Minun ei pitänyt alun perin ollenkaan kirjoittaa Niinistön ja kumppanien naiivista syrjäytymisen vastaisesta moraalikampanjasta. Siitä ovat kirjoittaneet paremmin muualla jo Emilia Kukkala, Jussi Jalonen ja Li Andersson. Niissä on kaikki, mitä teidän aiheesta tarvitsee tietää. Minulla oli jo puoliksi valmiina teksti, jossa olisin käsitellyt - vanhan lupaukseni mukaisesti - kirjailijuuden muutoksia, mutta en saanut sitä viimeisteltyä niin että olisin sen postannut. Mutta eilen tapahtui parikin asiaa, jotka saivat minut palaamaan Ihan tavallisia asioita -kampanjaan. Poika nimittäin tuli koulusta masentuneen ja väsyneen oloisena ja oli koko illan hiljaa ja yksikseen. Ainoastaan iltasadun aikaan hän jaksoi hymyillä. Reissuvihosta selvisi, että hän oli tapellut lasten ja aikuisten kanssa.
Meidän kahdeksanvuotias poikamme on päällisin puolin aika tavallinen pikkupoika, mukavan näköinen, fiksun oloinen ja parhaimmillaan jopa ihan siisti. Silti hän on erityisluokalla, jossa kahtatoista oppilasta on kaitsemassa neljä aikuista. Hänet siirrettiin tälle luokalle kiireesti viime syksynä tavallisesta koulusta, jossa yli 20 oppilaan luokassa on yksi opettaja ja välitunneilla riehumassa monta sataa pientä koululaista samaan aikaan. Hälyisät äänet ja sekavat olot tekivät pojallemme pahaa ja huono olo purkautui väkivaltana toisia kohtaan. Luulen, että emme saa koskaan tietää todellista syytä välituntitappeluihin. Onneksi ne saatiin katkaistua ja poika sai hänelle sopivan koulupaikan, jossa oireet vaivaavat vähemmän.
Pojalla on sittemmin diagnosoitu adhd:n kirjoon kuuluva määrittelemätön hyperkineettinen häiriö. Lääkärin sanoin: "Hän on vähän nopea toimissaan." Keskittymiskykyä on vähän - toisaalta kun sitä on, sitä riittää. Mutta asioita, jotka ovat riittävän motivoivia, ei monta ole: legojen rakentelu, iltasadun ja muiden kirjojen kuuntelu, kiipeily ja hyppely. Pinna on lyhyt ja sosiaalisten tilanteiden tulkinta vaikeaa. Ohjeiden kuuntelu ei kiinnosta, koska muitten ohjeitten perusteella toimiminen on pojan mukaan hankalaa.
Tuleva syrjäytyjä siis. Poika on oppinut hyvin lukemaan, mutta ei juuri itsekseen välitä lukea. Laskeminen päässä sujuu erinomaisesti, mutta laskujen laittaminen paperille kyllästyttää. Kriisitilanteissa poika äityy helposti lyömään tai jopa puremaan. Huonoissa olosuhteissa pojasta tulee isona nakkikioskilla tappelija.
Onneksi olemme saaneet apua. Ja se apu on tullut juuri siltä hyvinvointivaltiolta, jota kokoomuslaiset presidenttinsä johdolla ovat ajamassa alas. He tarjoavat tilalle välittämistä ja lässyttämistä. Mitä voin sanoa? Meillä välitetään ja lässytetään. Meillä tehdään tavallisia asioita. Ruoka valmistetaan suurelta osin itse kotona, osa raaka-aineista tulee viehättävästi osuuskuntaviljelyksiltä. Katsomme yhdessä elokuvia televisiosta, luemme kirjoja ja sarjakuvia, pelaamme lautapelejä ja korttia, käymme potkimassa jalkapalloa tai uimassa, käymme sienimetsällä, dyykkaamme yhdessä tavaroita taloyhtiömme hämmästyttävän runsaasta roskiksesta (kannattikohan tätä mainita?). Juttelemme ja pidämme sylissä ja silitämme. Juttelemme lapsen kanssa hänen pehmoleluistaan ja ymmärrämme, että ne ovat hänelle tärkeitä, melkein kuin perheenjäseniä.
Tämä kaikki on meille niin itsestäänselvää, että minua loukkaa ihan helvetisti se, että joku Wille Rydmanin kaltainen tyyppi kehtaa väittää, että vasemmistolaisilla on kovat arvot. Yleinen kokoomuslainen vikinä siitä, että vasemmistolaiset eivät todellisuudessa välitä toisistaan ja lähimmäisistään, on minulle täysin, täysin käsittämätöntä. Ehkä kaikki tämä kampanjointi johtuukin siitä, että Niinistö lakeijoineen on itse havahtunut huomaamaan, että hei, toisista voikin välittää! (Tätähän Jussi Jalonen sanoo tuossa yllä linkkaamassani kirjoituksessaan.)
Palataan vielä lapseen. Vaikka kuinka pidämme hänestä huolta ja teemme hänen kanssaan ihan tavallisia asioita, lyhyt pinna, keskittymiskyvyttömyys ja muut ongelmat eivät vain mene pois. Ravasimme monta vuotta kaikenlaisissa terapiantyngissä - joissa terapoitiin enemmänkin meitä vanhempia ja muistutettiin "rajoista ja rakkaudesta" (kuinka monta kertaa olenkaan halunnut syöttää tuon fraasin sanojan suusta alas) - ja meille lässytettiin monenlaista. Vasta kun lapsi pääsi eskarivuotenaan integroituun erityisryhmään, asiat alkoivat sujua paremmin. (Enkä voi kyllin kiittää sitä kunnallista lastenlääkäriä, joka ehdotti melatoniinia nukahtamisvaikeuksiin.)
Koulussa resursseja on selvästi riittävästi ja opettajien ja avustajien koulutustaso on hyvä - heillä on mahdollisuuksia kehitellä luovia ratkaisuja eikä vain sanota, että näin on tehty aina ja tehdään jatkossakin. Iltapäiväkerhossa ongelmia sen sijaan on ollut tänä syksynä paljonkin. En voi mennä yksityiskohtiin, mutta lapsemme alttius suuttua on näkynyt jälleen kerran kiusallisesti. Resurssien vähyyttä valitetaan - seitsemällä vaikealla lapsella on kaksi aikuista ja tilat ovat surkeat (sanoin vaimolle: "Minäkin alkaisin mätkiä jos joutuisin olemaan siellä useita tunteja päivässä"). Meille on ehdotettu, että poikamme olisi kerhossa vähemmän aikaa, joinain päivinä ei ollenkaan. Kiitos vain! Tulkitsin pojan puheista, että hän kokee tulevansa kiusatuksi, mutta ilmeisesti tähän patenttiratkaisuna Suomessa on tosiaan se, että kiusattu lähtee pois.
Mietin jo hetken aikaa eilen - ei ollut ensimmäinen kerta -, että jättäisin työni tai vähentäisin niitä radikaalisti ja ottaisimme lapsen kokonaan pois iltapäiväkerhosta. Jos tiivistäisin työntekoa ja jättäisin bloggaamisen ja Facebookin minimiin, pystyisin ehkä aamupäivän neljässä tunnissa saamaan aikaan riittävästi, että voisin jättää iltapäivän tunnit pois. Loput voisi sitten paikata myöhään illalla, kun lapsi nukkuu. What's not to like? Niin ja sukulaiset kehiin! (Meillä ei asu sukulaisia sadan kilometrin säteellä ja isovanhemmista ei monista eri syistä ole auttajiksi.)
Yrittäjähenkinen kokoomuslainenhan sanoo, että tämä on vain tahdonkysymys. Teemme vaimon kanssa kummatkin töitä kotona, asiassahan ei ole mitään ongelmaa. Mietin vain, miten niiden ihan tavallisten asioiden kanssa kävisi tällaisessa mallissa. Työni ovat yleensä niin huonosti palkattuja, että kuvio on käytännössä lähes mahdoton. Kokoomuslainenhan sanoo tähän: tee sellaisia duuneja, joista saa enemmän liksaa. Kirjoita kirjoja, joita ihmiset haluavat ostaa! Toisaalla porvari kuitenkin sanoo, että työn pitää olla mielekästä. Niin se minulle nyt onkin. Ehkä sitä on porvarin vaikea ymmärtää, kun kuviossa ei pyöri suuret rahat.
