tiistaina, kesäkuuta 22, 2010

Suomi-pulpin Korkeajännitys

Suunnittelin joskus yhdessä Tapani Baggen kanssa Suomi-pulpin korkkaria, kun hän teki kaksi hauskaa ja kovaotteista Kieltolain korkkaria, joissa seikkaili hänen parissa novellissaankin ollut Kovanen. Ajatukseni oli, että tässä käyttäisi joitain keskeisiä suomalaisen lukemisto- ja jännitysviihten sankareita, hiukan Eriskummallisten herrasmiesten liigan tapaan. Mutta jostain syystä hanke jäi - ehkä sen voisi kaivaa esille naftaliinista, koska idea on hauska ja monella tapaa 2000-lukuinen. Ongelma on kyllä se, että Waltarin perikunnalta tuskin heltiäisi lupa Frans J. Palmun hahmon käyttöön. Kosmas Killinen on muistaakseni pahis jostain Rikhard Hornanlinnan kirjasta. Tämän tekemisestä on jo sen verran aikaa, etten oikein muista kunnolla. Mitax on tietysti se hullu tiedemies, joka tekee Atoroxin Outsiderin kirjoissa toisen maailmansodan jälkeen.

Suomi-pulpin korkeajännitys

Aika ja paikka: 1920-luvun alun Helsinki

Rikosetsivä Frans J. Palmu on kaupunginjohtajan kutsuilla, joilla hän tutustuu nuoreen viehättävään naiseen, jonka salaperäinen olemus kiehtoo häntä. Juhlat keskeytyvät Palmun osalta, kun hänelle tullaan kertomaan, että hänen pitää tulla palvelukseen: kaupungilta on löytynyt uusi ruumis.

Neljäs ruumis on samanlainen kuin muutkin: kuolleilta on poistettu aivot. Johtolankoja ei ole eikä nuori etsivä pysty vielä luottamaan taitoihinsa, jotka hänelle vasta myöhemmin kehittyvät työssään.

Kun homma ei etene ja lehdistö painaa päälle, Palmuun ottaa yhteyttä yksityisetsivä Rikhard Hornanlinna, joka on saanut käsiinsä joitain tietoja eräästä professori Kosmos Killisestä, joka on karannut mielisairaalasta. Palmu ei aivan heti ota uskoakseen Hornanlinnaan, kunnes tämä katoaa. Palmu saa tutkittavakseen uuden ruumiin.

Hornanlinna on kuitenkin jättänyt jälkeensä lapun, jossa lukee nimi "Mitax". Palmu löytää tämän nimisen miehen, joka paljastuu keksijäksi. Killinen ja Mitax ovat aiemmin tehneet yhteistyötä, mutta Killinen alkoi vaikuttaa niin hullulta, että heidän tiensä erosivat. Mitax ei voinut hyväksyä aivoryöstöä, jota Killinen pitää ainoana keinona saada tuoreita ihmisaivoja.

Palmu tapaa juhlissa kohtaamansa tytön uudestaan ja saa kuulla, että tämän sukunimi on Killinen ja että tämän isä on mielisairaalassa. Palmu epäilee tunteitaan tyttöä kohtaan, mutta ei uskalla kertoa tälle, että hän on tytön isän perässä.

Palmun luo tulee iso ja väkivaltainen robotin lailla toimiva tyyppi, joka kaappaa etsivän mukaansa. Palmu viedään kolkattuna vanhaan tehdashalliin, joka on täynnä outoja kojeita ja ihmis- ja muita aivoja spriitölkeissä, ja sidotaan tuoliin tarkoituksena irrottaa aivot. Nyt esittäytyy tarinan pahis, Kosmos Killinen, joka valmistautuu elämänsä toimenpiteeseen.

Onneksi Palmua on seurannut häntä ihaileva nuori mies Kokki, joka hyökkää Killisen laboratorioon ja aiheuttaa hämminkiä. Hän on myös kutsunut poliisit paikalle. Killinen pakenee ja Palmu päästetään irti. Mitax tulee paikalle ja estää laboratorion tuhoamisen: Killisen työ oli liian tärkeää että hänen tutkimustuloksensa voitaisiin noin vain hävittää.

Killinen lähettää uudestaan robottinsa hyökkäämään. Robottijoukko hyökkää - minne? - ja samaan aikaan Palmu saa viestin, jossa Killinen kertoo kaapanneensa oman tyttärensä. Jos Palmu haluaa hänet turvaan, hänen on tultava Killisen määräämään paikkaan - ilman poliiseja. Palmu ottaa Kokin mukaansa auton takapenkin taakse pyssy kädessä ja ajaa - minne? (Tattarisuolle?)

Paljastuu, että Killisellä on toinen laboratorio, jossa on lisää robotteja. Killinen on sitonut tyttärensä laitteeseen, toiseen laitteeseen on sidottu apina. Palmu sanoo: "Päästä tyttö irti, laita minut tilalle." Killisen tytär ei suostu, vaan sanoo, että Palmun täytyy jäädä eloon. Robotit ottavat Palmun kiinni ja sitovat hänet kolmanteen laitteeseen. Killisellä on uusi suunnitelma: voiko aivoja sekoittaa? Tyttö saa puolet apinan aivoista, Palmu puolet tytön aivoista ja apina puolet Palmun aivoista.

Kokki ryntää sisään ja ampuu Killistä. Robotit käyvät Kokin kimppuun, mutta tämä pääsee pakoon. Hän ampuu piilosta Killisen laitteita ja nämä alkavat räjähtää. Robotit lakkaavat toimimasta ja sähköpurkaus osuu Killiseen, joka syttyy palamaan. Kokki päästää apinan, Killisen tyttären ja Palmun irti. He juoksevat pois laboratoriosta juuri ennen kuin tämä räjähtää.

perjantaina, kesäkuuta 04, 2010

Ronnie James Dio, koulukiusaajat, sosiaalinen media

Eli muutamista Facebook-sukupolven ongelmista

"Hirveä hinku huutaa: Jesss!"
Suurin piirtein noin kirjoitin Facebookissa, kun tuli tieto heavy-laulaja Ronnie James Dion kuolemasta.
Hävetti melkein saman tien. Hetken ajan olin jo poistaa mokoman postauksen, mutta sitten siihen alkoi tulla kommentteja ja alkoi tuntua raukkamaiselta perääntyä jostain, minkä oli jo sanonut. (Vaikka näin Facebookissa ja muussa sosiaalisessa mediassa tietysti koko ajan tehdään.)
Ymmärrettävästi suositun hevilaulajan hölmö mollaaminen herätti kommentteja ja närää. Olin jo sulkenut tietokoneen, mutta kädet jännityksestä täristen avasin vielä nettiyhteyden kännykässä ja kirjoitin, että pyydän anteeksi, jos olen loukannut jotakuta. Kommentteja oli jo reilusti yli kymmenen.
Samalla annoin selityksen: lähes kaikilla minua yläasteella 1980-luvun lopulla kiusanneilla oli Dio-hihamerkki olkavarressaan, housuntaskussaan, missä tahansa. Dio ei tietysti ollut yksin: näkyi ZZ Topia, AC/DC:tä, W.A.S.P.:ia, Rattia, Mötley Crueta...
Minulla ei ole lämmin suhde mihinkään näistä bändeistä. Nimien näkeminen herättää väistämättä ja aina muistikuvia koulun pihalta tai tunneilta, joilla sai kuulla, nähdä tai haistella mitä milloinkin. Harvassa ovat ne hyvät hetket, jotka pystyn yhdistämään heavy metaliin, varsinkaan sen 80-lukuiseen takatukkaversioon. Se on minusta aina ja kaikkialla koulukiusaajien musiikkia.

Tämä on ongelmallinen asenne. Pidän hip hopista (tosin sen 80-90-luvun taitteen gruuvaavasta versiosta tyyliin De La Soul, Eric B. & Rakim, en nykyisestä junnaavasti rytmikkäästä ja minimalistisesta suuntauksesta), mutta ihan yhtälaillahan se on koulukiusaajien musiikkia, varmasti varsinkin nykyinen suomi-rap. Saatan digata myös rockabillystä ja pidän siihen liittyvästä pukeutumistyylistä - mutta tarvitseeko joku esimerkkejä väkivaltaisista ja rasistisista diinareista?
On tietysti helpompi yhdistää negatiivisia mielikuvia musiikkiin, josta ei muutenkaan pidä. Tämä on banaali yleistys, mutta tosi. Olen koettanut. Olen pitänyt ja pidän edelleen Black Sabbathin kahdesta ensimmäisestä levystä. Muutamat heavy-klassikot (Steppenwolfin "Born To Be Wild", Uriah Heepin "Easy Livin'", Thin Lizzyn "Boys Are Back In Town") ovat ihan kelpo biisejä. Kyse ei myöskään ole siitä, ettenkö pitäisi kovaäänisestä rockista. Jonkun voi olla vaikea nähdä eroa jonkin ruotsalaisen Union Carbide Productionsin ja hevin väilllä (ja minua vaivaa suunnattomasti nähdä Iggy & the Stooges esiintymässä Iron Maidenin, Slayerin ja muiden hevibändien kanssa samalla keikalla), mutta minulle ero on itsestäänselvä.
Tämä tietysti määrittelee fanin: hänelle tyylisuunnan (tai bändin tai artistin tai levyn tai aikakauden) erot muista tyylisuunnista ovat itsestäänselviä, eikä niitä tarvitse selitellä.

