Tänään tuntui siltä, että päivä menee pöydän alle. Eikös se ole oikea sanonta? Ensiksi en päässyt myöhästelyjeni takia katsomaan Polanskin uusinta - niin ja senkin takia, että yliopistolla oli niin pitkä ruokajono. (Onneksi oli hyviä jouluruokia - kuinka minä en niistä aikaisemmin ole pitänyt? Nyt niitä osaa melkein toivoa.) Sitten - minullahan oli nyt kaksi tuntia ylimääräistä aikaa - en oikein osannut tehdä mitään järkevää. Toisaalta - mitä järkevää minun sitten olisi pitänyt tehdä? Vastailin sähköpostiin, juttelin Markun kanssa niitä näitä (selaili laitoksella Mäyrän demonilisuria), sitten menin parturiin (jossa en tajunnut, että parturi jätti hiukseni liian pitkiksi: olisin halunnut aivan millisängen - seuraavaksi vetäissen kaikki pois). Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Saksan tunnilla tunsin taas kerran itseni hiukan tyhmäksi, kun pitää puhua tyttöjen kanssa asioista eikä osaa sanoa mitään: kuulostaa idiootilta, mielenkiinnottomalta typerykseltä. (Aloin sitäpaitsi hikoilla heti, kun piti alkaa keskustella. Minussa on vielä vanhoja oireita.) Ja vielä: porkkanalätyt epäonnistuivat tyystin. Niistä tuli paksuja ja hyvin vähän porkkanan makuisia. Liikaa joko maitoa tai munia, liian vähän jauhoja. Ja ne olivat liian isoja: pitäisi olla lettupannu ja tehdä pikkupikkuisia lettuja.
Kävin sitten katsomassa Punainen ruusu valkoinen ruusu -elokuvan. Erikoinen, mielenkiintoinen, hiukan liian pitkä: hillittyisyys ei aina ole elokuvalle sopiva ominaisuus. Minna osui sattumalta sisään ja tarjosinkin hänelle elokuvan. Titalle, joka tuli myöhemmin, ei kerrottu mitään. Sanoi jälkeenpäin, että tämä oli syksyn toinen elokuva hänelle. Ei hääviä elämää. Voiko televisio korvata elokuvat? (Katsooko T. televisiota?)
Oli puhetta, että tänään oltaisiin YO-talolla. Cool Sheiks kiinnostaisi kyllä: pääsisi tanssimaan. Mutta voinko olla varma, että siellä on tuttuja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti