torstaina, joulukuuta 30, 2010

Bibliografia Teerijokiensis

Tein vuonna 2002 vaimolleni ja tämän pienelle suvulle lahjakirjan: kokosin yhteen heidän bibliografiansa. (Ohessa kansikuva.) Teerijoen suvussa on ollut paljon opettajia, jotka ovat tehneet oppikirjoja, sekä myös kotiseutututkijoita ja lopulta myös akateemisia tutkijoita. Teerijoet ovat hyvä esimerkki siitä että juhlittujen älykkösukujen (Krohn, Nevanlinna jne.) ohessa Suomessa on aina ollut myös pienempiä intellektuellisukuja ja -perheitä, joiden vaikutus on aluksi ollut pieni tai paikallinen, mutta lopulta laajentunut. 

50 kappaleen painoksena levinnyt isbn-numeroton bibliografia on tulevaisuudessa keräilyharvinaisuus. (Sikäli kuin kukaan mitään painotuotetta tulevaisuudessa kerää.)

Tässä bibliografian täydennetty versio. Varsinkin vaimoni Elina sekä Hilkka ja Ilkka ovat tehneet lukuisia uusia teoksia. Mukaan tuli jopa kaksi uutta tekijää, Heli Teerijoki sekä Tuija Teerijoki-Oksa, jotka ovat kummatkin väitelleet. Tuotteliain tekijä, Niilo Teerijoki, oli Elinan isänisä.

Tässä on niin paljon materiaalia, että riittänee, että lihavoin tekijöiden nimet sekä kursivoin väliotsikot.

Anna-Maria Teerijoki

Pelle och Lisa. Läs själv för grundskolan 7-8. Otava: Helsinki 1974. 2. painos: Otava 1976. 3. painos: Otava 1978.

Tuki 1-2. Yhdessä Raili Strandellin kanssa. Kuvittanut Maarit Larva. Otava: Helsinki 1976-1977. 2. painos Otava 1979.

Eero Teerijoki

Opettajan tai luokan päiväkirja peruskoulua ja oppikoulua sekä nuorisoastetta varten. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Peruskoulun ala-asteen luokanopettajan ja opinto-ohjauksen kirja. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Peruskoulun yläasteen luokanvalvojan ja opinto-ohjaajan kirja. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Poissaolo- ja tarkkailukirja peruskoulua ja oppikoulua varten. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Elina Teerijoki

Teokset:

30 – mies kuin unelma. Juri Nummelinin juhlakirja. Toimittanut. Kirjoittajien kustantama. Turku 2002.

Aarnu, Evena, Vinjami. 1700 ehdotusta etunimeksi. Yhdessä Rea Lehtosen ja Juri Nummelinin kanssa. Nemo: Helsinki 2006.

Aenna, Rosma, Velveena. 300 etunimiehdokasta maailmalta. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Kirjallisuuden puolesta Muusa: Pori 2004.

Eemu, Ukri, Amelie. 2000 kaunista ja harvinaista etunimeä. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Nemo: Helsinki 2005. 2. uusittu laitos. Nemo: Helsinki 2008. (Huom! Teoksessa ilmoitetaan sen olevan kolmas uusittu laitos. Tällöin tarkoitetaan, että se on teoksen Osma, Ranja, Vilmiina 3. laitos.)

Osma, Ranja, Vilmiina. 800 harvinaista etunimeä. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Nemo: Helsinki 2003.

Pieni talkkunakirja. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Atena: Jyväskylä 2005.

Retrovauvat. Suomalaista lasten historiaa. Yhdessä Ville Hännisen ja Juri Nummelinin kanssa. Ajatus Kirjat: Helsinki 2008.

Sata ruokaa tähteistä. Savukeidas 2011.

Kaupunginosien Turku. Savukeidas 2012.

Kaunokirjallisuus:

Hulluimmat päivät. Kolumneja Vihreästä Langasta 2000-2004. Toim. Juri Nummelin. Pusukustannus: Turku 2004.

Iltasatu. Nimetön. Nimetön. Toim. Juri Nummelin. Juri Nummelin: Turku 2004. Sisältää seuraavat novellit: Iltasatu, Promenadi 1/1996; nimetön novelli, Määlikkä 1/1994; nimetön novelli, Määlikkä 2/1994.

Runo:

Eloq. Teoksessa Ei oo helppoo Esko Ahollakaan. [Toim. Sirkka Wikberg ja Hilkka Virkkunen. Kemin ja Tornion äidinkielien opettajat ry.] Kemi 1992.

Heli Teerijoki

Teos:

Fish glucose transporters: molecular cloning and functional characterization. Kuopion yliopisto: Kuopio 2002.

Hilkka Teerijoki

Alussa oli Hällinmäki. Virtasalmen Hällinmäen ja Ankeleen kylien historiaa ja perinnettä ajalta n. 1500-2000. Yhdessä kylähistoriapiiriläisten kanssa. Hällinmäki-Ankeleen kyläperinnepiiri: Virtasalmi 2000.

Harjulta harjulle. Virtasalmen Längelmäen kylän historiaa ja perinnettä. Längelmäen kylähistoriapiiri: Pieksämäki 2004. Huom! Kannessa ja selässä teoksen nimeksi ilmoitetaan "Längelmäen kylän historiaa ja perinnettä".

Omillaan toimeen. Virtasalmen Väisälän kylän ja sen lähialueen perinnettä ja historiaa ajalta 1550-1990. Väisälän kylätoimikunta: Virtasalmi 1990.

Pannaas toi sarka viälä. Suku- ja kylähistoriaa. Levo-Manninen-Ypäjä. Toim. Hilkka Teerijoki. Hilkka Teerijoki: Pieksämäki 2010.

Tuohivehmaasta Vehmaskyläksi. Pieksämäen Vehmaskylän historiaa ja perinnettä. Vehmaskylän maa- ja kotitalousseura: Pieksämäki 2003.

Ilkka Teerijoki

Teokset:

35 vuotta sydämen asialla. Suomen Sydäntautiliitto ry - Hjärtsjukdomsförbundet i Finland rf. 1955-1990. Suomen sydäntautiliitto: Helsinki 1990.

Esivanhempia etsimässä. Hämeenlinnan sukututkimusseura 20 vuotta. Toimittanut. Hämeenlinnan Sukututkimusseuran julkaisuja 4. Hämeenlinnan sukututkimusseura: Hämeenlinna 2010.

Historianopiskelijan ABC-kiria. Opas tutkielman kirjoittamiseen. Toim. yhdessä Maria Lähteenmäen kanssa. Helsingin yliopisto: Helsinki 1999.

Nälkävuosien turva? Pitäjänmakasiinit Suomessa 1700-luvulla. Historiallisia tutkimuksia 175. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki 1993.

Luvut Asutuskehitys, Väestö, Maatalous, Paikallishallinto, Sotalaitos, Verotus. Teoksessa Tornionlaakson historia II. 1600-luvulta vuoteen 1809. Tornionlaakson kuntien historiakirjatoimikunta: Tornio 1993. (Sama ruots. Tornedalens historia II. Tornedalenskommunernas historiebokskommitté: Haparanda 1993.)

Postivaunut Suomessa 125 vuotta. Postin rautatiekuljetusten historia 1860-luvulta 1990-luvulle. Juhlajulkaisu. Suomen Posti: Helsinki 1995.

Historian suursanakirja. Yhdessä Kaisu-Maija Nenosen kanssa. WSOY: Helsinki 1998.

Postivaunun matkassa. Suomen rautatiepostinkuljetuksen historia 1862-1995. Postimuseo: Helsinki 1999.

Tornion historia 2: 1809-1918. Tornion kaupunki: Tornio 2007.

Tornion historia 3: 1918-2000. Tornion kaupunki: Tornio 2010.

Artikkelit:

Sockenmagasinen i Nylands och Tavastehus län under svenska tiden. Historisk Tidskrift för Finland 1987.

Helsingin pitäjän pitäjänmakasiini 1755-1865. Teoksessa Helsingin Pitäjä 1988. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys ja Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta: Vantaa 1987.

Köyhäinhoito Helsingin pitäjässä 1700-luvulta kunnallishallinnon uudistamiseen. Teoksessa Helsingin pitäjä 1989. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys ja Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta: Vantaa 1988.

Kvevenes liv i Tornedalen 1600-1900 – en översikt. Teoksessa Kvevenes historie og kultur. Seminaariraportti Nordreisassa 19.-21.9.1997. Toim. Helge Guttormsen. 1998.

Perunanviljely Suomen kaupungeissa 1800-luvulle tultaessa. Teoksessa Ihmiset ovat kaupunki. Ilkka Mäntylä 60 vuotta 21.11.1999. Toim. Jari Niemelä. Turun Historiallinen Arkisto 53. Turun yliopisto: Turku 1999.

Keskeisiä Suomen historian lähteitä. Teoksessa Historianopiskelijan ABC-kirja. Opas tutkielman kirjoittamiseen. Toim. Maria Lähteenmäki ja Ilkka Teerijoki. Historian laitoksen julkaisuja 14. Helsingin yliopiston historian laitos: Helsinki 1999.

Posetiivin vääntäjiä, seuranäytelmiä ja ”todellisia taiteilijoita”. Tornion musiikki- ja näytelmätoimintaa 1900-luvun alussa. Teoksessa Tornionlaakson vuosikirja 2001. Tornionlaakson kuntain toimikunta: Tornio 2001.

90 vuoden takainen Tornio runon kuvaamana. Teoksessa Tornionlaakson vuosikirja 2001. Tornionlaakson kuntain toimikunta: Tornio 2001.

Yleisesitys:

Säätyjen vallasta kuninkaanvaltaan. Teoksessa Suomi kautta aikojen. Toim. Seppo Zetterberg ja Allan Tiitta. Otava: Helsinki 1992. (Ilmestynyt myös Valittujen Palojen kustantamana 1992. 2. laitos: Otava 1997.) Sisältää Ilkka Teerijoelta myös haja-artikkeleita koskien 1940- ja 1950-lukuja.

Kirja-arvostelut tieteellisissä aikakauslehdissä:

Peter Nordström: Reformer och rationalisering. Kung, råd och frövaltning under gustaviansk tid, 1772-1778. Historisk Tidskrift för Finland 1992.

Eljas Orrman & Elisa Pispala (toim.): Suomen historian asiakirjalähteet. Historiallinen aikakauskirja 1995.

Harald Gustafsson: Political Interaction in the Old Regime. Central Power and Local Society in the Eighteenth-Century Nordic States. Historisk Tidskrift för Finland 1995.

Jorma Teerijoki

Turku Jazztapahtuma 80. Yleisötutkimus. Yhdessä Ismo Kantolan kanssa. Turku Jazz ry: Turku 1981.

Lisäksi lukuisia yhtye-esittelyjä kaupunkifestivaali Down By The Laiturin esitteissä 1990-luvulla.

Matti Teerijoki

Teos:

Kemin Kunto 80 vuotta. Toim. Toivo Haapea, Pauli Hautamäki ja Matti Teerijoki. Kemin Kunto: Kemi 1983.

Artikkeli:

Kemin kaupungin teatteritoimintaa. Teoksessa Jatuli XI. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1969.

Niilo Teerijoki

Teokset:

Isänmaan ja ihmiskunnan vaiheet. Kansakoulun historian oppikirja. Yhdessä Eino E. Suolahden kanssa. WSOY: Helsinki 1950. (Sisältää tehtävävihon.) 2. painos: WSOY 1952. 3. painos: WSOY 1955. 4. painos: WSOY 1960. 5. painos: WSOY 1962.

Kehittyvää Kemiä. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1963.

Kemi teatterikaupunkina. 1. osa: 1885-1953. Yhdessä Ossi Hedmanin kanssa. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1981.

Kemi teatterikaupunkina. 2. osa: 1953-1982. Yhdessä Hannu Hyötyniemen kanssa. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1982.

Keminmaan kirja. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1957.

Liiton tie. Kemin opettajaliiton julkaisu. Toimittanut yhdessä Elli Suurmaa, Anni Kalliokosken, Urho Kivilinnan ja K.J. Tulkin kanssa. Kemin opettajaliitto: Kemi 1957.

[Huom! Ossi Hedman väittää elämäkerrallisessa artikkelissa, että seuraava teos olisi Niilo Teerijoen toimittama. Itse kirjasta tällaista tietoa ei kuitenkaan löydy. Hildur Eck: Appelkreenin fröökynä ja muita kemiläisiä. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1964.]

Artikkelit:

Aappo Rantaniemi ja Iisakki Hoikka. Jatuli V. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1957. [Huom! Tästä eteenpäin Jatulien kohdalla mainitaan vain numero ja vuosi.]

Allu Jokisalo – rohkea aktivisti. Jatuli VI. 1959.

Antti Åqvist. Jatuli VI. 1959.

August Koivisto. Jatuli X. 1967.

Edvard Hirmu – kemiläinen kunnallis- ja liikemies. Jatuli V. 1957.

Frans Koivula – kunnallismies. Jatuli VII. 1961.

Kaarlo Oskari Järvelin (1902-1979). Jatuli XVIII. 1983.

Kalle Marosen tarina. Jatuli VII. 1961.

Karihaaran Työväenyhdistyksen näyttämötoiminnan vaiheet. Jatuli XIII. 1973.

Kemin jääkärietappi ja sen muistomerkki. Jatuli XV. 1977.

Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen toiminnasta. Jatuli VI. 1959.

Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistys täytti 30 vuotta. Jatuli XII. 1971.

Kemin museo. Jatuli IV. 1955. Samanniminen artikkeli myös: Jatuli XIV. 1975.

Kemin näytelmäharrastuksen historiaa vuosilta 1885-1905. Jatuli XIII. 1973.

Kemin opettajaliitto 1933-1938, teoksessa Liiton tie.

Kemin Sauvojat r.y. – Helsingissä asuvien entisten kemiläisten kotiseutuyhdistys. Jatuli XVI. 1979.

Kemin taideyhdistyksen vaiheet. Jatuli X. 1967.

Kemin teatterin toiminta 1934-1939. Jatuli XV. 1977.

Kemin Työväen Näyttämön ”kolmas vaihe”, vuodet 1935-1939. Jatuli XV. 1977.

Kemin Työväennäyttämön toiminta 1918-1926. Jatuli XIV. 1975.

Kemin Työväenyhdistyksen näytelmäharrastukset vuosina 1906-1917. Jatuli XIV. 1975.

Keminmaan siirtolaisia Ruijaa asuttamassa. Jatuli VIII. 1963.

Keminseudun 40-vuotias matkailuyhdistys. Jatuli XVI. 1979.

Kiitos. [Omistettu Kaarlo Saarialholle], teoksessa Jyskyjen seminaari. Jyväskylän seminaarin satavuotismuisto 1963. Toim. Eino Keskinen. Valistus: Helsinki 1963.

Kotiseudun tarina. Jatuli I. 1949.

Kotiseutumme muistomerkeistä. Jatuli VII. 1961.

Kun ”tarkoitus pyhitti keinot”. Jatuli XII. 1971.

Kun Yli-Jaakheikin savupirtti sai uunin. Jatuli VI. 1959.

Kunnioittaen. Lehtori Matti Paksula, historian opettajamme, teoksessa Jyskyjen seminaari. Jyväskylän seminaarin satavuotismuisto. Toim. Eino Keskinen. Valistus: Helsinki 1963.

Lapin Laulu – vaikeiden aikojen innoittaja. Jatuli XI. 1969.

Luokkahuoneen romantiikkaa ja realismia. Teoksessa Liiton tie.

”Niin muuttuu maailma, Eskoseni”. Jatuli XIX. 1985.

Protesteja ja vastaprotesteja Kemissä 1930-luvulla, teoksessa Kemin taideyhdistys 20 vuotta. Toimittanut Juhani Leino. Kemin taideyhdistys: Kemi 1967. [Huom! Niilo Teerijoki mainitaan teoksen toimituskunnassa yhdessä Rauni Kivilinnan, Kalervo Toiviaisen ja Ossi Oksasen kanssa.]

Puhe oululaisille opettajille 23.9.1950. Teoksessa Liiton tie.

”Puuropuhe”. Teoksessa Liiton tie.

Teatterielämän kehityssuuntia Kemin-Tornion alueella. Jatuli XII. 1971.

Teatteripalvelut Kemin kulttuurikentässä 1885-1980. Jatuli XVIII. 1983.

Työkirja oppilaiden toiminnallisuuden edistäjänä. Jatuli XVII. 1981.

Uskollinen työntekijä (Emil Kakko). Jatuli VIII. 1963.

Valoisa vaiko synkkä elämänkatsomut? Teoksessa Liiton tie.

Veitsiluodon ensimmäinen asukas Heikki Piponi. Jatuli XVIII. 1983.

Artikkeleita julkaistu myös Pohjolan Sanomissa, Kaltiossa, Kansa taisteli – miehet kertovat –lehdessä ja Itä-Karjalassa (kymmenosainen artikkelisarja Suomen historiasta vuonna 1943).

Kaunokirjallisuus:


Muistelmat:

Kuormarenkinä punakaartissa 1918. Jatuli XVIII. 1983.

Kuusi kaskua teoksessa Jyskyjen seminaari. Jyväskylän seminaarin satavuotismuisto. Toim. Eino Keskinen. Valistus: Helsinki 1963.

Matka rintamalle 1939. Teoksessa Liiton tie.

Opettajana Aunuksen kansakoulussa. Teoksessa Liiton tie.

Novellit:

Ruikon vaari joulukirkossa, teoksessa Kotiseudun joulu. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu. Toim. Lauri Keränen. Kemi 1959.

Pipsa Teerijoki

Teokset:

Draaman tiet – suomalainen näkökulma. Erkki Laakson juhlakirja 7.6.2000. Toimittanut. Opetuksen perusteita ja käytänteitä 35. Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos: Jyväskylä 2000.

Tutkiva draamaopettaja: draamakasvatuksen vuosikirja 2000-2003. Toim. yhdessä Anna-Lena Østernin Hannu Heikkisen kanssa. Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos: Jyväskylä 2003.

Artikkelit:

Towards a dialogue in educational drama. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Horizons in Arts Education. Publikationer från Pedagogiska Fakulteten vid Åbo Akademi nr 26. Pedagogiska Fakulteten vid Åbo Akademi: Turku 1998.

Pragmatismi. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Laatu ja merkitys draamaopetuksessa. Draamakasvatuksen teorian perusteita. Opetuksen perusteita ja käytänteitä 37. Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos: Jyväskylä 2001.

Mihail Bahtin ja dialogi. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Laatu ja merkitys draamaopetuksessa. Draamakasvatuksen teorian perusteita.

Draamapedagogiikan teoriaa etsimässä. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Laatu ja merkitys draamaopetuksessa. Draamakasvatuksen teorian perusteita.

Kohtaamisia eri tiloissa. Osallistavan teatterin näyttämöt. Teoksessa Pekka Korhonen ja Anna-Lena Østern: Katarsis: draama, teatteri ja kasvatus. Atena: Jyväskylä 2001.

The Potential of Change - the Transformative Potential of Drama. Teoksessa Bjørn Rasmussen, Torunn Kjølner, Viveka Rasmusson ja Hannu Heikkinen (toim.): Nordic Voices in Drama, Theatre and Education. IDEA Publications: Bergen 2001.

Tuija Teerijoki-Oksa

Teos:

Inferior alveolar nerve injury associated with mandibular sagittal split osteotomy: diagnosis, risks and recovery. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja D, Medica - Odontologica, osa 634. Turun yliopisto: Turku 2004.

perjantaina, joulukuuta 17, 2010

Red Riding -trilogia

Tässä todellinen julkaisematon: Filmihulluun tarjottu ja julkaistavaksi sovittu dvd-arvio Red Riding -elokuvatrilogiasta. Ei ole tähän päivään mennessä ilmestynyt, mutta en ole jaksanut nähdä vaivaakaan asian eteen, kun korvaus olisi kuitenkin jotain 20-40 euron väliltä.












Ei lauantai-illan peruskauraa

Red Riding -trilogia.
1974: Tappajan jäljillä (In the Year of Our Lord: 1974, 2009). Ohjaus: Julian Jarrold. Käsikirjoitus: Tony Grisoni, David Peacen romaaniin perustuen. Näyttelijät: Andrew Garfield, David Morrissey, John Henshaw, Warren Clarke, Sean Bean. 102 min.
1980: Silmukka kiristyy (In the Year of Our Lord: 1980, 2009). Ohjaus: James Marsh. Käsikirjoitus: Tony Grisoni. Näyttelijät: Warren Clarke, Paddy Considine, James Fox, David Calder. 93 min.
1983: Maasta sinä olet tullut (In the Year of Our Lord: 1983, 2009). Ohjaus: Anand Tucker. Käsikirjoitus: Tony Grisoni. Näyttelijät: David Morrissey, Lisa Howard, Chris Walker, Warren Clarke. 100 min.

Englantilainen tv-jännäri on television peruskauraa, katsojien turvallisuudentunnetta tukevaa tavanomaista draamaa. Poikkeuksia tietenkin on, kuten Fitz ratkaisee ja Katu, joka toisinaan liippaa läheltä rikosaiheita.
David Peacen massiiviseen romaanikvartettiin perustuva trilogia Red Riding, joka sai televisioensi-iltansa kohun saattelemana viime vuonna, jatkaa Fitzin ja Kadun merkeissä. Se ei pyri rauhoittamaan katsojaa, vaan pikemminkin kasaa ahdistusta katsojan päälle. Samalla Red Ridingista puuttuu kuitenkin Fitziä paikoitellen heikentävä taipumus glorifioida päähenkilönsä eksentrisyyttä ja itsetuhoisuutta.
David Peacen romaanisarja on laaja katsaus Englannin sosiaaliseen ja historialliseen kehitykseen 1970-luvun alusta 1980-luvun alkuun. Peace on kuin ihailemansa James Ellroy, mutta aidosti yhteiskunnallinen ja kriittinen. Siinä missä Ellroy keksii lähes kaikki historialliset tosiseikkansa ja salaliittonsa, Peace pureuttaa villit tarinansa todellisiin tapahtumiin ja ennen kaikkea todelliseen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Red Riding onkin ennen kaikkea kertomus siitä, miten ankea ympäristö aiheuttaa ankeita tekoja. Samalla se kertoo siitä, miten Englannissa poliisilla oli epätodellisen laajat valtuudet, mikä synnytti hingun saada vielä lisää valtaa, myös taloudellista.
Red Riding on saanut inspiraationsa tositapahtumista, nimittäin Yorkshire Ripperin tapauksesta, jossa Peter Sutcliffe -niminen mies tappoi yli kymmenen naista 1970-luvun loppupuolella. Peace on kuitenkin kehinyt kokoon ajatusleikin, jonka mukaan poliisi tietoisesti suojelee jotakuta ja antaa tappajan jatkaa murhaamistaan. Poliisin neuvottomuus on siis tietoisesti harkittua, ja lisäksi toimittajat ovat käytännössä poliisien korruptoimia.
Trilogian ensimmäisessä osassa nuori, Etelä-Englannista palaava toimittaja yrittää rikkoa poliisin luoman suoja-aidan ja tunkeutua totuuteen, mutta huomaa joutuvansa pirulliseen ansaan. Sen keskiössä on seudun vaikutusvaltaisin liikemies. Toisessa osassa Englannin sisäministeri yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on ja nimittää nuoren tutkijan selvittämään poliisin toimia. Ei ole vaikea arvata, että siinä ei käy kovin hyvin.
Viimeisessä osassa lankoja punotaan yhteen. Historiasta ei pääse eroon, tuntuvat Peace ja tv-sarjan tekijät sanovan, kun yli kymmenen vuotta vanhat murhat nousevat uudestaan esille pikkutytön kadotessa.
Joka puolentoista tunnin jaksolla on oma ohjaajansa, James Marsh (Wisconsin Death Trip), Julian Jarrold (Jane Austenin jalanjäljillä) ja Anand Tucker (Hilary ja Jackie), joilla on kaikilla oma visuaalinen ilmeensä. James Marshin viileä hahmotus keskimmäisessä osassa Silmukka kiristyy: 1980 on ehkä tehokkain. Tuckerin osa on kolmesta melodramaattisin, mutta klimaattisessa päätososassa tyylilaji toimii. Kaikki kolme korostavat Pohjois-Englannin ankeita maisemia, ankeata arkkitehtuuria ja ankeata hiilivoimalaa, jonka science fiction -maiset rakennelmat varjostavat lähes joka kohtausta.
Kolmas osa on kuitenkin kokonaisuuden kannalta kuitenkin ongelmallisin, vaikka se muutoin on pysäyttävä ja paikoitellen henkeäsalpaavan jännittävä. Kaikkia juonen kuvioita ei selitetä loppuun asti - joissain kohdissa tämä korostaa katsojan omaa päättelykykyä, joissain kohdissa katsoja jää kaipaamaan selvempää kerrontaa.
Juonta ja kerrontaa tärkeämpää on huomata, mitä elokuva (ja sen taustalla oleva kirjasarja) ei tee. Red Riding ei mytologisoi sarjamurhaajia. Murhaajat eivät ole henkeäsalpaavan älykkäitä yli-ihmisiä, jotka vain sattuvat olemaan pahoja ja nauttivat siitä (vrt. vaikkapa 8mm -elokuvan lopetus).
Red Riding ei myöskään psykologisoi sarjamurhaajien ratkaisuja, vaikka muutoin sarja korostaa pahojen tekojen jatkuvuutta sukupolvesta ja yhteiskuntaluokasta toiseen. Pahan poliisin inhimillisyyteen pyrkivä asianajajapoika esimerkiksi on sosiaalinen reppana, joka korvaa ihmissuhteet syömisellä. Red Riding välttää näillä kahdella tavalla sen ansan, johon lankeaa muun muassa edellä mainittu Ellroy: pahuus on jokin metafyysinen ominaisuus, joka vain on ihmisessä, vaan se on yhteiskunnallisten olosuhteiden luoma ja mahdollistama tapauskohtainen asia.
Lisäksi Red Ridingiä voi ihailla siitä, että siinä ei tyrkytetä ajankuvaa. Jos sitä vertaa vaikkapa kotimaiseen Uutishuone-sarjaan, joka kuvaa suurin piirtein samaa aikaa, eron huomaa kirkkaana. Uutishuoneessa jokainen kohtaus huusi päin katsojaa: "Nyt ollaan 70-luvulla!" Red Ridingissä ajankuva on huomaamattomampi ja sikäli oikeampi ja autenttisempi - eihän ajankuva näy jatkuvasti kaikkien elämässä. Red Ridingissä ei esimerkiksi soiteta aikakauden musiikkia, mikä olisi ollut helppo - ja latistava - ratkaisu. (Myös tukevan musiikin käyttö on sarjassa lähes pannassa. Sitä on eniten muutenkin melodramaattisimmassa päätösjaksossa.)
Trilogian yksittäiset osat eivät toimi itsenäisinä elokuvina. Dvd-julkaisu ei ole niille paras ratkaisu - jonkin tv-kanavan olisi Suomessa pitänyt ostaa nämä esitettäväksi peräkkäisinä iltoina tai edes viikkoina.

lauantaina, joulukuuta 04, 2010

Pulpin uusi nettinumero

Monikohan lukee pelkästään tätä blogia eikä Pulpettia, jota olen itse pitänyt varsinaisena bloginani? (Olkoonkin, että tämän blogin nimi osoite on jurinummelin etc.) No, oli miten oli, lisäsin aiemmin tänään Pulpettiin linkin tähän, omakustanteisen Pulp-lehteni uusimman numeron pääkirjoituksen. Pulp ilmestyi aiemmin painettuna, mutta painatus- ja postitusprosessi kaikkine maksuineen alkoi kyllästyttää niin pahasti, että päätin siirtää lehden nettiin, monien harmiksi kylläkin. Uudessa numerossa on kolme laajempaa artikkelia sekä kolme kirja-arviota. Tutustukaa!

maanantaina, marraskuuta 29, 2010

Fantasia suomalaisessa kirjallisuudessa

Pidin tällaisen pitkähkön esitelmän Porin kaupunginkirjastossa pari viikkoa sitten, kun pyydettiin puhumaan pohjoismaisille kirjastoviikoille teemasta "Pohjoiset myytit". Hiukan ihmettelin, kun minua pyydettiin puhumaan (ja selitys vasta outo oli: viitattiin kirjoittamaani omakustanteeseen Outoa huminaa, Joe Novak...), mutta sitten muistin, että olen joskus pohtinut tämmöistä aihetta.

Tämä on hyvin vapaalla kädellä kirjoitettu, lähes ensiversio, jota en ole juuri editoinut, joten siinä on virheitä ja epäselvyyksiä. Lisäksi siitä puuttuu monenlaisia esimerkkejä, kuten Topeliuksen monet sadut ja kauhukertomukset tai vaikkapa Lauri Viidan runoelma Kukunor. Se, että teksti tuntuu jäävän kesken enkä käsittele ollenkaan uutta fantasiaa, on aivan tietoista. Sen yleisesityksen paikka on joskus toiste, ja ehkä sen tekeekin joku muu kuin minä. - En myöskään jaksa hakea linkkejä enkä kursivoida teosten nimiä, ja kuvitukseksi saa riittää tuo Somersalon kirjan kansi. (Joku saisi muuten postata nettiin teoksen ensipainoksen kansikuvan, en ole mielestäni koskaan nähnyt sitä.)


Fantasia suomalaisessa kirjallisuudessa

Tänään aiheenani on fantasia suomalaisessa kirjallisuudessa. Kaikki teistä ovat varmaan lukeneet fantasiakirjallisuutta tai ainakin nähneet fantasiakirjoista tehtyjä elokuvia: Taru sormusten herrasta, Harry Potter, Universumin tomu, Narnia, Maameren tarinat ja niin edelleen. Esimerkkejä on viime vuosilta rutkasti. Fantasia on suunnaton buumi, mutta se ei ole mikään uusi ilmiö. Tolkienin Taru sormusten herrasta ilmestyi alun perin jo 1950-luvulla, C.S. Lewisin Narnia-kirjat vuosikymmen aiemmin, Ursula Le Guinin Maameren tarinoiden kolme ensimmäistä osaa ilmestyivät 60-70-lukujen vaihteessa. Tolkienkaan ei ollut ensimmäinen fantasiakirjailija, koska häntä edelsivät monet kirjailijat jo 1800-luvulla. Erittäin suositeltava varhainen fantasiaromaani on lordi Dunsanyn Haltiamaan kuninkaantytär, joka ilmestyi alun perin vuonna 1924 ja suomeksi vasta 2007. 1980- ja 1990-luvuilla fantasia taas räjähti monella tapaa käsistä ja laajoja romaanisarjoja on ilmestynyt sekä englanniksi että suomeksi - ja tietysti lukemattomilla muilla kielillä - kymmeniä. Robert Jordan, David Eddings ja monet, monet muut ovat kirjoittaneet suosittuja kirjasarjoja eikä niille näytä tulevan loppua. Omaperäisempää fantasiaa voi etsiä vaikkapa George R.R. Martinin tai Michael Swanwickin romaaneista, jotka on selkeämmin suunnattu aikuislukijoille.

Mutta entä Suomessa? Nykyään täällä kirjoitetaan paljonkin monenlaista fantasiaa, ja varmaan monet täällä ovat lukeneet esimerkiksi Anu Holopaisen, Sari Peltoniemen ja Timo Parvelan fantasiaromaaneja. Aikuislukijoille haastavampaa fantasiaa tekevät esimerkiksi Tiina Raevaara ja Pasi Ilmari Jääskeläinen. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi taas on maailmalla kenties tunnetuin uusi suomalainen fantasiaromaani. Nämä ovat kaikki nousseet esille 2000-luvulla, vaikka osa on aloittanut uransa jo 1980-luvulla.

Mutta onko kuva erilainen aiempina vuosikymmeninä? Yleinen totuutena pidetty väite on ollut, että suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole suosittu fantasiaa ja että täällä on vallinnut silkka realismin vaatimus, joka on tehokkaasti poistanut kaikki kuvaukset olemattomista maailmoista, keijukaisista, velhoista ja muista fantasiaan hanakasti liitetyistä asioista. Jo Snellman kirjoitti 1800-luvun puolivälissä, että suomalaisen kansalliskirjallisuuden pitää käsitellä todellisuutta. Snellmanin ajatus oli että ainoastaan näin voidaan luoda kirjallisuutta, joka auttaa luomaan kansakunnan käsitettä ja suomalaisille omaa identiteettiä. Jos kirjoitamme kirjoja, joissa seikkailevat hirviöt tai muinaiset jumalat, emme osallistu suomalaiseen minuuden rakentamiseen.

Tällä on tietysti ollut laajat seuraukset. J.V. Snellman on ollut yksi merkittävimpiä nimiä suomalaisessa kulttuurikeskustelussa ja hänen vaikutuksensa tuntuu edelleenkin, joten realismi on ollut Suomessa merkittävin kirjallisuuden tyylilaji.

Totta on myös se, että Suomessa ei ole voinut puhua fantasiakirjallisuudesta sinänsä, koska sanaa ei ole ollut olemassa. Jos joitain esimerkkejä onkin ollut, niin on pitänyt puhua vaikkapa saturomaaneista. Jos kirja on sijoittunut tulevaisuuteen, niin sitten on pitänyt puhua tulevaisuusromaanista. Anglosaksisia termejä fantasia ja science fiction ei ole ollut käytössä. Science fiction tuli suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun 1950-luvulla, fantasia vasta kolmisen vuosikymmentä myöhemmin.

Mutta se, että meillä on termi jollekin asialle vasta myöhemmin, ei tarkoita sitä, etteikö asiaa itseään olisi ollut jo olemassa. Ylipäätäänhän niin sanotut lajityypit määritellään vasta jälkikäteen, kun tietyn tyyppisiä tarinoita on tehty riittävästi ja tarvitaan määritelmä.

Suomessa on kirjoitettu fantasiaa aina, melkein ensimmäisistä suomenkielisistä kirjoista lähtien. En nyt tarkoita Agricolan ABC-kirjaa, vaan puhun kaunokirjallisuudesta.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi vuonna 1870. Sitähän pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä romaanina. Seitsemässä veljeksessä on laajoja fantasiahenkisiä kohtauksia, kuten kohta, jossa Aapo kertoo muille veljeksille Kalvean immen tarinan. Erkki Pirtola on todennut kohtauksesta muun muassa:

Neitosielu joutuu demonin vankina puhdistamaan tämän aarteita päivisin. Yöllä tämä saa seistä vuoren huipulla huokailemassa ja tuijottamassa kirkon ristiä metsän rajassa. Aamulla peikko tempaisee tämän taas virkaansa. Immestä on tullut kalvea, koska peikko on imenyt tältä pois veren; tehnyt hänestä elävästi kuolleen. Kun sata päivää on kulunut, saapuu sulhanen. Tämä ei löydä rakkaintaan mistään ja kuolee. Neito on vuosia vankeudessa, kunnes eräänä yönä ylkä saapuu taivaista loistavana tähtenä, survaisee hengen miekan peikkoon, joka tuhoutuu ja neito pelastuu. "Mutta eipä tuonut hänelle nuorukainen kuolemaa, vaan elämän suloisen liehauksen, joka jo tuoksuavana aamutuulena hymisten kierteli ympäri kalvean immen."

Mutta Kivikään ei ollut ensimmäinen suomalainen kirjailija asialla. Vuonna 1860 Zachris Topelius, jota on sanottu Suomen kansan satusedäksi, julkaisi tarinansa Simeon Levis resa i Finland, jossa kuvataan tulevaisuuden Suomea. Topeliuksen tarinassa taivaalla hyörivät ilmalaivat, maan pinnalla höyryvaunut. Alkoholismi on lakannut vaivaamasta suomalaisia - mikä on todellinen utopia. Kiinnostava pointti on se, että Suomi on muuttunut Topeliuksen kuvitelmana sellaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi, jollainen se nykyäänkin edelleen on. Topelius myös kuvittelee, että Suomi olisi itsenäinen - tarinan kirjoittaminen julkaiseminen 1800-luvun puolivälissä olikin arkaluontoinen poliittinen teko, koska Suomi oli vakaasti Venäjän tsaarin hallinnassa.

Topeliuksen tarinan kaltainen tulevaisuuteen suuntautuva utopia on yleensä nähty kuuluvan enemmän science fictionin piiriin, mutta fantasiankin alku Suomessa sijoittuu juuri 1860-luvulle. Kaarlo Bergbom, Aleksis Kiven tukija ja suomalaisen teatterin perustajana pidetty monitoimimies, julkaisi vuonna 1864 novellin "Belsazarin pidot".

Belsazarin pidot on Raamatusta peräisin oleva tarina, Belsazar on babylonialainen prinssi, joka erehtyy uhmaamaan Jehovaa. Jehova kostaa - kohta, jossa Jumalan suunnaton käsi laskeutuu taivaasta ja kirjoittaa seinälle tulikirjoitusta, on suomalaisen fantasian ja jopa kauhun lähtökohta. Lisäksi tarinan alku, jossa babylonialaiset pitävät juhlia, tuntuisi ennakoivan 1900-luvun barbaarisia juhlia, joissa alastomat naiset tanssivat ja viini virtaa, sekä esimerkiksi Robert E. Howardin Conan-tarinoita. Sitaatti valaisee:

Tuhannet tulisoihdut, lukemattomiin kiiltokiviin heijastuen, loivat kuninkaalliseen saliin ihmeellistä, kirjavaa valoa. Pitkin valkoisia marmoriseiniä loikoivat purppurapeittoisilla penkeillä soturit, ja heidän edessään oli kauniita nuoria poikia, jotka polvistuen tarjosivat heille mehukkaita hedelmiä, vaahtoilevia viinejä. Hillimätön ilo valtasi kaikkien mielet, myrskyisellä ihastusnaurulla palkittiin jokaista, joka irstaisuudella ja ilveillä koetti huvittaa raakoja tovereitansa.
Salin keskellä keijuilivat hekumallisissa tansseissa mustasilmäiset orjattaret, niin kuin kevättuulen tuudittelemat kukat.
Toisia tyttöjä seisoi tanssivien ympärillä, säestäen heidän hempeitä liikkeitään pauhaavilla symbaaleilla ja helisevillä huiluilla. Tulisemmin kuin soihdut säihkyivät orjattarien silmät - enemmän kuin viinit ne kiihoittivat miesten mieliä.

Belsazarin pidot -novellin taustalla oli saksalaisen runoilijan Heinrich Heinen runo, joka tosin käännettiin suomeksi vasta 1880-luvulla, mutta oletan, että Bergbom on tekstin tuntenut.

Onko Raamattu-aiheinen teksti sitten fantasiaa eli kuvitelmaa? Raamattuahan monet pitävät totena, Jumalan sanana. Mutta varmasti Jumalan taivaasta laskeutuva käsi on fantasiaa, sanoi uskonnon pohjalla olevista perusoletuksista mitä tahansa.

Raamattu-kertomuksia kirjoitettiin Bergbomin lisäksi muutamia muitakin. Fredrika Runebergin, Vänrikki Stoolin tarinoiden kirjoittajan vaimo, novellikokoelmassa on yksi Raamattu-aiheinen novelli, Kuninkaiden kirjaan sisältyvän vallananastaja Simrin tarinan. Eino Leino kirjoitti uusiksi Niniven kaupungin tarinan. Kumpikaan tarina ei sinänsä ole fantasiaa. Voisi kuvitella, että Suomessa, joka oli 1800-luvun lopussa harras ja uskovainen maa, olisi kirjoitettu enemmänkin Raamattu-aiheisia tarinoita, mutta jostain syystä ne näyttävät jääneen kuitenkin vähäiselle osalle. Myöhemminhän tietysti selkeästi uskovaiset piirit omaksuivat tällaisen kaunokirjallisuuden itselleen, mikä on tarkoittanut sitä, että Suomessa kirjallisessa keskustelussa Raamattu-aiheita ei ole otettu oikein vakavasti, paitsi milloin niillä on leikitelty tai niitä on ivattu. Ivapuolta harrastivat monet vasemmistolaiset kirjailijat 1900-luvun alussa, kuten Kaarlo Uskela, joka monissa pakinantapaisissa teksteissään ivasi Raamatun tarinoiden sisäisiä ristiriitaisuuksia.

Fredrika Runeberg kirjoitti Raamattu-tarinansa lisäksi myös eksoottisia tarinoita, sellaisia, jotka sijoittuvat kaukomaille, yleensä Lähi-itään tai vielä kaukaisimmille maille. Runebergilla on mm. tarinat "Aikyn" ja "Salik Sardar Khaanin puoliso". Nämäkin ovat oma pieni alalajinsa suomalaisessa fantasiassa, voidaan jopa puhua erityisestä orientalistisesta alalajityypistä, joka jatkui pitkälle 1900-luvulle ja jonka hedelmiä ovat myös toisen maailmansodan jälkeiset historialliset romaanit, kuten Waltarin Sinuhe egyptiläinen.

Mutta entä Kalevala? Elias Lönnrotin 1840-luvulla kokoama kansalliseeposhan on fantasiaa jos mikä, ja esimerkiksi J.R.R. Tolkien käytti sitä hyvin paljon pohjana luodessaan Keskimaan mytologiaa ja historiaa. Kukaan suomalainen kirjailija ei ole viime vuosia lukuun ottamatta juuri pyrkinyt vastaavaan. Jännittävää on, että sitä yritti suomalaissyntyinen, Amerikassa uransa luonut science fiction-kirjailija Emil Petaja, joka 50-60-luvuilla julkaisi englanniksi laajan seikkailukirjasarjan, joka pohjautuu juuri Kalevalaan ja sen sankareihin. Petajalla Kalevalan sankarit vain heräävät tulevaisuudessa ja seikkailevat Otava-nimisellä planeetalla.

Tarina, jota ehkä Kalevalasta on eniten käytetty, on Kullervo Kalervonpojan tarina. Se on kiehtonut mm. Aleksis Kiveä ja J.H. Erkkoa, jotka kummatkin kirjoittivat aiheesta näytelmän. 1800-luvun lopulla myös suomalaisen työväenliikkeen puolella tehtiin paljon omia Kalevala-muunnelmia, joissa korostettiin tämän kapinallisuutta ja omistajiensa tahtoon taipumatonta luonnettaan.

Kullervo puhuu lopussa miekalleen ja miekka vastaa:

»Miekka mietti miehen mielen
Arvasi uron pakinan,
Vastasi sanalla tuolla
"Miks'en söisi mielelläni,
Söisi syylistä lihoa
Viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänki
Juon verta viattomanki."»

Tämän tapaisia kohtauksia maailman fantasiakirjallisuus on täynnään ja on hauska nähdä, miten Kullervon miekan tunteet ovat kuin Robert E. Howardin Conanilla. Kun Conanilta kysytään mikä on parasta elämässä, tämä vastaa: "To crush your enemies, see them driven before you, and to hear the lamentation of their women."

Miekkakohtausta ei ole enää esimerkiksi Aleksis Kiven Kullervo-näytelmässä, mikä kertonee siitä, että Kalevala-muunnoksissa haluttiin fantastista osuutta vähentää. Milloin suomalaiset kirjailijat ovat kirjoittaneet Kalevalaan perustuvia tekstejä, niiden fantasia- tai satuluonnetta on voitu vähätellä, kun on viitattu Kalevalaan - ne eivät siis ole kirjailijan itse keksimiä satuja, vaan niiden perusta on suomalaisuuden pyhässä kirjassa. Kalevala on pyhittänyt tietyt fantasiaelementit kirjallisuudessa, mutta sen ulkopuolelle ei ole juuri voitu mennä ja keksiä omia fantasioitaan. Paljon Kalevalaan perustuvia tekstejä kirjoitti muun muassa Eino Leino, jota ei yleensä pidetä fantasiakirjailijana, vaikka hänen tuotannossaan on hyvin paljon fantastisia sävyjä. Leino myös kirjoitti eräänlaisen jatko-osan Kalevalaan eli Helkavirret. Niitä ilmestyi kaksi kirjaa vuosina 1903 ja 1916.

Toisaalta fantasia kukki 1900-luvun alussa runsaasti satukirjallisuudessa, joka oli laajalti lapsille tarkoitettua, vaikka monet kirjailijat tekivätkin niin sanottuja taidesatuja. Yksi tällainen on Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut, jota luetaan edelleen, vaikka se on alun perin ilmestynyt vuonna 1919. Kirja valittiin Helsingin Sanomien äänestyksessä suosituimmaksi kotimaiseksi lastenkirjaksi kautta aikain. Se on upea mielikuvituksen läpäisemä teksti, jota sen nyt hölmöltä vaikuttava nimi heikentää. Juoniselostus:

Satumaan kuningas on moittinut Mestaritonttua, joka lähtee suutuksissaan matkoihinsa. Hän kohtaa noita Sammaleisen, joka hänkin on saanut osakseen kiittämättömyyttä. Sammaleinen pyytää Mestaritontun vieraakseen kotiinsa Suosaarelle. Siellä Mestaritonttu osuu kuulemaan, kun noita ystävineen puhuu saaren taiasta.

Suurvelho Julma-Kumma on loihtinut Aamuruskonmaan kuninkaan kuuseksi ja vanginnut tämän Saraste-sisaren kiven sisään. Mestaritonttu kutsuu Satumaan prinssi Yönsilmän avukseen Sarastetta vapauttamaan. Siihen tarvitaan meren syvyyksistä noudettua helmeä, jonka Mestaritonttu on saanut lahjaksi prinsessa Päivikiltä.

Sammaleinen anastaa helmen, jonka kuitenkin sieppaavat hänen velhokumppaninsa. Mestaritonttu ja Yönsilmä seuraavat heitä Julma-Kumman hoviin Kyöpelivuorelle. Näkymättömäksi naamioitunut tonttu saa helmen haltuunsa ja pelastaa Yönsilmän. Yhdessä he palaavat vapauttamaan Sarasteen ja hänen veljensä. Aurinkomaan kuningas lähtee vielä Meren kartanoihin hakemaan takaisin Päivikkiä, jonka Meren prinssi on houkutellut valtakuntaansa.

Somersalon kanssa saman tyyppisiä satuja kirjoitti mm. Laura Soinne, jonka tunnetuin teos on todennäköisesti Seikkailusatuja, joka ilmestyi vuonna 1931.

Satujen kohdalla fantasian elementti on suomalaisessa kirjallisuudessa luonnollinen, mutta sitä on voitu vähätellä, koska ne ovat olleet satuja eikä niitä ole tarkoitettu aikuislukijoille. Monet kirjailijat ovat kuitenkin voineet tuoda fantastisia elementtejä kotimaiseen kirjallisuuteen, kun niitä ei ole välttämättä voinut käsitellä aikuisten kirjoissa.

Yksi tällainen oli myös Mika Waltari, joka on edelleen yksi tunnetuimpia ja luetuimpia kotimaisia kirjaijoita. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat laajoja fantastisia aineksiakin sisältäviä romaaneja, kuten Sinuhe egyptiläinen. Waltarin uran alku on kiinnostava esitelmäni kokonaisteeman kannalta, sillä Waltarin voi sanoa aloittaneen fantasian ja seikkailun kirjoittajana. Waltariin varhaisiin teoksiin 1920-luvulla kuuluvat mm. satukirja Dzhinnistanin prinssi (1928), jossa on monia jännittäviä, aikuiseenkin fantasian lukijaan vetoavia satuja, kuten "Sinivalon maa", joka tarinansa puolesta muistuttaa vaikkapa Tarua sormusten herrasta. Sekä Waltarin että Tolkienin tarinoissa pieni urhea joukko kulkee pitkän matkan pahan hallitsijan maahan voidakseen pelastaa maailman. Noita Yö on tullut Venus-tähdeltä Sinivalon Maahan ja luonut Pahojen Varjojen Metsän ja rakentanut sen keskelle Pimeyden Tornin. Erityisen jännittävässä kohtauksessa sankarit joutuvat uimaan suurten mustekalojen täyttämän järven lävitse.

Waltarin tunnettu, mutta erittäin harvinainen novellikokoelma Kuolleen silmät ilmestyi vuonna 1926. Sen kaikki tarinat ovat kauhutarinoita, osa hyvinkin raakoja ja verisiä, osa yliluonnollisia, osa psykologisia. Kirjan avaava tarina "Auringonlaskun saari" on sen parhaita kertomuksia, edelleen tuoreelta vaikuttava kuvaus viikinkipäälliköstä, joka kuulee tarun "Auringon Laskun Maasta, jossa kukaan ei vielä milloinkaan ollut käynyt ja jota merihirviöt vartioivat". Tarina ei jätä häntä rauhaan ja rohkeimpien miestensä kanssa hän lähtee etsimään tuota salaperäistä maata. Hyökättyään voittoisasti Auringon Laskun Maahan viikingit löytävät tyhjäksi jääneestä kaupungista naisenpatsaan. Patsas herättää miehissä villejä himoja:

Meistä tuntui kuin olisi kuvapatsas elävänä vavissut salaperäistä väkevyyttä ja kummaa intohimoa. Ruumiimme ojentuivat ja lihaksemme paisuivat kaipuusta päästä hänen syleilyynsä. Minusta tuntui siltä kuin hänen olisi täytynyt olla lämmin ja elävä, ja minä kosketin polttavin käsin hänen toista rintaansa, joka kapinallisena ja uhmaavana työntyi eteenpäin. Mutta se oli kova ja kylmä. Sillä hetkellä olisin minä lapsen tavoin tahtonut itkeä pettymystäni.

Viikinkipäällikkö huomaa joutuneensa täysin patsaan pauloihin ja se herättää miehissä myös väkivaltaista mustasukkaisuutta. Miehet tappavat toisiaan ja kaikki tajuavat patsaan aiheuttaneen kirouksen, mutta päällikkö ei anna periksi.
"Auringonlaskun saari" ilmestyi englanniksi Johanna Sinisalon toimittamassa antologiassa The Dedalus Book of Finnish Fantasy (2005) ja kirjan ulkomaiset arvioijat innostuivat vertaamaan sitä niin sanottuun miekka ja magia -kirjallisuuteen (englanniksi sword and sorcery), jonka tunnetuin edustaja on amerikkalainen Robert E. Howard ja tämän luomus, Conan. Waltarin novelli olisikin hyvin voinut ilmestyä jossain amerikkalaisessa pulp-lehdessä 1930-luvulla, jolloin lajityyppin on yleensä katsottu syntyneen. Waltari kirjoitti tarinansa kuitenkin suureksi osaksi ilman ulkomaisia vaikutteita, mikä tekee hänen suorituksestaan merkittävän.
Waltarin ura kuitenkin vaihtoi suuntaa. Hänen kerrotaan keskustelleen runoilija Uuno Kailaksen kanssa. Kailasta oli juuri syytetty satukirjailijaksi - Kailaan monissa runoissa onkin mystisiä, hyvin eroottis-sävytteisiä ja seikkailullisia aineksia, kuten runossa "Mysterio":

Yön, kuutamon hetkenä kalmistoon
minä hartaana, hiljaa hiipinyt oon.

Ei toinen ihminen milloinkaan
tämän astunut portista hautausmaan.

Minä vierailta silmiltä vartioin
sen hautoja, jotka ma itse loin.

Ne haudat on hautoja ystäväin,
missä jokaisessa on itseäin.

Niissä talletan aarretta kalleintain:
oman sieluni lapsia, muistojain.

Joka yö näin toivioretken teen
tähän kalmantarhaan hiljaiseen.

Kailas sanoi Waltarille, ilmeisen katkerana, että tämäkin on sellainen satukirjailija, kun tämä oli julkaissut Dzhinnistanin prinssin ja Kuolleen silmät. Waltari lopettikin fantasian ja kauhun kirjoittamisen ja tehtaili koko 30-luvun tylsiä ja pitkiä jaarituksia, joissa rakennetaan Helsinkiä monen sukupolven voimin. Waltarin olisi pitänyt pysyä fantasiakirjailijana, minkä todistaa se, että kun hän sodan jälkeen suuntautui lähinnä historialliseen kirjallisuuteen, Sinuhe egyptiläisen parhaat kohtaukset ovat kohtaukset, joissa päähenkilö Sinuhe lähtee rakastettunsa Minean kanssa Kreetan saarelle, jossa Minea uhrataan labyrintissä minotauroksella. Sinuhe lähtee perään miekka kädessä pelastaakseen Minean. Pitkä kohtaus on Sinuhen jäntevin ja parhaiten rytmitetty kohtaus. Samaa voi sanoa vaikkapa kirjailijan toisesta historiallisesta romaanista, Turms kuolemattomasta, jonka monissa seikkailukohtauksissa on voimaa ja kiihkoa. Pitkissä filosofisissa keskusteluissa sitä ei useinkaan ole.

Waltarissa on kiinnekohtia 1920- ja 1930-lukujen kirjallisiin liikkeisiin, eritoten Tulenkantajiin, jotka olivat modernistisen kirjallisuuden yksi ensimmäisiä kannattajia sotien välisessä Suomessa. Tulenkantajat ihailivat länsieurooppalaista, eritoten ranskalaista kulttuuria, kun Suomessa sitä aiemmin oli sitouduttu lähinnä saksalaiseen kulttuuriin. Ranskalaisesta kulttuurista Tulenkantajiin tarttui tietynlainen rappion ja turmelluksen ihannointi, joka muistuttaa jossain määrin nykyaikaista goottikulttuuria: vampyyreja, väkivallan erotisointia, pimeyden ja pahuuden idolisointia tai ainakin sillä leikkimistä. Tulenkantajat ei ollut pitkäikäinen eikä loppujen lopuksi kovin laajavaikutuksinen kirjallinen liike, mutta se synnytti joitain hienoja kauhunovelleja, kuten Leo Anttilan "Kohtalo", joka ilmestyi Tulenkantajien vuosikirjassa vuonna 1925. Siinä mies törmää Pariisissa juhliessaan kauniiseen naiseen, joka suudelman hetkellä paljastuu vampyyriksi. Raumalainen tulenkantajalainen kirjailija Unto Koskela kirjoitti kokonaisen kauhunovellikokoelman, mutta se jäi julkaisematta, ehkä kustantaja ei hyväksynyt sitä ohjelmaansa. Myös monissa Tulenkantajien piirissä vaikuttaneilla runoilijoilla on kauhuhenkisiä runoja. Waltarilla esimerkiksi runo nimeltä "Jano", jossa runon minä toivoo:

Suutele mun huulistani kaikki veri, kaikki puna,
surmaa, tukehduta minut raskain, kuumin suudelmin,
vielä senkin jälkeen yhä kuolevana, raadeltuna
suudelmias janoon, janoon mielin, hurjin, nälkäisin.

Joitain Waltarin eroottisia kauhurunoja on tulkittu väärin, omaelämäkerrallisesti, lähtökohtana
esimerkiksi Waltarin omat pettymykset rakkauselämässä. Minusta tekstit kannattaisi lukea sellaisenaan: eroottisesti, jopa sadomasokistisesti sävyttyneinä fantasiarunoina, joiden tarkoitus on luoda tiivis tunnelma.

Sotien välinen aika oli monessa mielessä kiinnostavaa aikaa. Vaikka puhuin aiemmin tuossa siitä, että Waltari sysättiin kirjoittamaan realistista ja arvokasta proosaa, joka kertoo kansakunnan rakentamisesta ja itsenäistymisestä, aikakausi oli kuitenkin monessa mielessä vapaampaa. Suomessa kirjoitettiin ja julkaistiin paljon scifiä ja fantasiaa. Se oli usein äärioikeistolaista ja suurta osaa kirjoista pidettäisiin nyt poliittisesti epäkorrekteina. Tällainen on esimerkiksi Aarno Karimon romaani Kohtalon kolmas hetki, joka ilmestyi vuonna 1927. Se kertoo vuosina 1968-1969 käytävästä Suomen ja Venäjän välisestä sodasta, jossa Suomi voittaa turvautumalla insinööriensä kehittämiin ihmeaseisiin ja liittoutumalla Venäjän vähemmistökansojen kanssa. Karimon romaani oli suosittu ja siitä otettiin toinen painos kymmenisen vuotta myöhemmin. Romaania ei tietenkään toisen maailmansodan jälkeen olisi voinut julkaista enää uudestaan, koska poliittiset suhteet olivat mitä olivat, mutta ehkä uuden tulemisen aika olisi jo käsillä.

Muita vastaavia tekstejä oli esimerkiksi Kosti Lahden Tiukalle otti mutta selvä tuli, joka ilmestyi vuonna 1923. Se kertoo uudesta vallankumousyrityksestä, jonka valkoiset upseerit tietysti tuhoavat. Jalmari Kara kirjoitti salanimellä Kapteeni Teräs romaanin Suur-Isänmaa (1918), jossa Suomi valloittaa itselleen Venäjältä laajoja alueita ja tuhoaa muun muassa Pietarin kaupungin. Sota-aikana vastaavia tekstejä ilmestyi enemmänkin, mm. Kaarlo Turusen kirjoittama jatkokertomus Kansallissosialisti-lehdessä, jossa suomalaiset tuhoavat venäläiset uusilla sädeaseillaan ja järjestävät maailmaan rauhan ja lähtevät sitten valloittamaan Marsia.

Viattomampaa scifiä edusti V. Artin Mereen pudonnut tähti, joka ilmestyi vuonna 1929. Se on erittäin sujuvasti ja kiinnostavastikin kirjoitettu tarina salaperäisestä saaresta, joka putoaa taivaalta Tyyneen mereen. Kirjan sankarit tutkivat saaren omituisia asukkaita ja niiden yhteiskuntajärjestystä. Toiselta poliittiselta laidalta fantasiaa edustaa suomenruotsalaisen L.A. Salavan pieni romaani Philip Pim, kärpästen kruunaamaton kuningas, jossa Salava kuvittelee puhuvien kärpästen yhteiskunnan. Romaani on satiiria nousukasmaisesta ja kulttuurin syvempiä sävyjä ymmärtämättömästä yhteiskuntaluokasta.

Se, että sotaa ennen ja sen aikana science fiction -kirjallisuus perustui hyvin paljon sotaan Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan, aiheutti tietysti sen vastareaktion, että sodan jälkeen koko lajityyppi joutui paitsioon. Sillä oli ryvettynyt maine. Lisäksi voidaan nähdä jonkinlainen kulttuurin muutos: sodan jälkeen Suomessa valtaan ja kulttuuriseen keskiöön nousi vasemmistolainen linja, jossa fantasiaa ja satuja ei juuri arvostettu. Suomalaisessa vasemmistolaisessa kulttuurikeskustelussa on aina väheksytty fantasiaa, koska se on koettu pakona todellisuudesta eikä siinä ole haluttu hakea ratkaisuja nykypäivän ja yhteiskunnan ongelmiin. Tämä on tietysti monella tapaa ongelmallinen näkemys, vaikka totta on, että Suomessa fantasia ja sadut eivät ole olleet luonteeltaan yhteiskunnallisia. Kun vasemmistolaiset kirjailijat sodan jälkeen kirjoittivat satuja, niissä korostui opettavainen sävy, samalla tapaa kuin sittemmin parjatuissa uskonnollisissa saduissa 1900-luvun alussa. Esimerkiksi vasemmistolaisen runoilijan Pentti Lahden kirjoittamissa saduissa saarnataan esimerkiksi tupakanpolttoa vastaan ja kehoitetaan keräämään Leninin kuvilla varustettuja postimerkkejä.

Tämä aiheutti lopulta sen, että suomalaisessa kirjallisuudessa fantasia ja science fiction sysättiin lopullisesti marginaaliin, lastenkirjallisuuteen ja halpaan kioskiviihteeseen, vaikka aiemmin aikuisillakin oli ollut ikään kuin lupa sitä lukea. Kauhukirjallisuus lakkasi käytännössä olemasta olemassa moneksi kymmeneksi vuodeksi. Jonkin verran kauhuksi laskettavaa kirjallisuutta ilmestyi ns. lukemistolehdissä, joita ilmestyi viikottain tai kuukausittain ja joissa oli eri kirjailijoiden kirjoittamia nopealukuisia, viihteellisiä novelleja eri lajityypeissä.

Sodan jälkeisessä Suomessa ilmestyi yksi vaikutusvaltainen scifi-sarja, nimimerkkiä Outsider käyttäneen Aarne Haapakosken Atorox-sarja. Sarjan kuusi teosta ilmestyivät halpoina pehmeäkantisina, huonolle paperille painettuina kirjoina. Sarja kertoo Atorox-nimisestä robotista, jolla on käytettävänään kuudentoista eri ihmisen mikroelokuvatut aivot! Sen persoonallisuutta voi siis vaihtaa koska tahansa. Outsider kuljettaa Atoroxia aurinkokunnan eri planeetoilla. Sarjaa on pidetty yhtenä parhaista suomalaisista scifi-kirjoista, mutta lukemista ne eivät enää kestä.

Samaan aikaan ilmestyi muitakin aikuislukijoille tarkoitettuja scifi-kirjoja, kuten Tauno Koivukosken Paluu alkuun. Se ilmestyi vuonna 1946 ja kertoo ydinsodasta, joka tuhoaa maailman. Maailma kuitenkin palaa kirjan nimen mukaisesti alkuun ja ihmiskunta syntyy uudestaan. Kirja, samoin kuin Outsiderin Atoroxit, kertoo siitä, miten Suomessakin vuonna 1945 räjäytetyt atomipommit aiheuttivat pelkoa ja ahdistusta.

Atomipommien ja sodan aiheuttama ahdistus purkautui myös ensimmäisessä Muumi-kirjassa, jonka nimi on Muumit ja suuri tuhotulva. Tove Janssonin esikoisromaani ilmestyi 1945 ja suomeksi se ilmestyi vasta 1991 - ilmeisesti siksi että siinä on ristiriitaisuuksia, jotka eivät sovi yhteen muiden, myöhempien Muumi-kirjojen kanssa. Kirjassa Muumipeikko ja Muumimamma joutuvat etsimään uuden kodin, kun tulva tuhoaa heidän entisen kotinsa.

Muumit ovat suomalaisen sodanjälkeisen fantasian merkittävin yksittäinen kirjasarja. Se on levinnyt maailmalle hyvin laajalti ja sitä rakastetaan eritoten Japanissa. Siinä vetoaa elementti, joka on hyvin tyypillinen suomalaisille: Muumien maailma on sisäänpäin kääntynyt, introvertti, ja sen kaikki henkilöt ovat outoja eikä kukaan ole sankari. Tässä Janssonin luoma maailma eroaa esimerkiksi 1920-lukujen seikkailusaduista. Muumeissa on kiinnostavaa myös se, että Jansson ei millään tavalla ota esimerkkiä suomalaisista kansansaduista tai Kalevalasta saati vanhoista taidesaduista esim. Topeliuksen tyyliin, vaan luo täysin omaehtoisen mytologian. Kiinnostavaa on myös se, että hän ei välitä luoda sitä aukottomasti, vaan antaa sen jäädä ristiriitaiseksi ja epäselväksi. Hahmot ja niiden väliset suhteet muuttuvat kirjasta toiseen, ja soppaa sekoittaa myös se, että Janssonin ja tämän veljen Lars Janssonin tekemät sarjakuvat ovat hyvin erilaisia kuin alkuperäiset Muumi-romaanit.

Janssonin rinnalle pitää nostaa myös Irmelin Sandman Lilius, joka aloitti kymmenisen vuotta myöhemmin kuin Jansson. Suomenruotsalainen Lilius on luonut omaa Tulavalle-kaupunkinsa mytologiaa ja historiaa pikkuhiljaa eri romaaneissa ja muissa teoksissa kymmenien vuosien ajan. Lilius edustaa Janssonin tavoin hiljaisempaa fantasiaa, jossa sankariteoilla ei ole juuri merkitystä. Kiinnostavan poikkeuksen muodostaa upea aloitusteos Kuningas Tulle (1972), jossa Lilius käyttää vanhoja kansantaruja ja Kalevalaa kertoakseen tarinan Tulavallen kaupungin muinaisesta perustajasta. Se on lähes Tolkienin teosten veroinen voimainnäytös.

On kiinnostavaa, että nämä kummatkin ovat suomenruotsalaisia. Onko suomenruotsalaisessa kulttuurissa jotain, joka kannustaa fantasian luomiseen? Saman aikuinen ja osittain samanhenkinen täysin suomenkielisellä puolella luotu fantasiateos on Lea Leksin unohdettu, mutta edelleen kiinnostava Tuuliharja tulee (1954), nuortenkirja, joka kertoo puhuvien hevosten yhteiskunnasta, jonka kohtalo kietoutuu ihmisten yhteiskunnan kohtalon kanssa. Jos teos olisi ilmestynyt vaikkapa Englannissa, se olisi useilla uusintapainoksilla silattu fantasiaklassikko.

Muutoin 1950- ja 1960-lukujen fantasia ja varsinkin science fiction oli tuomittu jäämään poikakirjojen sivujen sisälle. Tällaisia poikakirjoja ovat vaikkapa Into Jyläskosken Marsin radiolentäjät (1955), jossa marsilaiset ovat perustaneet Himalajalle siirtokunnan ja kaappaavat Maan asukkaita auttamaan omissa salaperäisissä tarkoituksissaan, ja Harri Hirvaksen Marsin mies Amerikassa (1960). Matti Lilja kirjoitti kaksi kirjaa kadonneesta Darian maasta. Kiinnostava Tarzan-henkisyydessään on Jalmari Vaulan Kuolemanlaakson kurimuksessa (1952), kertomus luolamiehistä taistelemassa toisiaan vastaan. Tällainen ns. paleofiktio, kertomukset esihistoriallisista ihmisistä, muodostavat Suomessa oman pienen alalajityyppinsä, joka on ollut yllättävän suosittu siihen nähden, että alan kirjoittajia on ollut vain vähän: Sakari Pälsi ja Veikko Haakana ja myöhemmin kansainvälisesti tunnettu tutkija Björn Kurten.

Vastaavia romaaneja ilmestyi lukuisia ja ne muodostavat sen scifi-perinnön, jota vastaan 1980- ja 1990-lukujen kirjailijat lähtivät kapinoimaan. Poikkeuksia - aikuista fantasiaa ja aikuista science fictionia - ilmestyi vain vähän, yhtenä esimerkkinä Juhani Peltosen urheiluaiheinen satiiri Elmo. Samalla synnytettiin vaikutelma, että Suomessa ei ole omaa scifi- ja fantasiaperinnettä, vaikka se on ollut monipuolinen ja usein laadukaskin.

Ja nyt meillä on laaja fantasia- ja scifi-kirjailijoiden rivistö, joka kirjoittaa haastavia ja kiinnostavia teoksia. Edellisiä sukupolvia vastaan kannattaa aina kapinoida, mutta jossain vaiheessa on tarpeen katsoa myös menneisyyteen ja löytää sieltä, mitä löydettävissä on.

tiistaina, marraskuuta 16, 2010

Carl Barksin suuruudesta

Tein tällaisen jutun Carl Barksista Necrocomicon-sarjakuvatapahtuman oheislehteen, kun Kataiston Vesa pyysi. Olen ollut Barksista lumoissani lähes koko ikäni - aiemmin olen kirjoittanut ja julkaissut tämmöisen tekstin, ja lisäksi tein proseminaarini Barksista. Mielessä kävi, että näistä kolmesta saisi yhdessä jonkinlaisen pienen kirjasen - joskaan en muista proseminaarini olevan kovin hyvä. 

Necrocomiconin lehteen juttu taitaa päätyä otsikolla "..mutta pitää Carl Barksista", mikä ei ole kauhean puhutteleva otsikko, mutta eivät nuo esimerkit varsinaisesti rakkaudestakaan kerro. (Jos tämä olisi Facebook, laittaisin perään hymiön.) - Kuva ohessa ei ihan keskeisesti liity artikkeliini, koska en varsinaisesti käsittele "Koralliluolan kummitusta", mutta näyttää siltä, että "Onnen kantamoinen" -faniudessani olen yksin: siitä ei ole yhtä ainoata kuvaa netissä, vaikka suomalaisten väitetään rakastavan Aku Ankkaa ja Barksia yli kaiken! (En siis jaksa ruveta skannailemaan.) Ja tuo kansikuva ei taida olla Barksia? Rakastan tämän tuotantoa, mutta en jaksa opetella kaikkea triviaa ulkoa.

Vaimoni vihaa Aku Ankkaa, mutta rakastaa Carl Barksia

Esimerkki 1: Vaimo lösähtää lapsen nukahtamisen jälkeen sohvalle ja valittaa, ettei jaksa katsoa telkkaria eikä lukea mitään vaativaa. Lattialla tai sohvapöydällä lojuu Aku Ankan erikoisnumero, jossa on Carl Barksin pitkä seikkailu "Kultaa ja kalavelkoja" (1965). "Lue tuo", sanon ja viskaan lehden vaimolle. Tiedän, että vaimoni inhoaa Aku Ankkaa, on inhonnut aina, pienestä pitäen, mutta veikkaan, että Carl Barks voisi purra. Itse olin juuri lukenut tarinan ja liikuttunut melkein kyyneliin loppukohtauksessa, jossa Roope Ankka päättää pelastaa mieluummin vanhan ja uskollisen vetokoiran ja antaa omaisuutensa mennä huijarille. Vaimo lukee tarinan hievahtamatta loppuun - mitä tapahtuu harvoin. Kysyn: "No, millainen oli?", hän sanoo: "Liikuttavahan se oli."
Esimerkki 2: Odottelemme perheneuvolassa pääsyä lapsemme asioita hoitavan ihmisen pakeille. Käytävällä on lehtiä ja sarjakuvalehtiä. Selaan hiukan aikaa naistenlehtiä ja perhelehtiä, mutta otan kuitenkin Aku Ankan joulunumeron muutaman vuoden takaa. Siinä on Carl Barksin 40-luvulla piirtämä, sensuuriin juuttunut ja vasta vuonna 1981 julkaistu julma tarina "Silent Night" Akusta, joka päättää pakottaa Tupun, Hupun ja Lupun laulamaan joululauluja kaduille. Pojat päätyvät laulamaan naapurin Tulpulle, joka ei joululauluja siedä ja alkaa kiusata Akua. Lopulta hän kiduttaa Akua kuumalla poltinraudalla, jotta Aku laulaisi joululauluja kaukana kukkulalle asuvalle Tulpun tutulle. Vaimo nauraa vieressä, kun luen sadistista juttua ja näytän parhaita paloja.

Carl Barksin voima kiteytyy juuri tällaisissa anekdooteissa. Hänen sarjakuvilleen on helppo antautua, vaikka ei välittäisi niitä ympäröivästä Disney-rihkamasta ja sen ideologisista oletuksista. Itse asiassa Barks tekee ne kaikista Disney-taiteilijoista läpinäkyvimmin läsnäoleviksi. Kaikessa Disney-sarjakuvassa päällimmäisiä tunnetiloja ovat ihmisten välinen viha, kateus ja mustasukkaisuus. Barksilla ne eivät tunnu vastenmielisiltä, koska hän todella käsittelee niitä eikä vain avuttomasti läväytä niitä lukijan eteen, niin kuin suurin osa Ankka-taiteilijoista tekee. Joskus on lähes ylivoimaista ymmärtää Aku Ankan suosiota, kun sen keskeiset henkilöt ovat lähinnä vastenmielisiä: Hannu Hanhen omahyväisyys, Aku Ankan hysteerinen sosiopatia, Iines Ankan narttumaisuus...
Barksilla tämä ei haittaa, koska hän kuvaa niitä tragedian keinoin. Barks on kaikista Ankka-taiteilijoista yhtenä harvoista ymmärtänyt, mitä Aristoteles sanoi Runousopissaan: tragedia syntyy silloin, kun henkilö tekee vapaaehtoisesti erehdyksen, joka suistaa hänet kurjuuteen. Perus-Akua lukiessa tuntuu kuin kukaan ei olisi koskaan tajunnut, että luonteenpiirteet eivät ole mekaanisia, vaan alati muuttuvia ja dynaamisia. Barksin vastenmielisimmätkin henkilöhahmot ovat aina olemassa maailmassa, eivätkä vain jossain myyttisessä ja muuttumattomassa kammiossa, jossa joku vetelee heidän narujaan ja saa heidät liikkumaan ja puhumaan.

Siksi Barks on edelleenkin suurin sarjakuvantekijä. Hän kulkee linjalla, jossa aniharva on kulkenut: hän on yhdistänyt infantiilin lehtisarjakuvan ja aikuisten ihmissuhteita (vai ankkasuhteita?) uskottavasti ja realistisesti kuvaavan draaman. Häntä voi lukea ja ymmärtää sellainenkin, jota ei kiinnosta kumpikaan yksinään. Barks puree edelleen draamasarjakuvan ystäviin, mutta häntä voivat lukea myös lapset, jotka saattavat ihmetellä, miksi hänen tarinansa niin nousevat esille muusta Aku Ankan tarjonnasta.
Kenet voitte nostaa Barksin rinnalle? Will Eisnerin? Spirit on upeasta tunnelmastaan ja hienoista kuvakulmistaan huolimatta loppujen lopuksi pelkkä dekkaripastissi. Milton Caniffin? Alex Raymondin? Liikaa seikkailua, liian sankarillista. Gil Turnerin? (Hyvä on - parhaat Pikku hukat on hahmotettu samalla tavalla psykologisesti uskottavasti kuin Barksin Ankka-jutut.) Walt Kellyn? Liian älyllistä. Charles M. Schulz? Liian toisteista, liian psykoanalyyttista.
Ranskalaisessa sarjakuvassa tietysti on kuljettu usein samaa ohutta linjaa, ja esimerkiksi Hugo Pratt tulee parhaimmillaan lähelle Barksia, mutta häntä ei voi lukea lapsena.
No, hyvä on. Hergé ja Tintti kilpailevat Barksin kanssa samalla viivalla, mutta me emme tunnista itseämme Tintistä tai edes kapteeni Haddockista, Dupondteista puhumattakaan. Sama pätee Goscinnyyn. Tämä oli sarjakuvan suuria neroja, mutta hänen tarinoillaan ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme. (Tämä ei koske Ahmed Ahnetta, joka on viiltävä kateuden analyysi.)
Barksin Aku Ankkaa lukiessamme tiedämme täsmälleen, keitä me itse olemme ja mihin kohtaan tarinaa me itse sijoitumme, kehen ja mihin tunteisiin samaistumme. Draaman kaari ja oivaltava kuvallinen psykologia (ankkojen ruumiinkieli ja ilmeet) riittävät - emme tarvitse psykoanalyyttista käsiteapparaattia, niin kuin Schulzin Tenavien kohdalla.

Mutta hetkinen, sanotte, miten niin Barks on parhaimmillaan lyhyissä jutuissa ihmiskuvaajana? Eikö häntä parhaiten tunneta seikkailusarjakuvistaan? "Nelikulmaiset munat"? "Koralliriutan kummitus"?
"Vanhan linnan salaisuus"?
Älkää ymmärtäkö minua väärin: rakastan noita sarjoja yhtä paljon kuin omia lapsiani ja haluaisin, että kaikki maailman sarjakuva olisi yhtä hyvää. Mutta parhaimmillaan, aidoimmillaan, koskettavimmillaan Barks on kymmensivuisissa Ankkalinnan sisäisiä tapahtumia, ankkojen välisiä jännitteitä, petoksia, huijauksia, inhoa ja itseinhoa kuvaavissa tarinoissa. (Jännittävää on huomata, että vaikka Don Rosan eepos Roope Ankasta on koskettava, lyhyissä novelleissaan hän on lähinnä vaivaannuttava.)
Loistava esimerkki on Barksin "Onnen kantamoinen" (1952), jossa paljastuu Hannu Hanhen salaisuus. Se on sekä täydellinen lehtisarjakuva että täydellinen novelli. Se on täydellinen myös siinä mielessä, että arvoitus samaan aikaan ratkeaa että jää ikuisiksi ajoiksi ratkaisematta. Me emme tiedä, mitä meidän tulisi tapahtumista ajatella ja mihin henkilöt tapahtumien päätyttyä suuntaavat, ja juuri siinä on Barksin suuruus. Tässä sarjakuvassaan Barks asettuu samalle tasolle kuin suurimmat kirjailijat: Tsehov, Hemingway, Katherine Mansfield, Raymond Carver.
Ja samalla "Onnen kantamoinen" on kuitenkin täydellistä sarjakuvaa. Sen sisältöä ei voi palauttaa mihinkään muuhun mediaan.

maanantaina, marraskuuta 15, 2010

Ritari Ässä

Lupasin Peilin päätoimittajalle Matti Välimäelle kirjoittaa jotain Ritari Ässän viimeisimmästä inkarnaatiosta, aika vaatimattomasta tv-sarjasta, jota on esitetty sunnuntaisin - no, jollain kanavalla. En juuri muistanut sarjaa katsoa - näin pilotista suurimman osan ja yhdestä jaksosta lähes kaiken -, mutta kirjoitin silti alla olevan jutun, josta Matti kirjoitti näin: "Tykkäsin Ritari Ässä -jutustasi tosi paljon. Juttu oli monipuolinen ja siinä oli mainiosti mukana myös vähän laajempaa kulttuurianalyysia. Hiano. Oikein hiano." Joten en valita ja postaan tyytyväisenä tännekin. 


Ritari Ässän uusi versio ei tehoa
Mitättömyyden lisääntymisestä 2000-luvulla

"Kikkarapää / kikkarapää / naisia metsästää..."
Monet muistavat 80-luvun tv-sarjasta Ritari Ässästä parhaiten nerokkaan yksinkertaisen tunnarin sekä sen koulujen pihoilla hoilatun suomenkielisen muunnoksen. Käännösiskelmien kultakaudella joku olisi levyttänytkin tuon.
Tunnarin nerokasta syntikkariffiä ovatkin sämplänneet biiseihinsä muun muassa räppärit Busta Rhymes ja Timbaland. Kappale on jäänyt eloon muistutuksena siitä, miten 80-luvunkin parjatut tv-sarjat ovat synnyttäneet sukupolvikokemuksia, jotka ylittävät maitten ja kielten väliset rajat.
Mitkä 2000-luvun tv-sarjat pystyvät samaan? Eikö Sopranosien tunnari ole tähän liian vaikea? Osattiinko 80-luvulla soitella paremmin sukupolven yhteisiä kieliä?
Samanlaiseen suoritukseen tuskin pystyy Ritari Ässän uusintaversio. Sitä nimittäin tehtiin vain yksi tuotantojakso vuonna 2008.
Vähäveriseltä tuntuvan sarjan yksi ongelma on se, että siitä ei tiedä, onko se tehty Ritari Ässää ensimmäistä kertaa näkevälle uudelle katsojapolvelle vai nostalgian nälkäisille (mies)katsojille, joita vempaimet edelleen kiinnostavat. Nostalgialla ei pelata avoimesti - paitsi alkujaksossa, jossa klassista tunnaria on käytetty turboahdetun rokkibiisin pohjana. Alkuperäinen Ritari Ässä David Hasselhoff näyttäytyy pilottijakson lopussa kerran, vaikka hän on olemassa sarjan henkilönä alusta alkaen - hän on nykyisen sankarin isä.
Mutta toisaalta ajatus puhuvasta autosta on oikeasti niin pöljä, että se mennee läpi vain niillä, jotka olivat koukussa jo alkuperäiseen sarjaan. Ja ehkä juuri tässä sarja pilasi mahdollisuutensa: olisi tarvittu enemmän nostalgiaa, enemmän alkuperäistä Ritari Ässää, David Hasselhoffia.
Populaariviihteen piirteisiin kuuluu nimittäin se, että kaikesta vanhasta tulee väkisinkin hyvää. Hasselhoff on todellisuudessa itserakas pösilö, joka on tosissaan ehdottanut, että hänen olisi kuulunut esittää James Bondia kehutun Daniel Craigin sijasta. Lisäksi Hasselhoff on juoppo, josta kuvatut sekoiluvideot leviävät netissä. Hasselhoffin musiikkivideot ovat yleisiä naurunaiheita. Kuitenkin kaikki rakastavat häntä. Tv-kolumnistit toteavat, että uusi Ritari Ässä ei ole ollenkaan niin karismaattinen kuin Hasselhoff - eikö ajatus pidä sisällään sen, että Hasselhoff on karismaattinen?
Totta kyllä, alkuperäisessä Ritari Ässässä Hasselhoffin stailaus oli erityisen onnistunut. Kokomustaan pukeutunut - farkut, nahkapusakka, kauluspaita pari nappia ylhäältä auki - Michael Knight näyttää hyvältä ja tyylikkäältä ja jää mieleen. "Sometimes good guys don't wear white", lauloi Standells jo 60-luvulla, ja saman totuuden nimiin vannoi myös Chuck Norris elokuvassaan Good Guys Wear Black (1978).
Mutta kuka muistaa, minkä näköinen uusi Michael Knight on? Minä katsoin sarjaa tätä juttua varten, mutta en saa näyttelijän piirteitä mieleeni millään.
Tämähän tietysti vaivaa elokuva- ja tv-teollisuutta muutenkin. Harvat uudet tähdet nousevat enää kunnolla esille, koska heidät on puleerattu niin samannäköisiksi, vetoamaan kuviteltuun keskivertokatsojaan, joka ei mukamas halua katsoa rumankauniita tai edes persoonallisen näköisiä miesnäyttelijöitä. Kuka muistaa, minkä näköinen on Shia LaBeouf, jota on sanottu yhdeksi Hollywoodin kuumimmista uusista miestähdistä? Hänessä on persoonallista korkeintaan nimi. (Sama pätee uuteen Ritari Ässäänkin: Justin Breuningin nimi jää paremmin mieleen kuin hänen kasvonsa.)
Samaa valitettiin jo 90-luvulla. Mutta ei Leonardo DiCapriota ja Matthew McConaugheyta pysty millään sekoittamaan toisiinsa. Toisaalta samasta asiasta valitti jo Mabel Normand, Billy Wilderin unohtumattoman Sunset Boulevard -elokuvan keskushahmo mykkäelokuvan tähden Gloria Swansonin suulla. Mabel Normandin mukaan ainoastaan mykkäelokuvassa, 1900-luvun alussa näyttelijöillä oli Kasvot. Kaikki heidän jälkeensä tulleet ovat olleet mitättömyyksiä. Nykyajan historian voisikin kirjoittaa mitättömyyden etenemisenä, banaaliuden lisääntymisenä.
Se tietysti edellyttäisi, että menneet ajat olivat kaikkea muuta kuin banaaleja - ja sitä että 80-luvun alkuperäinen Ritari Ässä olisi ollut kaikkea muuta kuin banaali.
Ainakin hänen työnjakonsa oli selkeä. Hän taisteli pahoja vastaan. Hänen maailmaansa eivät horjuttaneet sisäiset skandaalit tai epäselvät roolijaot. Uusi Ritari Ässä sen sijaan taistelee epäselvyyksien maailmassa ja yrittää löytää selkeyttä asioihin, joissa sitä ei voi olla. Eräässä jaksossa Michael Knight yrittää kampittaa entisen palkkasotilaan hanketta räjäyttää äärioikeistolaisen ryhmittymän riveissä Rooseveltin mukaan nimetty pato. Isänmaallisena itseään pitävä taho siis palkkaa riveihinsä Amerikan puolesta (rahasta, ei isänmaanrakkaudesta) toimivan miehen, jotta he voisivat räjäyttää yhden amerikkalaisuuden symboleista. Tässä tehdään aika monta häränpyllyä.
Tällainen epäselvyys on tietysti tuttua 2000-luvun vakoilufiktiosta ylipäätään: omat ovat aina potentiaalisia vihollisia. Uusi Ritari Ässä on selvästi niin sanottua post-9/11 -kamaa. Amerikkaa uhkaavat suuret voimat, joiden suunnasta tai suuntautumisesta ei ole kunnollista kuvaa. Jotain täytyy tehdä koko ajan, vaikka ei tiedä, ketkä ovat vihollisia ja ketkä eivät. Ainakaan Michael Knight ei kiduta epäiltyjä, niin kuin Jack Bauer 24-sarjassa.
Teknologian määrää ja näyttävyyttäkin on uudessa sarjassa lisätty. Monet alkuperäisen sarjan fanit ovat valittaneet, että puhuvaa autoa KITT:iä esittävä klassinen Pontiac Trans Am on vaihdettu Ford Mustangiin. Ehkä päätöksen takana on ollut parempi sponsorisopimus Fordin kanssa (Pontiacin kamppailut laman kourissahan tiedetään hyvin), mutta joka tapauksessa on vaikea hahmottaa, miksi Mustang olisi olennaisesti huonompi kuin Pontiac Trans Am. Toisaalta kyse on nostalgiasta, jonka argumentaatio on järjen tuolla puolen.
Uuden sarjan KITT pystyy lisäksi muuttamaan itseään - se vaihtaa mallia ja kuosia sen mukaan, millaisia suorituksia siltä halutaan. Sarja astuu lähemmäksi kyborgien maailmaa kuin alkuperäinen sarja, mutta se oli toisaalta odotettavissakin, kun kerran transformaatiot on nykyään helppo tehdä tietokoneanimaationa. Se myös sopii sarjaan erinomaisesti: kun kerran Michael Knightia esittävä näyttelijä voisi olla kuka tahansa, hänen autonsakin voi muuttua miksi vain, täysin jäännöksettömästi.

tiistaina, marraskuuta 09, 2010

Kassakuittirunoelma 1-3

Tämä piti julkaista pelkästään Facebookissa, mutta kuvanlataus ei toiminut kunnolla, joten ajattelin julkaista "tekstit" täällä. Tässä siis jonkinlainen kuvarunoelma, joka on tehty kolmesta jostain löytyneestä vanhasta kassakuitista. Ne näyttävät Kuolleen meren kääröiltä, mutta sisältö on jotain ihan muuta.


maanantaina, lokakuuta 25, 2010

Teräsjätti: vanha teksti Peili-lehdestä

Mitä lapsen pitää tietää?
Rautajätti ja yleistieto


Ostin kirpparilta muutama vuosi sitten valmistuneen animaation Rautajätti hyväkuntoisena vhs-kasettina. Se on kaikin puolin laadukasta työtä, hyvin animoitu koskettava kertomus erilaisuudesta. Elokuvassa on vahva sodanvastainen sanoma, kun avaruudesta tullutta puhumatonta, mutta sympaattista Rautajättiä yritetään jahdata ohjuksin ja lopulta ydinasein. Brad Birdin ohjaama Rautajätti perustuu lisäksi palkitun ja juhlitun kirjailijan Ted Hughesin lastenkirjaklassikkoon, mikä on nykyään harvinaista animaatioelokuville.
Sopivan tilaisuuden tullen (so. kun kolmevuotias pikkuveli oli poissa kotoa) pistin elokuvan pyörimään kahdeksanvuotiaalle tyttärelleni, Ottilialle. Hän selvästi piti elokuvasta ja jännitti sen mukana, mutta katsoessani sitä hänen muassaan tajusin, että periamerikkalaisessa elokuvassa on paljon asioita, joita kahdeksanvuotiaskaan ei voi tajuta - ellei ole tätä ennen katsonut lukuisaa määrää muita elokuvia, lukenut historiaa ja populaarikulttuuria.
Nykyäänhän on yleistä, että elokuvaan kuin elokuvaan tungetaan lukuisia viittauksia muihin elokuviin tai tv-sarjoihin. Näin lastenelokuvista tehdään ikään kuin aikuisille soveliaita, kun aikuiset voivat hörähdellä eri asioille kuin lapset. Rautajätti ei ole ihan näin mielistelevää kamaa. Vakavana elokuvana siinä on tosin monia muita asioita, jotka on selvästi osoitettu aikuiskatsojalle.
Ensimmäisenä tulee kysymys ydinsodasta. Tarina sijoittuu 1950-luvulle, kylmän sodan huuruisimpaan aikaan. Ironisessa kohtauksessa päähenkilön, Hogarthin, koulussa katsotaan atomipommeilta suojautumista kertovaa opetuselokuvaa, jossa kypäräpäinen murmeli kehottaa pommien putoillessa menemään pulpetin alle piiloon.
En heti keksinyt, mitä Ottilialle pitäisi kertoa. Aikuiselle koko homma oli ihan selvä - varsinkin jos on nähnyt dokumenttiklassikon Atomic Café, johon on kerätty juuri näitä surkuhupaisia propagandapätkiä. Ottilia kysyi: "Mikä hahmo tuo on?" Hän ei ilmeisesti edes tajunnut, että kyse oli opetuselokuvasta, vaan luuli, että murmeli on sukua Väiski Vemmelsäärelle tai Aku Ankalle - siis jonkinlainen hauska eläin, joka seikkailee omassa animaatiosarjassaan. Mutisin, että siinä kerrotaan, miten sodassa kuuluu toimia (olisi varmaan pitänyt vielä sanoa, että toimintamalli on idioottimainen), mutta ydinsodasta en uskaltanut sanoa mitään. Muistan hyvin, miten kammottava ajatus maailman tuhoavasta ydinsodasta oli 1980-luvulla haparoivaa alkunuoruuttaan elävälle pojalle.
Atomisota näkyi vielä elokuvan lopussa, jossa Rautajättiä jahdataan lopulta ydinkärjellä varustetulla ohjuksella. Aikuiskatsoja tiesi täsmälleen, mistä oli kyse, mutta mahtoiko Ottilia tajuta edes, mikä ohjus ylipäätään on, puhumattakaan siitä, että ydinkärki tuhoaisi räjähtäessään kaikki ihmiset ja talot? Ehkä koko kohtaus jäi epäselväksi - miksi kaikki vouhkaavat noin paljon? Ja miksi Rautajätti uhraa itsensä ja lentää ilmakehän yläosiin ja törmää ohjukseen? Ottilia kysyi, mikä räjähdys oli. Sen osasin selittää, mutta ehkä kohtauksen emotionaalinen voima - joka itselleni tätä kirjoittaessanikin on erittäin voimakas - jäi häneltä tyystin tajuamatta.
Ydinsota on vakava asia, mutta toisaalta Atomic Cafén kuvaamien propagandaelokuvien kautta se on myös osa populaarikulttuuria. Sienipilvi on ikoni, jonka tuntevat miljoonat ympäri maailman. Rautajätissä asiaan suhtaudutaan perimmiltään vakavasti, mutta kypäräpäinen murmeli koulukohtauksessa pehmentää painajaista. Sen voi myös nähdä heikentävän elokuvan sodanvastaista sanomaa.
Sodanvastaista sanomaa heikentää myös se, että elokuvassa sotilaat ovat sittenkin järkeviä ja lopettavat omasta aloitteestaan sotatoimet Rautajättiä vastaan. Tässä tulee vastaan toinen populaarikulttuurista tuttu tilanne: USA:n hallitus, jonka agentti tutkii yliluonnollisia ja epätavallisia ilmiöitä pimittääkseen tai tuhotakseen ne. Elokuvassa hahmo on ärsyttävä ja jatkuvasti piippua polttava (joskus piippua polttavat miehet olivat luotettavia!) popliinitakkiin pukeutunut näsäviisas Kent Mansley, joka änkeää keskelle pojan ja tämän äidin herkkää isättömyydestä ja miehettömyydestä kärsivää suhdetta.
Yliluonnollisia asioita tutkiva agentti on tietysti tuttu kaikille X-Filesista ja muista tv-sarjoista, elokuvista ja kirjoista. Ylipäätään ajatus siitä, että hallituksella on jotain salattavaa, on perin juurin amerikkalaisen. Sikäläisen kulttuurin salaliittofantasiat ovat peruskauraa kenelle tahansa populaarikulttuuria seuraavalle - mutta entä lapselle? Ottilia ei kysynyt, kuka mies oli tai mitä hän teki - ehkä hänelle riitti epämääräinenkin ajatus siitä, että mies oli jonkinlainen poliisi.
Ottilia on nyt kahdeksan. Hänellä on vielä edessä pitkä oppimäärä populaarikulttuurin kliseitä ja oletuksia. Atomipommit ja sienipilvet ja USA:n hallituksen salaperäiset agentit tulevat varmasti tutuiksi, ja jostainhan pitää aina aloittaa. Voisi valita huonommankin elokuvan kuin Rautajätti.

