ROMAANEISSA? VÄITETÄÄN, ETTÄ FILM NOIRIN TYYLI &C. ON JOTENKIN TIEDOTONTA (VRT. AJATUS SIITÄ, ETTÄ FILM NOIRIN TEKIJÄT EIVÄT TIENNEET TEKEVÄNSÄ FILM NOIRIA), MUTTA JOS KERRAN SAMOJA PIIRTEITÄ ON POKKAREISSA, MITEN VOIDAAN VÄITTÄÄ, ETTÄ TYYLIPIIRTEET OVAT TIEDOTTOMIA, TS. TARKOITAN SITÄ, ETTÄ NIIDEN TÄYTYY OLLA YLEISESTI HYVÄKSYTTYJÄ, YLEISESTI KÄYTÖSSÄ JA KOKO AIKAKAUTTA LEIMAAVIA (MUUTEN PITÄISI VÄITTÄÄ, ETTÄ POKKARI- JA NOVELLIKIRJAILIJAT HUOMASIVAT JA TUNNISTIVAT FILM NOIRIN JO 50-LUVUN ALUSSA JA NÄIN EI KAI OLE KOSKAAN TEHTY)

noir-kirjojen harrastamisesta/kultti:

Kovaksikeitetty kirjallisuus ja varsinkin toisen maailmansodan jälkeinen kioskikirjallisuus oli pitkään kirjallisen eliitin halveksimaa eikä tällaisella kirjallisuudella ollut asiaa kirjalliseen kaanoniin. Asia on osittain näin edelleenkin - suomalainen tutkija Jopi Nyman aloittaa kirjansa Men Alone: Masculinism, Individualism, and Hard-Boiled Fiction toteamalla, että kovaksikeitetty kirjallisuus ei vieläkään kelpaa kriittisen akateemisen tutkimuksen kohteeksi.

Eräs poikkeus on kuitenkin aina ollut: Ranska. Ranskalaiset lukijat, ennen kaikkea älymystö, ovat aina tunteneet vetoa amerikkalaista kulttuuria kohtaan. Jazzin ja sarjakuvien lisäksi näin on käynyt kovaksikeitetylle kirjallisuudelle. Ranskassa on ollut oma lajityypin kirjallisuutensa jo pitkään ja sen harrastajia - Jose Giovanni, Albert Simonin, Frédéric Dard, Auguste LeBreton - olisi Suomessakin syytä lukea nykyistä enemmän. Samoin amerikkalaista film noiria ennakoivia elokuvia tehtiin Ranskassa 1930-luvulla useita (Sumujen laituri, Pepe le Moko, Le nuit de carrefour). Amerikkalaisen kirjallisuuden vaikutus on näkynyt aivan kirjallisen eliitin korkeimmillakin tasoilla: Albert Camus esimerkiksi oli James M. Cainin suuri ihailija ja kirjoitti Sivullisensa (1942) Postimies soittaa aina kahdesti -teoksen innoittamana. André Gide piti Hammettin Veristä satoa loistavana romaanina, André Malrauxin mukaan Faulknerin Kaikkein pyhin yhdisti trillerin ja kreikkalaisen tragedian.

Vuodesta 1946 alkaen alkoi ilmestyä Gallimard-kustantamon Serie noire -niminen sarja, joka ilmestyy edelleen. Siinä julkaistiin mm. Horace McCoyta ja Cainia. Myös Faulkner-, Hemingway- ja John Dos Passos -käännöksiä ilmestyi tiheään tahtiin, aikana, jolloin näitä kirjailijoita ei Yhdysvalloissa pidetty juuri minään. Myös Hollywoodin rikoselokuva huomattiin kärkkäästi Ranskassa. Vuonna 1946 käytettiin ilmeisesti ensimmäistä kertaa Hollywood-elokuvan yhteydessä termiä 'noir'. Tuona vuonna Pariisissa nähtiin elokuvat Maltan haukka, Nainen ilman omatuntoa, Laura, Hukattuja päiviä ja Hyvästi kaunokaiseni (sodan vuoksi niitä ei ollut ollut mahdollista nähdä aikaisemmin). Niihin kaikkiin liitettiin termi 'noir'; syntyi yleinen ja edelleen vaikuttava tapa puhua film noirista. Vaikka mainitut elokuvat ovat keskenään erilaisia, film noirilla tarkoitettiin kuitenkin rikoselokuvia, jotka ovat tummasävyisiä ja joiden sävy on kohtalokas. Film noir -elokuvien kuvaus oli varjoja korostava ja niiden kuvakulmat ja leikkaus olivat totutusta poikkeavia.

Termiä oli käytetty joistain ranskalaisista elokuvista jo aiemmin, mutta vasta Hollywoodin yhteydessä siitä tuli termi, jota yhä vieläkin käytetään. Noirista puhutaan nykyään sarjakuvien (Frank Millerin Sin City), tv-elokuvien (ns. cable noir), mainosten, musiikin ja ennen kaikkea kirjallisuuden kohdalla. Siitä on tullut, James Naremorea mukaillakseni, diskursiivinen termi, joka enemmän muokkaa kohteita, jotka siihen liitetään, kuin varsinaisesti kuvaa niiden sisäisiä ominaisuuksia.

James Naremore huomauttaa termin historiaa koskevassa selvityksessään, että ranskalainen älymystö löysi noir-elokuvista juuri niitä elementtejä, joita se oli sukupolvi aiemmin hakenut surrealismista. Naremoren analysoimat tekstit, joissa film noirista ensimmäiseksi puhuttiin, ovat täynnä viittauksia surrealismin kauneusihanteisiin - väkivaltaan ja sen kauneuteen, outouteen, kohtalon vaikutukseen, alitajunnan vaikutukseen. Ei liene sattuma, että Serie noiren kuuluisa toimittaja Georges Duhamel oli kuulunut 1920-luvulla surrealistien sisäpiiriin. Ensimmäinen film noiria käsittelevä kirja Panorama du film noir américain ilmestyi 1955; sen tekijöistä toinen Raymond Borde teki sittemmin surrealistien johtohahmon, André Bretonin, kanssa elokuvan Pierre Molinier (1964). (Sama taiteen modernismin ja kovaksikeitetyn rikosviihteen flirtti jatkui sittemmin 1960-luvulla, jolloin monet englantilaiset kokeellisen elokuvan tekijät, kuten Noel Burch, ilmoittivat ihailevansa amerikkalaista rikoselokuvaa.)

Surrealismin lisäksi myös filosofinen eksistentialismi haki vaikutteita amerikkalaisesta rikosviihteestä. Albert Camus mainittiin jo; toinen hyvä esimerkki on Jean-Paul Sartre, joka oli Faulknerin väkivaltaisten teosten ihailija ja jonka teoreettisissa teksteissä, mm. teoksessa Mitä kirjallisuus on? (1948) on samanlaisia äänenpainoja kuin rikoskirjallisuutta ja noir-elokuvaa koskeneessa keskustelussa (vapauden ja kohtalon välinen ristiriita jne.).

Kaikki tämä huipentui lopulta ranskalaisen elokuvan uuteen aaltoon. Vuonna 1959 nähtiin Jean-Luc Godardin ensimmäinen pitkä elokuva Viimeiseen hengevetoon, joka oli omistettu lukuisia B-elokuvia tehneelle Hollywoodin Monogram-yhtiöille. Seuraavana vuonna vuonna nähtiin Francois Truffautin Ampukaa pianistia, joka perustuu David Goodisin romaaniin Murhan sävel; kirjan nykyiset uusintapainokset ovat Truffautin elokuvan nimellä eivätkä alkuperäisellä nimellä Down There. Ranskalaisen elokuvan uusi aalto on täynnä amerikkalaisen rikoskirjallisuuden filmatisointeja ja niissä on myös näkyviä kunnianosoituksia perinteelle (esimerkiksi Godardin elokuvassa Made in USA [1966] Jean-Pierre Leaud lukee Serié noire -painosta Horace McCoyn kirjasta Kiss Tomorrow Goodbye).

Uudella aallolla ja sen dekkarisovituksilla on kauaskantoinen merkitys: ne antoivat kioskikirjallisuudelle ensimmäisen korkeakulttuurisen ilmaisunsa. Ne myös vaikuttivat koko lajityypin elämään sittemmin: uuden aallon vaikutus näkyy amerikkalaisessa 1960- ja 70-lukujen rikoselokuvassa (Altmanin Pitkät jäähyväiset, Boormanin Point Blank, Coppolan Keskustelu, Arthur Pennin Yön siirrot, Scorsesen Sudenpesä ja Taksikuski) ja se taas vaikutti 1980-luvulla nähtyyn film noirin nostalgia-aaltoon. Sittemmin Quentin Tarantino ilmoitti tekevänsä elokuvia Jean-Luc Godardin innoittamana - Pulp Fictionin (1994) jälkeen kioskikirjallisuus on noussut laajan yleisönkin mielenkiinnon kohteeksi ja termistä 'pulp fiction' on tullut hiukan samanlainen kaikenkattava termi kuin alunperin film noirista. Se myös liitetään asioihin, joilla ei ole paljoakaan tekemistä itse asian kanssa - muistetaanpa vaikka Helsingin Sanomatalon ravintola Pulp (joka tietysti viittaa myös sanomalehtipaperin selluun).

bondista:
Caweltin ja Rosenbergin mukaan Ian Flemingin tärkein ansio oli tuoda John Buchanin sankarillisen vakoiluromaani takaisin sellaisessa muodossa, joka vetosi sodanjälkeiseen yleisöön. Samalla kertaa Fleming pystyi kuvaamaan uskottavasti puhdasta sankaria - James Bondia - ja kuitenkin tekemään sen niin, että kertomuksia ei tarvinnut ottaa tosissaan. Caweltin ja Rosenbergin mukaan Flemingin James Bond -tarinoissa on liioittelua ja parodiaa, jopa itseparodiaa (joskaan he eivät ole varmoja, onko tämä aina tarkoituksellista). Viehtymys huipputeknologiaan ja laadukkaisiin tuotemerkkeihin vetoaa lukijoihin, mutta samalla Flemingin kirjoissa juuri nuo samat teknologia ja tuotemerkit nähdään satiirisessakin valossa, kun vaikkapa Tohtori Ein piilopaikan sellissä on uskomaton määrä hajusteita ja kosmetiikkaa, jota Bond hypistelee vaikuttuneena.