Harhailen hiukan. Yritän lähestyä asiaa toiselta kannalta.
Olen elänyt identiteettini kannalta merkittävät vuodet kulttuurissa (tai aikakaudessa), jossa on sallittua sanoa inhoavansa jotakin, ilman perusteluja. Teini-iän ja varhaisen älykköiän (ikävuodet 16-22) ystävilleni ei tuottanut vaikeuksia sanoa, että jokin on naurettavaa, tylsää tai paskaa - perusteluja ei tarvittu. "Lukematta paskaa" on 80-luvun lopulla eläneiden tunnuslause - tai tässä tapauksessa oikeastaan "kuulematta paskaa".
Ja minä olen oppinut sen. Pitäisikö ehkä sanoa: olen imenyt asenteen kuin äidinmaidossa.
Tämä on punkin strategia. On sanottu, että rajojen rikkomisesta uhonnut punk pystytti musiikin tyylisuuntien välille ankarat rajat, joita ei sopinut ylittää. Punkkarit ja diinarit tappelivat pitkin 70- ja 80-lukua ja kyselivät epäselviltä tapauksilta, mitä nämä ovat, ja antoivat turpiin, jos olivat väärää ryhmää. Progen ja samaan syssyyn myös perinteisen, miehisen heavy metalin kuuntelu muuttui kielletyksi ja lopulta hyvin epäcooliksi toiminnaksi. Samaan kulttuuriin kuului myös se, että syntikoilla tehtyä musaa ei saanut diggailla: 80-luvun lopun punkia ja kantria yhteen naittanut kitararockkulttuuri painotti sitä, että ainoastaan kitaroilla ja rummuilla voi tehdä aitoa ja rehellistä musaa, aivan kuin se olisi instrumentista kiinni. (Tämä on tietysti syytä nähdä vastapainona saman ajan postpunkin, futurismin ja goottirockin esillä pitämälle epäaitouden ja feikkaamisen ideologialle, jossa roolit ja narrius olivat tärkeämpiä kuin aitous ja rehellisyys. Ja syntikat tärkeämpiä soittimia kuin kitarat.)
Olen itse päässyt monista näistä vastakkainasetteluista eroon (suostun jopa kuuntelemaan Duran Durania, pieninä annoksina tosin), mutta edelleen heavy metal on aidan toisella puolella, jossain tavoittamattomissa.

Nykyään tällaisia vastakkainasetteluja ei juuri löydä. Ihmiset voivat kuunnella ihan mitä tahansa, vanhoista Amerikan sisällissodan aikaisista lauluista Chemical Brothersiin ja takaisin. Moni voi soittaa omituista musiikkia improvisatorisissa akustisissa yhtyeissä, mutta hyräillä silti Modern Talkingin biisejä. 80-luvulla Dingoa ei yksinkertaisesti tietyissä piireissä kuunneltu, mutta nykyään tapaa useinkin fiksuja ihmisiä, joille Neumann on tärkeimpiä kotimaisia pop-säveltäjiä. (On tietysti totta, että hipster-kulttuurissa on sallitua naureskella esimerkiksi perinteistä, keski- ja alaluokille tarjottua rockfestarikulttuuria, jossa perinteistä rokkia veivaavien bändien säestämänä juodaan kaljaa ja mölytään.)
Tällaisessa ilmapiirissä on ihan turha tulla huutelemaan "jesss!", kun jonkun inhotun yhtyeen laulaja kuolee. Siitä saa vain inhot niskaansa - sekä syytteitä snobismista ja siitä, että halveksuu muita ja näiden makua. Siteeraan erästä Facebook-tuttavaani, joka kommentoi näin: "Vielä toistaiseksi en ole tavannut ihmistä, jolla olisi hyvän maun absoluuttiset kriteerit jumalallisena ilmoituksena hallussa, mutta paljon sinun laillasi harhaisia niin uskovia olen kyllä tavannut."
Tämä oli viiltävä kommentti ja se jäi kaihertamaan minua päiväkausiksi - ehkä se kaihertaa minua lopun ikääni. En tiedä, halusiko kommentoija aiheuttaa juuri tällaisen reaktion, ehkä temppuiluni Facebookissa olivat ärsyttäneet häntä jo äärirajoille ja iloitteluni Dion kuolemasta oli viimeinen pisara. Oli miten oli, vastasin hampaat irvessä, että tiedän, mistä hän puhuu, ja että olen yrittänyt tehdä asialle jotain ja kasvaa ihmisenä, etten pilkkaisi ja ivaisi toisten makua.
Mieleen muistui kerta lähes kymmenen vuoden takaa, kun nykyinen vaimoni, silloin vielä tuore tyttöystävä, kehui Catherine Breillatin Romance-elokuvaa, jota olin inhonnut (sittemmin olen pitänyt Breillatin elokuvista). Haukuin sen pystyyn sillä seurauksella, että tyttöystäväni alkoi itkeä. Varmasti hän poti myös huonoa omatuntoa siitä, ettei osaa katsoa elokuvia oikein.
On turha tällaisen jälkeen selittää, että ei tarkoittanut aiheuttaa tällaista reaktiota, että enemmänkin halusi vain tarjota valistusta, kommentteja, rakennuspuita. Sellaiseen pystyynhaukkuminen ei ole ehkä paras mahdollinen tapa.
Muistin myös toisen, vielä aiemman kerran, jolloin olin iloinnut inhoamani taiteentekijän kuolemaa. Olin ystäväni luona ja televisio oli päällä. Uutistenlukija kertoi, että suosittu jännityskirjailija Alistair MacLean on kuollut. Sanoin "jesss!" (Tai tuskin sanoin, koska tuo fraasi tuli käyttöön vasta 2000-luvulla - mutta hihkuin kuitenkin.)
Tuo hetki tuli mieleeni, kun postitin ilosanomani Dion kuolemasta. Enkö ole muuttunut? Olenko edelleen sama idiootti, joka iloitsee toisen ihmisen kuolemasta? Voinko tehdä vielä samanlaisia typeryyksiä kuin 14-vuotiaana?

Oli miten oli, tuossa hetkessä näkyi se kulttuurinen koodisto, jonka olin vaistomaisesti oppinut. Alistair MacLean oli tylsimysten kirjailija, jonka kirjojen ääreen ei olisi kenenkään tarvinnut vaivautua. Hänen kirjojaan oli 80-luvulla joka puolella ja ne alkoivat olla riesa (tähän väliin pitää sanoa, että myin vanhoja kirjoja Porin torilla kesäisin 80-luvun lopussa ja törmäsin tähän ilmiöön varsin kouriintuntuvasti).
Olin lukenut MacLeaneja aiemmin 11-12-vuotiaana ja ilmeisesti pitänytkin niistä, mutta sitten aloin liikkua Porin suppeissa älykköpiireissä ja alkoi hävettää, että olin lukenut jotain sellaista. Sama kävi monien muidenkin kirjailijoiden suhteen: Agatha Christie piti vaihtaa Raymond Chandleriin (olen edelleen sitä mieltä, että Christien kirjat ovat tylsiä) ja Alistair MacLeania piti dissata. Sellainen voi olla osa jonkun kasvuprosessia eikä sitä tule liian helposti ja nopeasti pitää esimerkkinä opportunistisesta luonteesta. Kasvuprosessiin taas kuuluvat olennaisesti ylilyönnit. (Ehkä prosessi on minulla vielä kesken.)

Paradoksaalista tässä on se, että toimitin vuosia myöhemmin hakuteoksen trillerikirjailijoista ja halusin itse tehdä Alistair MacLeanista hakusanan. Olin jopa hiukan ällistynyt: sellaiset kirjat kuin Loputon yö ja Pelko on aseeni ovat huippujännittäviä, hyvin rakennettuja kirjoja, joiden kirjoittajaa ei olisi tullut dissata. (Paitsi ehkä tasaisesti huonontuneesta tuotannosta.)
Minun pitäisi ehkä tehdä Diolle ja muulle heavy-musiikille samoin.
En vain pysty. Kuuntelin muutamia Dion biisejä Spotifysta Facebook-kohun (sic) jälkeen. Hyvä on: "Holy Diverissa" on ihan menevä kitarariffi ja Dio on hyvä laulaja, mutta en silti lämmennyt. Mahtipontiseksi muuttuessaan musiikki kävi tylsäksi; jaksoin lopulta kolme biisiä.
Ehkä kokeilen joskus taas. Tai sitten en.

Palaan vielä siihen, että kulttuuri on muuttunut ja dissaaminen on tullut halveksittavaksi toiminnaksi.
En totu siihen. Minulle on ollut älyllinen shokki huomata, että joku fiksu ihminen, jota voin arvostaa, kuuntelee heavya. Hyvän ystäväni Niko-Matin 30-vuotissynttäreillä soitettiin Iron Maidenia ja kaikki jorasivat hullun lailla - myös minä. (Siinä vaiheessa irtosin siis ironikon ja snobin kaavustani - vaikka Iron Maidenin soittaminen bileissä, joissa aiemmin oli soitettu Alice Coltranea, on tietysti itsessään ironinen ja snobistinen kommentti. Pakko sanoa, että mieluummin ja taitavammin jorasin Sonicsien "Psychoa" ja sen mielettömiä rumpubreikkejä.) Kaikki käyvät AC/DC:n konsertissa ja rakastavat juuri sitä, että musiikki ja show eivät muutu. (Sanooko joku, että rock voi olla muutoksen voima?)
Mutta ennen kaikkea kaikki surivat Ronnie James Dion kuolemaa.
Kaikki paitsi minä.
Minulle hänen kuolemansa oli loppujen lopuksi ja oikeasti yhdentekevä. Jokin säädyllisyyden puute esti minua jättämästä typerän jesss!-huutoni postittamista Facebookiin, vaikka oikeasti minun olisi vain pitänyt sanoa "jaa" ja jatkaa elämääni. Nyt kirjoitankin sen sijaan tätä tekstiä.
Mutta käsi sydämelle. Jos kuollut olisi ollut Modern Talkingin laulaja, moniko olisi loukkaantunut samalla tavalla, jos olisin huutanut "jesss!"?
Siinä tapauksessa tosin olisin todennut "jaa" ja jatkanut elämääni. Se tietysti osaltaan todistaa heavyn voimaa - jokin ärsyttää niin paljon että siitä ei voi olla jauhamatta. En vain pääse eroon siitä ajatuksesta, että juuri se sama voima sai eräitä ihmisiä käymään minuun fyysisesti käsiksi.

Mutta ei tämä ole vieläkään tällä käsitelty. Jäin miettimään, että koko tämä typerä tapaus kertoo jotain 2000-luvusta, Facebookista ja sosiaalisista medioista ylipäätään.
Dio-huudahdukseni olisi sopinut baari-iltaan (joukko ironisia hipstereitä riemuitsee, kun vanhaa väsynyttä maailmaa edustanut rockkukko kuolee) tai koti-iltaan. Vaimoni olisi ymmärtänyt, jos olisin television ääressä todennut: "Huh, päästiinpä siitäkin." Ehkä hän olisi kysynyt, mitä minulla on Dioa vastaan, ja asia olisi kuitattu sillä, että olisin sanonut, että se oli koulukiusaajien suosikkilaulaja.
Mutta Facebookissa asia sai suurempia merkityksiä. Sosiaalinen media riisuu meiltä kaikki tulkintakehykset ja viestimme näyttäytyvät puhtaina, pelkästään niinä itsenään. Kun huudahdan "Dio kuollut: jesss!" noin 700 ihmisen edessä, se näyttää juuri siltä: kuin olisin oikeasti ollut iloinen Ronnie James Dion kuolemasta. Oikeassa ympäristössä eleessä olisivat näkyneet ensinnäkin se, että Dion logo ja maine ovat osa koulukiusaamistraumaani, ja toiseksi se, että olen kasvanut punkin jälkeisessä väheksymisen ja snobismin kulttuurissa. Facebook-heitto on historiaton, se ei kerro mitään puhujastaan. Se ei kanna historiaansa mukanaan.
Tietysti opimme tuntemaan vähitellen Facebook-frendimme, vaikka he eivät olisikaan fyysisiä tuttavuuksia. Opimme, mistä on kyse, kun he käyttävät ironiaa, ja erotamme ne hetket, jolloin he ovat tosissaan. Tai sitten emme. Monet vanhemmat Facebookin käyttäjät kiroavat statuspäivityksissä esiintyvän ironian alimpaan helvettiin, vaikka Facebook mediana houkuttelee juuri ironiaan, merkitysten ja vastaanottavan yleisön vähättelyyn.
Snobismi ja ironia tietysti kulkevatkin käsi kädessä. Ainoa, joka tuntui ymmärtävän jesss!-huudahdustani, oli ystäväni, jonka suhde elämään on pelkästään ironinen. Hän puolusti huonoa makua ja huonoa huumoria.
Mutta nehän eivät toimi, jos viestin vastaanottaja ei tiedä, mitä odottaa.