keskiviikkona, lokakuuta 20, 2010

Antologiaehdotuksia

Kasasin osittain huvikseni, osittain pysyäkseni järjissäni kaikkien ideoitteni kanssa. Antologioiden tekeminen näyttää olevan pääasiallinen työni tällä hetkellä, ainakin vähän kärjistäen, ja ainakin niiden suunnitteleminen on hauskinta. Ongelma on tietysti se, että antologioilla on hyvin vähän ostajakuntaa ja nämä pitäisi pystyä tekemään halvalla. Parhaiten menevät varmaankin sellaiset, joilla on vetävä teema, kuten ensi keväänä Teokselta tulevalla vampyyrikirjalla.

Tuskin nämä kaikki koskaan ilmestyvät, mutta mistäs sitä tietää.

Julkaistavaksi alustavasti sovitut antologiat:

- Raamattu-antologia: kaksiosainen teos, jonka ensimmäisessä osassa on 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Raamattuun perustuvia tarinoita (mm. Kaarlo Bergbom, Eino Leino, Maiju Lassila, Fredrika Runeberg) ja toisessa osassa uusia niinikään Raamattuun perustuvia tarinoita (mukana alustavasti ainakin Jari Tammi, Tiina Raevaara, Tuomas Saloranta)

- Tarsa-antologia: uusia tarinoita L. Valakiven talvisodan aikana keksimästä supersankarista, karhujen kasvattamasta Tarsasta; kirjailijan tyttären lupa on, samoin kirjoittajat ja kustantajakin

- sadomasokismiantologia: vitsin tasolla heitetty idea kustantajalta, mutta kirjoittajiksi on lupautunut melkein kirjan verran tavaraa (jos nyt oikein muistan, niin Karri Kokko, Jouni Kemppi, Miina Supinen ja pari muutakin olisivat tässä mukana); lajityyppi täysin vapaa, kunhan mukana on SM-seksiä

Kirjoittajien kanssa alustavasti puhutut antologiat:

- ihmissusi Suomessa -antologia (jatkoa zombi- ja vampyyriantologioille)

- supersankarit Suomessa -antologia (sekä obskuureja kotimaisia hahmoja, kuten Heimosoturi Ismo ja Väkevämies, että uusia kirjoittajien kehittelemiä hahmoja)

- Cthulhu Suomessa -antologia (tätä ideaa heikentää se, että vastaava on tehty, tosin 15 vuotta sitten)

- Mannerheim pulp-sankarina -antologia (tämä idea on jo pitkällä, kunhan vain mahdollinen kustantaja reagoisi asiaan jotenkin)

- Vorna-antologia: uusia tarinoita legendaarisesta ja vähän tunnetusta myyttihahmosta Vornasta, joka taisteli joko venäläisiä vastaan muinaisten suomalaisten puolella tai suomalaisia vastaan muinaisten venäläisten
puolella; mukaan ilmoittautuneet mm. Vesa Sisättö, Tuomas Saloranta, Jukka Laajarinne

Hyvän idean tasolla toimivat antologiat:

- kotimaiset sword & sorcery -tarinat (kiehtovinta olisi koota vanhoja, mutta mistä niitä löytyisi: Waltarin "Auringonlaskun saari" on maailman luokan yksilö tässä lajityypissä, mutta oikeudet hankalia; n. 7 novellin
lista olemassa)

- kotimaiset ydintuho- ja muut maailmanlopputarinat (7-8 vanhan novellin lista olemassa, mukana myös vanhempaa, esim. Ville Paakonmaan novelli 60-luvulta, lisäksi uusia voisi olla, koska aihehan on noussut elokuvien ansiosta uudelleen esille: The Road (tietty myös McCarthyn romaani), The Book of Eli; kirjoissa Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta)

- antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan perustuva antologia, mukana vanhoja ja uusia tarinoita

- Kalevala-antologia, sekä uusia että vanhoja tarinoita

- vanhoja suomalaisten pulp-lehtien seikkailutarinoita (Reino Helismaa, Arto Tuovinen jne.)

- vanhoja kotimaisia eksoottisia ja orientalistisia tarinoita (Larin-Kyösti, Heikki Jylhä, Kaarlo Bergbom, Fredrika Runeberg, Jorma Mäenpää jne.)

- suomalaisten kansalliskirjailijoiden ja unohdetumpien kirjoittajien satuja (Larin-Kyösti, Eino Leino jne.)

- suomalaisten länkkäritarinoiden antologia, sekaisin uutta ja vanhaa (vanhoissa Outsider, Matti Hälli, Helismaa, Marton Taiga, Harry Etelä, uusissa mm. Petri Hirvonen, Jussi Katajala, Sami Myllymäki)

- suomalaisten lentosotatarinoiden antologia (vanhoissa mm. Antero Aulamo, Helismaa, Kapt. Hell, Olli Kuurna, nimimerkit Veli Kajava ja Maunu Jorva

Vitsinä heitetyt antologiat:

- dinosaurusantologia: tarina voisi sijoittua joko dinosaurusten aikaan ja olla "realistinen" eläintarina tai olla fantasia-pulpia, jossa löytyy vaikka salattu laakso, jossa dinoja, tai jotain kyberpunkia, jossa dinosaurukset
elää tietoverkoissa tai ihan mitä vaan

- suomalaisten kirjailijoiden eläintarinoita (vitsi, joka ei kyllä naurata ketään, mutta joka voisi onnistuakin, koska eläintarinat on ollut oma vahva genrensä aikoinaan ja esim. Mauri Sariolalta löysin juuri Koiramme-lehdestä kirjailijan elämää kuvaavan koira-aiheisen pakinan)

- joku joulu vanhoja ja uusia joulutarinoita (ilman mitään ironiaa)

Tähän en pannut sellaisia ideoita, jotka käsittävät vain yhden kirjailijan teoksia - tietäisittepä, kuinka paljon niitä ideoita on.

perjantaina, lokakuuta 15, 2010

Dennis Hopperin The Last Movie















Katsottiin viime viikonloppuna kavereiden kanssa videotykiltä kaksi harvinaista Dennis Hopper -elokuvaa: Curtis Harringtonin Night Tide (1961) ja Hopperin itsensä ohjaama The Last Movie (1971), jota ei ole koskaan Suomessa esitetty (paitsi ilmeisesti kerran jollain festarilla). Night Tide jatkoi hienosti Val Lewtonin kauhuhalpisten kaunista ja surumielistä kauhufantasiaa, joskin lopetus pilasi paljon. The Last Movie sen sijaan - huhhuh, mikä elokuva. Kiinnostavimpia elokuvia pitkään aikaan, vaikka paikoitellen lähes katselukelvoton.

Elokuvahan kertoo Hopperista, joka on lännenelokuvien stunttimies tai vastaava, ja hän osallistuu Perussa länkkärin kuvauksiin. Hän saa hommasta tarpeekseen yhden näyttelijän kuollessa tapaturmaisesti ja rakastuessaan perulaiseen naiseen ja karkaa kuvauksista ja luulee aloittavansa uuden elämän Perun vuoristossa. Hän sotkeutuu perulaisen papin pyynnöstä omituiseen spektaakkeliin: perulaiset alkuasukkaat kuvaavat itse omaa länkkäriä, mutta eivät tajua faktan ja fiktion eroa vaan todella ampuvat ja hakkaavat toisiaan ja kuvaavat elokuvaa (sangen taidokkaasti tehdyillä) kepeistä tehdyillä kameroilla ja muilla. Hopperista tulee elokuvan pahis, joka lopussa - näköjään - ammutaan. Hopper sotkeentuu myös amerikkalaisen luuserin kultakaivossuunnitelmiin.

Tarina on sekava ja omituinen, mutta vielä omituisemmaksi sen tekee se, että Hopper leikkasi - käsittääkseni Alejandro Jodorowskyn (El Topo) ehdotuksesta - elokuvan täysin epäkronologiseen järjestykseen. Elokuva alkaa lopusta, kuvattavan länkkärin pätkät on upotettu selittelemättä keskelle kerrontaa, välillä nähdään hämäriä välähdyksiä sieltä täältä kesken elokuvaa, välillä nähdään plansseja joissa lukee "scene missing" ja niin edelleen. Kultakaivossuunnitelmiin liittyvät kohtaukset ovat elokuvassa ainoita perinteisesti tehtyjä - ja jännästi ne ovatkin elokuvan tylsimpiä hetkiä (paitsi aivan lopussa Hopperin jo kuoltua nähtävä absurdi keskustelu vuoren rinteellä, jossa tyypit puhuvat kullan tunnistamisesta Sierra Madren aarre -elokuvan perusteella). Hopperin moneen kertaan näytetty kuolema on elokuvan upeimpia kohtauksia.

Todella, todella erikoinen elokuva, joka tuntuu lähes katselukelvottomalta, mutta joka elokuvan jälkeen tuntuukin lähes kristallinkirkkaalta. Näyttelijöinä mm. Dean Stockwell, John Phillip Law, Kris Kristoffersson (joka on tehnyt myös elokuvan musiikista suuren osan), kaikki lähes tunnistamattomina. Kuvattavan länkkärin kohtaukset ovat todella hilpeitä, pelkkää ammuskelua ja kliseistä huutelua: "Bastards!" Ohjaajaa esittää Samuel Fuller (jostain syystä ilman krediittitietoa) ja on selvästi oma itsensä pyssyineen ja sikaareineen. Jos jotain isoa Hollywood-tuotantoa (Universal, joka suuttui nähtyään lopputuloksen ja kieltäytyi levittämästä valmista elokuvaa) voi pitää brechtiläisenä, niin tätä.

tiistaina, syyskuuta 07, 2010

Forssan mykkäelokuvafestivaalit















Kävin reilu viikko sitten Forssassa mykkäelokuvafestivaaleilla - tapahtuma, johon olen aina halunnut osallistua, mutta se ei ole syystä tai toisesta koskaan onnistunut. Kirjoitin tapahtumasta Turun Sanomiin seuraavan jutun. Tästä jäi pois maininta siitä, että Rautahevosta esitettiin pidempi, yli kolmituntinen versio - lähdin kesken pois että ehdin Turun bussiin! Lisäksi Turun Sanomat ei julkaissut kommenttikainaloani. (Kuvassa 3 Bad Men.)

Mykkäelokuvan taikaa Forssassa
Kuka enää välittää uusista elokuvista?


Moniko tietää, että Forssassa järjestetään vuosittain elokuvafestivaali?
Ei varmaan moni. Kuluneena viikonloppuna Forssassa pidettiin kuitenkin jo yhdennettoista mykkäelokuvafestivaalit.
Forssan tapahtuma on jäänyt koko olemassaolonsa ajan muiden kaupunkien isompien elokuvafestivaalien varjoon. Jos nuorilta elokuvanharrastajilta kysyy suosikkifestaria, se on joko Rakkautta & Anarkiaa tai loppukesän arthouse-kattaus Espoo Ciné. Vanhemman polven harrastajat ja tekijät suuntaavat Tampereen lyhytelokuvajuhlille tai dokumentteihin erikoistuneille Kettupäiville. Urheimmat käyvät vuosi toisensa jälkeen Sodankylän yöttömässä yössä.
Forssaan mennäkseen pitää olla pikkuisen kajahtanut. Auttaa paljon, jos on kiinnostunut enemmän elokuvataiteen historiasta.
Monet Forssan-kävijät ovat varmasti sitä mieltä, että hyvät nykyleffat ehtii katsoa sitten vanhana, kun aika on tehnyt armottoman testinsä: kannattaako jotain elokuvaa katsoa enää 40 vuotta sen valmistumisen jälkeen?

Komedia ei petä

Todellinen tutkijasielu pitää tietysti elokuvasta, vaikka se ei olisi hyväkään. Ironiaa Forssaan ei kannata ottaa mukaan, vaan suhtautua kaikkeen mielenkiinnolla ja lämmöllä. Varsinkin kun esityspaikan - vuonna 1906 rakennetun Elävienkuvien teatterin - alkuperäistä jäljittelevät puupenkit eivät varsinaisesti hivele istujan lihaksia ja niveliä.
Ei ole mikään ihme, että festivaalin työntekijät kertovat komedioiden olevan suosituimpia. Chaplinin, Buster Keatonin ja Harold Lloydin elokuvat puhuttelevatkin nykykatsojaa aivan eri tavalla kuin hitaat ja vähän oudot draamat.
Mutta viikonloppuna nähdyt länkkärimestari John Fordinkin elokuvat olivat helposti lähestyttäviä, varsinkin länkkäri 3 Bad Men näytti nousevan monien suosikkielokuvaksi. Fordin ohjaukset olivatkin jo 1920-luvun lopulta, jolloin näyttelemisestä oli oudoin elehtiminen jo kadonnut. Fordin ytimiin menevä kerronta ja impressionistinen kuvakieli eivät tuntuneet vanhentuneilta.
Toisaalta D. W. Griffithin kuuluisa Broken Blossoms (1919) osoitti, että vajaassa sadassa vuodessa elokuvan kerronta ei ole paljon kehittynyt. Varsinkin television perussarjassa tapahtumat kerrottaisiin lähes samalla tavalla.

Mykkä vai ei?

Mykkäelokuva on harhaanjohtava termi, koska elokuvissa pajatetaan koko ajan. Varsinkin lauantai-illan viimeinen esitys, unohduksiin painuneen Wallace Worsleyn ohjaama Lon Chaney -elokuva Notre Damen kellonsoittaja vuodelta 1923, oli seikkailulliseen ja dramaattiseen tarinaansa nähden jopa ylipuhelias. Välillä oli kuin teatteriesitystä seuraisi.
Lisäksi mykkäelokuvilla oli aina ja poikkeuksetta musiikkisäestys, joissain maissa, kuten Japanissa, elokuville oli omat selostajat, joista osa oli suuria julkkistähtiä omassa maassaan.
Forssassa on aina panostettu säestyksiin, ja niin nytkin. Hillel Tokazierin varma ja rento pianosäestys toimi hyvänä taustana Harold Lloydin kepeälle, mutta koskettavalle Grandma's Boy -komedialle (1922).
Yhtä hyvin suoriutui Kari Mäkiranta, joka säesti John Fordin hienoa Irlanti-aiheista Hangman's Housea (1928). Fordin pölhöhuumoria, ripeätä toimintaa ja sentimentaalisuutta sekoittavaa 3 Bad Menia säesti Forssan vakiyhtye Trio Mutual, joka varioi teemaan sopivasti tunnettuja länkkäribiisejä. Rawhide-sarjan tunnari toimi hidastettuna erinomaisesti elokuvan traagisissa loppuselvittelyissä.

Liian vakavaa

Säestys on vakavasti otettava taiteenlaji. Liian vakavasti siihen suhtautui tunnettu jazz-muusikko Jarmo Saari, joka säesti suhinoilla ja kolinoilla Griffithin Broken Blossomsia. Kiinalaisen emigrantin ja Lontoon slummien pahoinpidellyn nuoren tytön rakkaustarina olisi vaatinut huomaamattomamman ja nopeatempoisemmankin musiikin - Saaren kokeellinen äänimaisema turrutti ja sai nukahtamaan. Mutta ennen kaikkea se vei huomiota itseensä, ja elokuva jäi taustalle.
Heikki Elon viisipäinen orkesteri taas säesti Notre Damen kellonsoittajaa välillä perinteisellä jazzilla, välillä raskaalla hevillä. Ironisena heittona Lon Chaneyn kiipeilyyn Notre Damen seiniä pitkin oli liitetty John Barryn kuuluisaa James Bond -tunnaria. Raskaat soundit vyöryivät elokuvan päälle - mutta ei elokuvakaan toisaalta mikään nyanssien mestariteos ollut.
Mykkäelokuvafestivaalit huipentuivat sunnuntaina John Fordin kuuluisaan rautatieaiheiseen eepokseen Rautahepo, jota säesti Berliinistä asti tullut Händel-sinfoniaorkesteri. Klassisista kappaleista ja kansansävellyksistä koottu ohjelmisto ei peittänyt alleen sitä, että Fordin elokuva on raskas, puhelias ja harhaileva.
www.forssasilentmovie.com

Missä leffaeliitti?

Forssan kansainväliset mykkäelokuvafestivaalit eivät tunnu kovin kansainvälisiltä. Virallisia ulkomaisia vieraita ei ole.
Pintaa raaputtamalla paljastuu kuitenkin, että mykkäelokuvat vetävät jengiä ulkomailta. Saksalainen kävijä aikoo kuulemma kirjoittaa takaisin kotiinsa päästyään ylistäviä sanoja Forssan tapahtumasta. Aiempina vuosina vieraita on käynyt Kreikasta ja Japanista saakka.
Mutta jotain puuttuu. Forssassa ei juuri näy muiden kaupunkien, varsinkaan Helsingin, elokuvakriitikoita tai -tutkijoita. Muutama turkulainen näkyi olevan paikalla, osa lähti lauantai-iltana kymmenen bussilla takaisin.
Forssaan on hyvät bussiyhteydet, se ei voi olla selitys.
Elokuvakulttuuri Suomessa on tunnetusti riitaisaa ja kuppikuntaerot ovat kovempia kuin Yhdysvalloilla ja Neuvostoliitolla kylmän sodan aikaan. Ehkä se on selitys: Forssalle ei haluta antaa tunnustusta, joka sille sitkeästä kulttuurityöstä kuuluisi.
Toisaalta ei tapahtumaa paljon voisi kasvattaakaan, koska Elävienkuvien teatteri tulee täyteen paikallisistakin ja niistä muutamasta ulkopaikkakuntalaisesta, joita kaupunkiin eksyy.
Mutta mahtuisi sinne muutama helsinkiläinen tai tamperelainen kriitikko ja tutkija.

tiistaina, elokuuta 31, 2010

Juttu Carter Brownista


Tein haastattelun australialaisesta Toni Johnson-Woodsista, joka tutkii Carter Brown -kioskidekkareita ja kävi Suomessa sekä tutkimassa Kansalliskirjaston Browneja että puhumassa aiheesta Australia-aiheisessa seminaarissa. Juttu tulee Ruumiin kulttuuriin, mutta eka versio oli pikkaisen liian pitkä. Lyhensin juttua, mutta tässä alkuperäisellä pituudella:

Carter Brownia apurahalla

Monet vanhemmat dekkarinlukijat muistelevat lämmöllä Carter Brownia, kevyesti vitsailevien ja flirttailevien yksityisetsiväkirjojen kirjoittajaa. Brown olikin Suomessa 1950-luvun lopulta 1970-luvun alkuun yksi suosituimpia kioskidekkarisarjoja.
Australialaislähtöisestä Carter Brownista ei ole koskaan tehty kunnollista tutkimusta, kirjojen todellisen kirjoittajan Alan Yatesin muistelmia lukuun ottamatta.
Nyt asiaan on toden teolla tarttunut Yatesin maannainen, Queenslandin yliopiston lehtori Toni Johnson-Woods. Johnson-Woods on kirjoittanut Carter Brownista kirjaa jo kolmen vuoden ajan valtiollisen apurahan turvin. Hän kävi elokuun alussa Helsingin yliopiston järjestämässä SHARP-konferenssissa puhumassa Carter Brownin vastaanotosta Pohjoismaissa. Samalla hän tutki Kansalliskirjaston Carter Brown -kokoelmia. Suomi paljastui erityisen mielenkiintoiseksi tutkimuksen kohteeksi.
"Ainoastaan Ranskassa on julkaistu enemmän Carter Browneja kuin Suomessa. Suomessa Carter Browneja julkaistiin kaikkiaan 140 kappaletta, Ranskassa 222", Johnson-Woods kertoo.
"Lisäksi suomalaisella kustantamolla on selvästi ollut parempi sopimus kuin muilla pohjoismailla, koska Suomessa käytettiin alkuperäisiä australialaisia kansia, muissa pohjoismaissa kirjat julkaisiin amerikkalaisilla kansilla", Johnson-Woods sanoo.
Tämä tarkoittaa hänen mukaansa, että Carter Brownin julkaisija, alavutelainen Valpas-Mainos oli tehnyt sopimuksen suoraan Carter Brownin australialaisen kustantajan, Horwitzin, eikä suinkaan amerikkalaisen pokkarikustantamon, Carter Brownia miljoonia kappaleita myyneen Signetin kanssa. Johnson-Woods myöntää suoraan, ettei hänellä ole mitään käsitystä siitä, miten pieni suomalainen kustantamo on päätynyt tällaiseen diiliin.

Kevyt vitsailu puree

Australialainen kioskikirjallisuus on muutenkin näkynyt Suomessa vahvasti. Toinen kioskidekkarien lukijoiden kestosuosikki, Larry Kent, oli sekin Australiasta kotoisin ja ilmestyi Suomessa 60-luvun alusta 1980-luvulle saakka. Aussipulpia olivat myös omassa sarjassaan ilmestynyt Marc Brody sekä kahden naistoimittajan yhdessä kynäilemä Buchanan-sarja, joka ilmestyi salanimellä K. T. McCall. Länkkärien, sotajuttujen ja romantiikan puolella australialaista kioskikamaa ilmestyi niin ikään valtavia määriä.
Johnson-Woodsin mielestä tämä kertoo siitä, että australialaiset kustantajat pystyivät myymään suomalaisille kustantajille kirjoja ja kansikuvia halvalla suoraan ilman kansainvälisten agenttien välikäsiä. Suomessa halpuus on aina ollut arvo eikä kirjallisesta laadusta ole paljon välitetty.
Carter Brown nimittäin oli kaikista australialaisista dekkaristeista paras ja kiinnostavin, jonka kirjat kestävät kohtuullisesti käytettynä lukemista edelleen.
"Carter Brownin kirjat kertovat todella paljon ajasta, jolloin ne on kirjoitettu", Johnson-Woods innostuu. "Kieli, muoti, teknologia sekä naisen ja seksuaalisuuden kuvaus ovat kaikki hyviä otoksia eri ajoista. Lisäksi on kiinnostavaa se, miten Carter Brownit muuttuvat ajan myötä. Ensimmäiset tarinat olivat hyvin kovaksikeitettyjä ja kertovat James Hadley Chasen vaikutuksesta. Ne olivat juttuja kovista kaduista, poliittisesta korruptiosta ja vaarallisista naisista."
Myöhemmin tarinat muuttuivat Johnson-Woodsin mukaan kevyemmiksi ja niissä tehtiin sankareista pilaa. Viimeiset kirjat 1970- ja 1980-luvuilta keskittyivät seksiin ja sadismiin, mikä näkyi suomalaisten painosten kansikuvissakin: vähäpukeisia mimmejä ja isoja pyssyjä.
Johnson-Woodsin ei tarvitse pitkään miettiä, mikä kausi on hänen suosikkinsa: "Minusta kevytmieliset ja hauskat jutut ovat parhaita ja kestävät edelleen lukemista. Pidän eritoten Brownin naissankarista Mavis Seidlitzista. Hän on kuin Lucille Ball yksityisetsivänä."
Huumori on ylittänyt maitten välisiä rajoja myös kioskidekkareissa. Samaa ei voi sanoa muista 1950- ja 1960-lukujen aussidekkaristeista. "Larry Kent on lähes pelkästään väkivaltainen ja jutuista puuttuu Carter Brownien huumori. Marc Brody ovat surkeasti kirjoitettuja ja niiden lukeminen on työn ja tuskan takana. Paras kakkosluokan Carter Browneista on todennäköisesti K. T. McCall", Johnson-Woods sanoo.
Carter Brownien vaikutus näkyy australialaisessa rikoskirjallisuudessa edelleen, vaikka aihe onkin ollut akateemisessa maailmassa vaiettu: yksi tärkeimpiä australialaisia dekkaristeja, yksityisetsiväkirjailija Peter Corris on kertonut, että hänellä oli lapsena tapana pölliä aina uusin Carter Brown kioskilta. Corris on suoraan myöntänyt Carter Brownin vaikutuksen, vaikka hänen omat kirjansakin ovat monta astetta vakavampia. Carter Brownin vaikutuksen omaan työhöönsä myöntää myös pitkän linjan amerikkalainen veteraani Robert J. Randisi.

Yli 300 kirjaa

Brown-kirjoja väsäillyt Alan Yates oli todella tuottelias kirjoittaja. Alun perin Englannissa syntynyt myyntimies oli aloittanut jo 1940-luvulla kirjoittamalla länkkäreitä, scifiä ja romantiikkaa eri kustantajille, kun Horwitz-kustantamo otti häneen yhteyttä ja kysyi, haluaisiko hän kirjoittaa uutta rikossarjaa. Yates suostui heti.
Tahti kiristyi, kun Horwitz myi Carter Brownin lisenssille Yhdysvaltoihin. Yates joutui allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan hän julkaisee vuodessa kymmenen uutta Carter Brownia. Loppusaldoksi tuli lähes 300 Carter Brownia, joiden lisäksi Yates kirjoitti muitakin opuksia.
"Alan Yates myönsi myöhemmin, että kymmenen kirjan kirjoittaminen vuodessa veti hänet puihin. Osan kirjoista hän kirjoitti silloin vielä helposti saatavan Dexedrinen avulla 48 tunnissa. Sen jälkeen käsikirjoitus lähetettiin Yhdysvaltoihin, jossa siitä poistettiin epäamerikkalaisuudet, minkä jälkeen se vielä kulki Australiaan hyväksyttäväksi", Johnson-Woods selvittää.
Parikin kirjailijaa on väittänyt kirjoittaneensa muutamia Browneja. Scifi-kirjailijana tunnettu Robert Silverberg kertoo kirjoittaneensa nuorena miehenä Signet-kustantamon pyynnöstä kolme Carter Brown -tarinaa, mutta niitä ei ikinä julkaistu. Australialainen C. J. McKenzie taas sanoo kirjoittaneensa 1960-luvulla kymmenisen Brownia, kun Alan Yates oli promootiokiertueella Yhdysvalloissa. Carter Brownin leski kieltää tämän jyrkästi.
Mitä Johnson-Woods aikoo tutkia seuraavasti? Aussipulp on vienyt rouvan kokonaan.
"Aion tehdä kirjan australialaisista länkkäreistä, sillä niitä on tutkittu vielä vähemmän kuin muita lajityyppejä."

kainalo:
Aussipulpin kulta-aika

Vuonna 1939 Australian hallitus asetti tiukat verot ulkomaisille kulutushyödykkeille, kuten kirjoille. Toisen maailmansodan jälkeenkään veroja ei poistettu eikä amerikkalainen viihdekirjallisuus päässyt hyökkäämään maahan. Australialaiset kustantajat keksivät täyttää tyhjiön halvalla kotoperäisellä viihteellä. Huokeita kioskilehtiä ja pokkareita vyöryi valtavia määriä myyntipisteisiin Horwitzin ja Clevelandin kaltaisilta kustantamoilta. Lajityypit olivat samoja kuin muuallakin: dekkareita, länkkäreitä, scifiä, romantiikkaa, sotaa.
Kirjailijoista oli pulaa, mutta ei kirjoittajista: kuka tahansa, joka pystyi tuottamaan tietyn määrän sanoja tietyssä ajassa, pääsi julkaisemaan. Kirjailijoiden joukossa oli niin rautatievirkailijoita kuin tilinpitäjiäkin.
Kultakausi päättyi 20 vuoden kuluttua, kun maahantuontiverot poistettiin. Australiassa ilmestyi kuitenkin omaa kioskikirjallisuutta pitkälle 1980-luvulle ja monet kirjailijat, kuten sotakirjailija J. E. Macdonnell, olivat bestselleristejä. Pieni perheyritys Cleveland julkaisee edelleenkin 96-sivuisia länkkäreitä.

(Tässä vielä Pulp-lehden arvio Johnson-Woodsin Pulp-kirjasta [sic]. Kuvassa ylhäällä Barye Phillipsin kansikuva suomalaiseen Carter Brown -pokkariin; kuva on alun perin ilmestynyt jossain amerikkalaisessa pokkarissa, jolla ei ole mitään tekemistä Brownien kanssa.)