Ei meillä ole muuta kuin hyvinvointivaltion tukiverkko. Jota kokoomusnuoret haluavat murentaa, osa jopa lakkauttaa joitain sen olennaisia osia. En tiedä peruskoulusta, mutta iltapäiväkerhot varmasti hoituisivatkin vapaaehtoisresursseilla. Muistan lopun ikääni sen, kun olin Helsingissä ja minulle soitettiin edellisestä kerhosta, kun lapsemme oli alkanut riehua siellä. "Olen työmatkalla, vaimo on palaverissa", sanoin, "ettekö te nyt voi pitää lapsesta edes kiinni?" Hätääntynyt ääni: "Minä olen liikuntavammainen eikä täällä ole minun lisäkseni kuin yksi harjoittelija." Yli 30 lapsen kanssa? Iltapäiväkerhojen taso tuli sillä hetkellä valitettavan selväksi.
Sillä systeemillä, jota Niinistö lakeijoineen haluaa, meidän poikamme syrjäytyy. Hän ei pärjäisi koulussa tai iltapäiväkerhossa itsekseen pitkään ja alkaisi kiusata muita entistä kovemmin. Ennen pitkään hän liittyisi kovisten seuraan ja aloittaisi huonon elämän. Meiltä loppuisi jaksaminen ja luovuttaisimme. Meille saattaisi tulla avioero. Alkoholisoituisimme. Lopulta lapsi päätyisi vankilaan. (Kai kaikilla on tiedossa, että suuri osa vankiloissa istuvista kärsii adhd:sta tai vastaavasta tunne-elämän häiriöstä?)
Liioittelen tietenkin ja myönnän, että edellä oleva litania on koominen. Kaipa sillä jokin merkitys on, että paijaamme ja juttelemme ja käymme sienimetsässä. Mutta ei se nyt jumalauta loppuun asti riitä. Sen takia on yhteiskunta, joka huolehtii niistä, jotka eivät syystä tai toisesta pysty itse huolehtimaan itsestään tai lähimmäisistään. Ja yhteiskunnan resurssien puute on tullut tässä monta kertaa vastaan: tilat ovat huonoja ja ahtaita, aikuisia on vaikeille lapsille liian vähän, koulutustaso on liian matala, alhainen palkka ei innosta uusiin ratkaisuihin. Kela ei myöntänyt lapsellemme terapiaa, vaikka siihen oli lääkärinsuositus. Epäilen, että takana oli säästöjä.
Kokoomuslainen, varsinkin kokoomusnuori, sanoo tähän, että resurssit ovat parempia, jos yksityistetään vielä vähän lisää. Ei tarvitse edes niistä veroistakaan välittää, kun hoito on niin hyvää. (En malta olla sanomatta, että kaikkein huonoimmin lastamme ymmärrettiin hänen ensimmäisessä tarhassaan, joka oli yksityinen. Sieltä meidät vain heitettiin pois.) Kokoomusnuoren mukaan meidän tulisi edes kokeilla heidän malliaan, jossa markkinoiden näkymätön käsi hoitaa kaiken parhain päin.
Ei. Sitä me emme kokeile. Me emme voi tietää, kuinka hyvin - jos ollenkaan - sellainen yhteiskunta toimisi. Mutta meillä on jokin käsitys hyvinvointivaltiosta, me tiedämme, että se toimii vähintään kohtuullisesti. Siksi pyydän kauniisti, että sitä ei enää rapautettaisi yhtään tämän enempää eikä varsinkaan tarjoiltaisi tilalle itsestäänselviä lässytyksiä ikkunoiden pesusta tai yhdessä tiskaamisesta.
Vai sanooko kokoomuslainen tähän, että Niinistön kampanjan myötä Suomessa tapahtuu vallankumous ja ihmiset, aivan kaikki ihmiset alkavat välittää toisistaan niin helvetisti? Joka toinen vastaantulija ottaa lapsemme hellään syliinsä ja tämä ei sittenkään syrjäydy? Wille Rydman ja kumppanit voisivat aloittaa esimerkin osoittamisen vaikka meistä.
Koska en halua, että tuntemattomat alkavat ilkkua tässä alla minun perheasioistani, poistan kommentointimahdollisuuden joksikin aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti