Naputtelin puhtaaksi taas uuden arkistojen löydön: lyhyen väkivaltanovellin, jonka olen kirjoittanut joskus 80-luvun lopulla, tarkempaa vuotta en tiedä. Kirjoituskoneen jäljestä (!) voisin päätellä, että kyse on vuosista 1988-1990. Olen joka tapauksessa ollut lukiolainen.
Äidin kuolema
Se oli varsin vaikea päivä ja sitä koristi muutama hirvittävä kauheus.
Isä ja äiti olivat riidelleet, pahemmin kuin koskaan, ja juuri ennen päivällistä.
Isä ja minä istuimme pöydässä odottamassa kurkku- ja tomaattilautasta, jota äiti parhaillaan valmisteli. Hän käytteli varsin terävää veistä. Hänen silmänsä olivat punaiset itkemisestä.
Yhtäkkiä hän alkoi uudestaan itkeä ja laski päänsä pöydälle kätten päälle.
Kuului kauhea huuto, äiti nousi seisomaan veitsi oikeassa silmässään. Hän huusi, silmästä suorastaan lensi verta. Äiti alkoi horjua kohti meitä.
"Auttakaa!" hän huusi. Verta roiskui yltympäri pöytää.
Isä huusi vastaan: "Ämmä hiljaa, me osataan itsekin leikata kurkkua!" Sen sanottuaan hän työnsin äidin avoimesta ikkunasta pihalle.
Kuului kova läjähdys. Yritin nousta seisomaan, mutta isä kielsi sen sanoen: "Se on sinulle liian kauheata katseltavaa."
Ja tietenkin mummin piti tulla käymään samaisen päivän iltana. Hän ei ollut kuullut tyttärensä kohtalosta, mutta minä kerroin hänelle avatessani oven.
Mummi raivostui ja juoksi portaita pitkin alas. Hän tuli hetken päästä takaisin, kirves kädessään. Hän silpoi oven rikki ja kävi armotta isäni kimppuun.
Ei kulunut kauankaan, kun isäni oli pilkottu siisteihin paloihin.
Minä olin pitänyt isästäni, vaikka hän olikin tappanut äidin. Hän oli sentään minun isäni.
Otin ison leipäveitsen ja hiivin tuolissa istuvan mummin taakse. Huudahdin "uraa!" ja työnsin veitsen mummin päälaesta sisään.
Kosto oli suoritettu, mutta olin nyt yksin.
Vaan ei se mitään, nyt voinkin ostella sarjakuvia ilman että kukaan estää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti