tiistaina, kesäkuuta 05, 2012

Marginaalin puolella marginaalia vastaan

Minulle sanottiin tänään Mannerheimin seikkailuja -kirjan julkkareissa, että puuhailen aina niin marginaalisten asioiden kanssa. Hetkeä aikaisemmin olin ehdottanut - täysin leikilläni! - että turkulaisen elokuvakriitikon, paikallisen legendan Tapani Maskulan 60-luvulla tekemät harrastelijaelokuvat olisi voinut julkaista dvd:nä. Ja sitä ennen olimme pohtineet toisen turkulaisen legendan, Harry Etelän kauhunovellien kokoelmasta (ja sivunneet täysin tuntemattomaksi jääneen "Klaus Marnon" 1940-luvulla kirjoittamia kauhunovelleja - auttaako, jos sanon, että Marno oli ilmeisesti oikealta nimeltään Turo Ahvo?). Nautin joka hetkestä.

Olen puuhaillut marginaalisten asioiden kanssa aina, nyt työkseni jo kymmenen vuotta. Vielä olen elossa. Perhekin on elossa. Asumme ihan mukavasti hienohkossa kämpässä Turun keskustassa. Jotenkin tällä on tultu toimeen.

Toinen mieleen tuleva sitaatti on runoilija ja toimittaja Karri Kokon lausahdus jostain puuhailustani: "Mitä tahansa, kunhan se kohdistuu valtavirtaa vastaan." No mikä ettei. Tunnistan tuosta jotain itsestäni.

Luin eilen Jarkko Tontin kirjoituksen kirjastoista ja ilmaisuuden kirouksesta. Tontti (vai pitäisikö sanoa Jarkko, kun kuitenkin tunnemme?) valittaa (tosin tuttavansa suulla), että "helmikaulakoruiset" naiset eivät osta kirjoja, vaikka heillä olisi siihen varaakin, vaan odottavat, että saavat ne kirjastosta. Tämä taas näkyy tekijöiden pieninä tuloina ja kustantajien vähenevänä halukkuutena julkaista kotimaisia tekijöitä. Ihmisten tulisi ostaa kirjoja eikä tyytyä "ilmaisiin" kirjastoihin. (Lainausmerkeissä, koska eiväthän ne ole ilmaisia.)

Kirjastojen kautta tulevat korvaukset ovat toden totta pieniä ja niitä pitäisi korottaa rutkasti, mutta en silti ihan tajua, mitä Tontti sanoo. Hän tosin taitaa paljastaa lopullisen tarkoitusperänsä sanomalla kommentissa näin: "Yksi mahdollisuus olisi se, että kirjastot muuttavat hankintapolitiikkaansa. Vähentävät reippaasti hirvisaarien, remeksien ja rowlingien hankintaa ja ostavat sen sijaan enemmän vähälevikkistä kirjallisuutta."

Tämä tarkoittaisi kai sitä, että esimerkiksi Mannerheimin seikkailuja menisi kirjastoihin enemmän kuin se noin 30 kappaletta, joita Turbatorille tekemiäni novelliantologioita on yleensä mennyt. (Jos siis suostutaan ajatukseen, että kirjan edustama neo-pulp [ei ihan bartheslainen neologismi, mutta lähellä] on vaihtoehtokirjallisuutta. Siinähän vain matkitaan vanhoja viihdekirjallisuuden kaavoja.) Olen ihan samaa mieltä yhdessä asiassa: Mannerheimin seikkailuja ansaitsee Dan Brownia paremmin paikkansa kirjaston hyllyissä, koska se on genressään parempi kuin yksikään Dan Brownin kirjoista. (Jos sallitte liioittelun. Pidän kyllä oikeastikin Da Vinci -koodia maailman huonoimpana kirjana suhteessa siihen, kuinka paljon siitä on puhuttu ja kirjoitettu.)

Mutta silti sanoisin, että kirjastojen hankintapolitiikkaa ei pitäisi muuttaa yhtään mihinkään. Eihän niissä sitten kävisi enää kukaan. Kuinka moni kävisi kirjastossa, jossa on Mannerheimin seikkailuja, ntamon julkaisemia runokirjoja ja Jarkko Tontin esseekokoelma? Kyllä siellä edelleen tarvitaan ne hirvisaaret ja remekset. Muutenhan kirjastot nääntyisivät ennen pitkää ja kohta ne lakkautettaisiin. Niitähän lakkautetaan nytkin - perhepiirissä on pienen pirkanmaalaisen kaupungin kirjastonjohtaja, joka muutama kuukausi sitten lakkautti, särkynein sydämin, toisen kaupungin sivukirjastoista. (Tai eihän se päätös tietenkään hänen ollut, vaan poliitikkojen.)

Kirjastoilla onkin nykyään aivan liian vähän rahaa käytettävissään ja jostain syystä kirjastojen tilapolitiikka määrää sen, että uusiakin kirjoja poistetaan aika sumeilematta ja pannaan myyntihyllyyn. Olen lyhyen ajan sisällä bongannut sekä Joonas Konstigin että Armas Alvarin kehutut esikoiset Turun kaupunginkirjaston poistohyllystä. Olen joskus soimannut itseäni, kun olen ostanut jonkin teoksen poistokirjana enkä uutena tukeakseni kustantajaa tai tekijää.

Mutta ongelma kohdallani on se, että kotimainen kirjallisuus ei kauhean usein kiinnosta. Suosikkikirjallisuuttani on klassinen amerikkalainen kovaksikeitetty kioskidekkari ja ostan ihan mielelläni näiden uusintajulkaisuja, joita tekevät lähinnä pienkustantamot, kuten Stark House Press tai Hard Case Crime. Sama pätee uuteen särmikkääseen noir-dekkariin (Dave ZeltsermanJason Starr, Massimo Carlotto jne.), jota ei suomeksi juuri ilmesty. Eikö yleensä ajatella, että pitää käyttää elämänsä siihen, minkä kokee itselleen läheiseksi? Itse rakastan marginaalisten asioiden tekemistä, mutta ymmärrän sen logiikan, että menestykset mahdollistavat marginalian. Turbatorin Harri Kumpulainen ei olisi julkaissut yhtään toimittamaani antologiaa tai novellikokoelmaa, jos hänen varsinaiset kustannusbisneksensä messulehtien parissa eivät toisi rahaa taloon. Olen vain saanut olla niin onnekas, että olen pystynyt työskentelemään Kumpulaisen kaltaisen hienon miehen kanssa. Olen saanut kaikista niistä hyvin vähän rahaa, mutta olenpa pysynyt onnellisena, kun olen saanut niitä tehdä. Jos se onkin merkinnyt matalaa elintasoa, niin sitten on.

Mutta yhtä asiaa vielä ihmettelen. Mitkä ihmeen "helmikaulakoruiset" naiset? Stereotypiat stereotypiana, mutta ainakin kaukaa - ja miksei lähempääkin - oikean näköisiä helmikaulakoruja saa nykyään halvalla lähes joka kaupasta. Vanhoja vintage-koruja saa myös ja ne näyttävät minusta naisilla usein hyviltä. En valittaisi, vaikka tämän näköinen nainen tulisi minulle sanomaan, ettei osta kirjaani, vaan lainaa sen kirjastosta. (Okei, fuskaan, kyse on vaimostani eivätkä korut hänen kaulassaan ole aidot helmet.)

Ei kommentteja: