maanantaina, huhtikuuta 30, 2012

Vappu ja minä

Tulen vakaumuksellisen vasemmistolaisesta perheestä, mutta vappumarssi on perinne, joka on jo vuosia sitten jäänyt kohdallani taakse. En koe joukkovoimaa syystä tai toisesta itselleni läheiseksi ajatukseksi ja aavistelin jo 80-luvulla nuorena poikana, että vappumarssiajatuksessa on jotain vanhentunutta. Pelkkä marssiminen ilman päämäärää on kuin kuva sosialidemokraattisesta liikkeestä an sich. Puuttuu aktuellin mielenosoituksen voima ja iskevyys. Monet marsseihin liittyvät mielikuvat ovat tietysti vahvoja: yhteislaulu, banderollit ja niiden iskulauseet, puolueen vappumerkit rintapielissä... Jotenkin vain tuntuu, että nykyvasemmisto ei osaa seistä niiden takana yhtä vahvasti tai aidosti kuin aiempina vuosikymmeninä - että postmoderni on tavoittanut tässä vasemmiston: yhteislaulu, banderollit ja muut ovat mukana pastisseina aiemmista vuosikymmenistä. (Joku voisi tosin kyseenalaistaa esimerkiksi taistolaisen liikkeen tosissaanolemisen: sitähän on sanottu ensimmäiseksi postmoderniksi liikkeeksi Suomessa, koska se perustui niin vahvasti affekteihin.) Toivon, että uusi vasemmisto, jota esimerkiksi Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson hienosti ja fiksusti edustaa, osoittaa mielikuvani vääräksi.

Jotain uutta voitaisiin ehkä saavuttaa sillä, että marsseilla laulettaisiin vanhojen taistelulaulujen lisäksi (tai sijasta) vaikkapa Palefacen "Helsinki - Shangri-Lata" (tai siis tietysti "räpättäisiin"). Suomi-rapista löytyisi muitakin aatteellisesti oivallisia taistelulauluja. Ehkä niitä tapahtumissa lauletaankin, mistä minä tiedän, kun en käy.

No, oli miten oli, oma vapunviettoni on tänä vuonna hyvin matalaprofiilinen. Käymme kohta syömässä jäätelöä perheen kanssa, ehkä ostan kotiin simaa ja giniä ja ryypiskelen hiukan illalla töitä tehdessäni (olen maaliskuisten opetuskeikkojeni takia pahasti jäljessä kaikkien kirjojeni aikatauluista), huomenna käymme tutun perheen kanssa brunssilla. Olen tästä keskiluokkaisuudesta jossain määrin pahoillani (varsinkin kun päätimme vaimon kanssa, ettemme käy vegaanisella brunssilla). Ainoa kapinan merkki omassa vapunvietossani on, että kieltäydyn käyttämästä ylioppilaslakkia.

Tässä joka tapauksessa vaimoni Elinan mainion tyyliblogin vapputervehdys. (Tästä tuli resignoituneempi kirjoitus kuin alun perin aioin, mutta ehkä se on myös totuudellisempi niin. Hyvää taistelevaa vappua niille, jotka eivät koe resignaatiotani omakseen!)

Edit: Paavo Arhinmäen erinomainen vappupuhe tässä.

keskiviikkona, huhtikuuta 25, 2012

Rasmus Nalle -monografia

Sanoin joskus haastattelijalle, että Rasmus Nalle on ollut perheellemme jatkuva ilon ja toivon lähde. Ei tarvitse kuin lukea Rasmus Nallea pari sivua, niin maailma näyttää taas ihanalta paikalta. Jo ajatus siitä, että Rasmus Nalle tietää kaikkien nimet ennen kuin he ovat edes tavanneet, täyttää sydämen rakkaudella.

Olen periaatteessa sopinut erään kustantajan kanssa, että tekisin joskus Rasmus Nalle -aiheisen teoksen, joka koostuisi - näin ainakin omissa suunnitelmissani - laajasta kulttuurihistoriallisesta esseestä ja bibliografiasta sekä erityisestä osiosta, johon kokoaisin Rasmus Nalle -aforismeja ("On parempi rakentaa kuistia kuin istua yksin kotona" jne.). En ole vielä aloittanut (enkä tiedä, koska sellainen tilaisuus aukeaisikaan), mutta kun ystäväni Ville Hänninen linkkasi tähän kirjaan, asia tuli jälleen kerran mieleen. Hankin Damgaardin teoksen todennäköisesti jossain vaiheessa, vaikka tanskani onkin hiukan ruosteista.

Lisäksi vaimoni osti kirpputorilta ainoan meiltä puuttuvan Rasmus Nallen Rasmus Nalle Pingonesiassa - ruotsiksi! - ja luin sitä pojalle iltasaduksi (kääntäminen sujui vähän kömpelösti). Toisena iltana luettiin sadatta kertaa Rasmus Nalle kuninkaana (yksi klassikoista!) ja äsken luin varsinaisen iltasadun jatkeeksi Rasmus Nallen huoltoaseman (joka ei tosin ns. pikkukirjana kuulu varsinaiseen kaanoniin). Kyllä minä sen Rasmus Nalle -monografiani vielä teen. Eikö elämässä kuulu toimia niiden asioiden puolesta, joita rakastaa?

Ehkä samalla joku kustantaja innostuu tekemään kulttuuriteon ja julkaisemaan Rasmus Nallet suomeksi oikeassa järjestyksessä ja uusilla, johdonmukaisilla käännöksillä, joissa henkilöiden nimet pysyvät samoina kirjasta toiseen! (Asiassa on ilmeisesti jokin copyright-ongelma, jonka tarkempaa sisältöä en valitettavasti tunne. Ei siis käännöksissä, vaan uudelleenjulkaisussa.)

perjantaina, huhtikuuta 20, 2012

Kirjan toimittajan etiikka koetuksella: tapaus Marton Taiga

Toimitin viime vuoden puolella kirjan Osiriksen sormus, johon kokosin kaksi Marton Taigan eli Martti Löfbergin vanhaa jatkokertomusta Lukemista Kaikille -lehdistä. Kummatkin tekstit olivat alun perin 1930-luvulta, ja toinen niistä oli ilmestynyt myös kirjana, toinen - kirjalle nimen antanut Egypti-aiheinen "Osiriksen sormus" - ei koskaan, sikäli ajattelin, että tämä oli pieni kulttuuriteko. Toinen teksti paljastuikin ongelmallisemmaksi. Viiden minuutin ikuisuus ilmestyi alun perin Lukemista Kaikille -lehdessä vuonna 1936 ja kirjana se ilmestyi heti sodan jälkeen vuonna 1945.

Oletin vanhan lukukokemuksen perusteella, että teksti oli lähes sellaisenaan pistetty lehden sivuilta kirjaan ja että vain loppulukuja, joissa voi nähdä häivähdyksen kansallissosialismin äärinationalismia, oli muutettu. Kirjoitan esipuheessa, että kirjaversio on näin jonkin verran lyhyempi kuin alkuperäinen jatkokertomus. Laitoin esipuheen loppuun pätkän, jota ei kirjaversiosta enää löydy ja jossa Taiga - tai hänen kertojansa - puhuu kulttuurien omavaltaisen kasvamisen puolesta, vieraita vaikutteita vastaan. Takakanteen pantiin teksti, jossa kirjaversiota sanotaan sensuroiduksi. (Luulisin, että takakansiteksti on kustantajan käsialaa, mutta varma en voi olla, olen saattanut tehdä siitä jonkin luonnoksen. Itse en sensuurista esipuheessa puhu.)

No, eräs tarkkaavainen lukija, joka on samalla myös alan tunnetuimpia keräilijöitä, kirjoitti minulle sähköpostissa jokin aika sitten näin:

Toimittamasi Marton Taiga -kirja herätti kysymyksiä. Viiden minuutin ikuisuus, sanoit sen olevan kirjaa laajempi jatko-kertomusversio. Päin vastoin! Tutkin [vuoden 1945] kirjan tarkoin ja siinä on mm. pitkä jakso matkasta Roomasta Aleksandriaan, joka puuttuu kirjastasi tyystin. Taigalla oli myös tapana vetää henkeä ja tehdä yhteenvetoja kesken kerronnan, ja nekin on siistitty pois sinun versiostasi - yhteensä n. 10 sivua. Sensuroitu vai ei - en sano siihen mitään, mutta lopussa on vain pari virkettä eri lailla kuin kirjassa. Tuli mieleen, että 30-luvulla ehkä sanottiin suoremmin juutalaisista, nyt heistä puhutaan peitellymmin.

Tämä on tietysti ongelmallista, kun kirjan väitetään olevan jotain muuta kuin se on. Vika on tyystin minun, ei kenenkään muun, enkä oikein voi tarjota tälle mitään kunnollista selitystä. Viime syksy ei ollut minulle parasta mahdollista työskentelyaikaa ja monenlaista jäi tekemättä - näihin lukeutuu muun muassa Viiden minuutin ikuisuuden jatkokertomuksen ja kirjaversion vertailu. Se oli mielessäni useaan otteeseen, mutta aina se vain jäi tekemättä, ja toimin typerästi ja anteeksiantamattomasti vanhan lukukokemuksen pohjalta. Noloa tämä on erityisesti siksi, että väitän Osiriksen sormuksen kohdalla, että sen kohdalla on pyritty kriittisen laitoksen ihanteeseen (mukana ovat erillisenä osiona tarinan kulkua hidastuttavat, mutta aikoinaan jatkokertomusmuodossa tarpeelliset alkusanat).

Ensi kerralla suuremmalla tarkkuudella. Onneksi tämä mokani ei pahemmin haittaa lukukokemusta, joka on näköjään auennut myös nuoremmille lukijoille, eikä vain niille, jotka muistavat Taigan kirjat ja jatkokertomukset nuoruudestaan. Mainittu keräilijä sanoi, ettei aio julkistaa löydöstään, mutta päätin tehdä sen itse.

torstaina, huhtikuuta 19, 2012

Ihminen ei voi tietää eikä ymmärtää kaikkea

Reilu vuosi sitten ilmestyi toimittamani vampyyritarinoiden antologia Verenhimo, jonka Teos julkaisi (ja jolle saadaan vuoden päästä toivottavasti jatkoa, mutta siitä myöhemmin). Kirja sai erittäin hyvän vastaanoton, vaikka joistain novelleista hiukan kritiikeissä ja blogeissa valitettiinkin - ja se onkin ehkä omastakin mielestäni hiukan turhan laaja. Innostuin, kun joka puolelta tuntui yhtäkkiä tulevan hyviä tekstejä. Mutta tämmöisissä tapauksissa on ehkä parempi ottaa liian laaja otanta kuin liian suppea, koska Suomessa ei tulla ihan lähivuosina toista vampyyriantologiaa tekemään. Ei ehkä ikinä.

No, oli miten oli, olin todella onnellinen, kun sain tietää, että Verenhimosta pääsi peräti neljä novellia Atorox-kisaan - onnittelut vain Sari Peltoniemelle, Tiina Raevaaralle, Johanna Sinisalolle ja Miina Supiselle! Heiltä kaikilta on kirjassa hienot novellit. 

Kiinnitin huomiota myös siihen, että palkinnosta on kisaamassa myös Heikki Nevalan "Strigoi Mort", joka on ilmestynyt aktiivisen URS-porukan antologiassa Uusrahvaanomaisia tarinoita #2. Minä nimittäin hylkäsin novellin Verenhimosta. En lämmennyt ollenkaan Heikin idealle yhdistää keksittyjä supersankareita vampyyrimytologiaan - no, ihan ensimmäistä versiota en tajunnut lainkaan ja Heikki joutui selittämään sen minulle käytännössä alusta alkaen. Hylkäsin kuitenkin tarinan uudetkin versiot ja käskin Heikin kirjoittaa uuden (Verenhimossa oleva "Iilimadot" on hieno ja olisi hyvin sietänyt päästä Atorox-sijoille). Onneksi "Strigoi Mort" löysi toisen kodin - eniten minua ilahduttaa tässä se, että jälleen kerran näkee sen, että omat näkemykset voivat olla täysin riittämättömiä tai jopa vääriä. Mutta toisaalta: ellen olisi hylännyt "Strigoi Mortia", Heikki ei olisi kirjoittanut "Iilimatoja", erinomaista novellia. Antologian toimittaminen on joskus haparointia, on vain luotettava omaan näkemykseen ja koetettava perustella se hyvin. Aina ei tietysti sekään onnistu. Sanoinkin jollekulle tästä: "Goes on to show what I know!" 

maanantaina, huhtikuuta 16, 2012

Satakunnan Kansa Jumalten tuhosta

Jarmo Karonen, joka teki minusta mukavan haastattelun Satakunnan Kansaan muutama viikko sitten, myös arvioi Jumalten tuhon fiksusti ja rakentavasti, vaikka onkin samalla kriittinen. Juttu löytyy täältä.

perjantaina, huhtikuuta 13, 2012

Kaurismäkigate

Minulla on aina ollut hiukan ambivalentti suhde Aki Kaurismäen elokuviin. Olen toisaalta aina pitänyt niistä - tai ainakin suurimmasta osasta - ne nähdessäni, mutta en ole kovinkaan usein aktiivisesti hakeutunut katsomaan niitä uudestaan. En ole koskaan osannut selittää itselleni, mistä tämä johtuu. (Kaurismäen sekoilukomediat, kuten Calamari Union, Hamlet liikemaailmassa ja Leningrad Cowboys, eivät ainakaan tunnu kestävän kahta katselua, useammasta puhumattakaan, joistain kiehtovista ideoista huolimatta.) Viimeksi koin syvästi Le Havrea katsoessani, vaikka sitä on myös kritisoitu liiasta satumaisuudesta, jossa ollaan täysin irti ihmisten reaalimaailmasta. Kaurismäki tapaakin kuvata ihmisensä usein liian hyvinä - se on Kaurismäen omaa romantiikkaa, joka on taiteellisesti vaikuttavaa, mutta ei ehkä kovin vakuuttava julkilausumana, jonka voi purkaa osiinsa ja analysoida.

Kaurismäen haastattelu Guardian-lehdessä, jossa hän ehdotti, että terrorismi ratkaisee maailman ongelmat, varsinkin jos tapetaan maailman väestön rikkain prosentti, on nyt kuitenkin tulkittu Kaurismäen todelliseksi julkilausumaksi, jossa hän sanoo lopultakin, mitä mieltä hän oikeasti on yhteiskunnan asioista. Pahaksi onneksi Guardianin toimittaja haastatteli Kaurismäkeä sellaisena päivänä, kun Kaurismäki oli juonut valkoviiniä useita lasillisia (tai pullollisia) jo aamusta alkaen.

Olen haastatellut Kaurismäkeä itsekin kerran. Hän oli samalla tavalla humalassa, sellaisissa promillemäärissä, joista moni meistä joutuisi tiputukseen. Silti Kaurismäen järki juoksi aivan kirkkaasti. Häneltä tuli jatkuvalla syötöllä valmiita aforismeja ja sutkauksia, jotka tarkkaan ottaen olivat usein toistensa kanssa ristiriidassa. (Juttu, liian pitkäksi venähtänyt, löytyy täältä.) En usko, että Guardianin haastattelussa on kyse arvostelukyvyn pettämisestä tai kännisen haksahduksesta. (Tai sitten alkoholi on tehnyt tuhoisaa työtään siinä määrin, että asiaintila on muuttunut. Omasta haastattelustani on kuitenkin kymmenisen vuotta aikaa.) Pitäisi siis olettaa, että Kaurismäki oli tosissaan.

Sitä en ihan usko. Kaurismäki halusi tahallaan puhua paskaa, provosoida (ja ehkä samalla parodioida omia viitekehyksiään, osittain linkolalaisen vasemmistolaisen puheita). Haastattelulausuntoa ei tule nähdäkseni tulkita aitona kannanottona maailmaan. Se on minusta suoraa jatketta Kaurismäen elokuville. Kaurismäen ensimmäisessä ohjaustyössä Rikos ja rangaistus Rahikainen tappaa ilman kunnollista syytä arvostetun liikemiehen. Rahikainen sanoo elokuvassa: "Halusin tappaa periaatteen, en ihmistä." Samalla tavalla Kaurismäki haluaisi tappaa periaatteen, ei ihmistä. Se, että joku edes periaatteessa voi rohmuta valtavan omaisuuden, jolla ei tee mitään ja jonka eteen tehty työ tuhoaa lukuisia muita ihmiselämiä, on hänelle käsittämätöntä.

Kaurismäen haastattelun nostattamassa pienoisessa kohussa - jota olen seurannut muun muassa Facebookissa - on näkynyt jollain tavalla se, että viime aikoina fiktion ja faktan ero on haalistunut. (Raja on tietysti ongelmallinen monella tapaa muutenkin, mutta en nyt käy sitä problematisoimaan tämän enempää.) Perussuomalaiset ja äärioikeistolaiset kirjoittelevat "läpällä" käsittämättömiä poliittisia kommentteja, ehdottelevat esimerkiksi hihamerkkejä eri kansallisuuksille, ja sitten vetoavat siihen, että heidän sarkasmiaan ei ymmärretty (ymmärrettäisiin paremmin, jos ei tajuttaisi, että ovat loppujen lopuksi tosissaan). Kalevan pääkirjoitustoimittaja taas oli sitä mieltä, että kaikki, mitä taiteilija sanoo, on vakavasti otettavaa julkilausumaa eikä taiteilijan puhetta omasta taiteellisesta lähtökohdastaan. Samalla kirjoittaja vaati, että Kaurismäeltä otetaan pois hänen akateemikon arvonimensä, ja vertasi Kaurismäkeä esimerkiksi Ilkka Kanervaan ja Suvi Lindéniin, jotka oli valittu asemaansa kansan äänillä, päinvastoin kuin Kaurismäki, joka on vain halunnut olla elokuvantekijä.

Tässä tekee mieli tehdä pieni aasinsilta niin sanottuun esseegateen, joka nousi kun Maaria Pääjärvi innostui kirjoittamaan Timo Hännikäisen ja Tommi Melenderin tulevasta kirjasta Liberalismin petos. Pääjärvi oli - karkeasti kuvaten - sitä mieltä, että suomalaiset nykyesseistit eivät pysty erottamaan omia sanojaan niiden todellisista vaikutuksista ja siksi esimerkiksi Hännikäinen pystyy avoimesti flirttailemaan fasismin kanssa. Samaa voisi sanoa vaikkapa Pentti Linkolasta, joka on ollut sitä mieltä, että maailma pelastuu vain sillä, että järjestetään tänne pahemmat oltavat kuin oli punaisten khmerien vankileiri-Kambodzhassa. Pääjärvi oli sitä mieltä, että nykyesseistit erottavat esseeminänsä todellisesta minästään voidakseen puhua asioita, joiden kannattaminen on monen mielestä epäilyttävää. (Näin karkeasti kuvaten. En ole seurannut tätä esseevyyhtiä kauhean tarkkaan, olen pahoillani, jos siteeraan väärin. Joka tapauksessa siteeraan muistinvaraisesti.) Jälleen karkeasti kuvaten: fiktion ja faktan ero on sekoittunut, hälventynyt. Puhutuilla sanoilla on tarkoitusperänsä ja seurauksensa todellisessa maailmassa, mutta sitä eivät kaikki kirjoittajat tunnu ottavan huomioon. (Minusta olisi hienoa, jos Linkola olisi faninsa Pekka-Eric Auvisen surmatyön jälkeen sanonut, ettei kirjoita enää sanaakaan - tai ainakin olisi muuttanut näkemyksiään.)

Ilmeisesti Kaurismäkikään ei enää osaa kunnolla erottaa faktaa ja fiktiota (näin eivät ainakaan tehneet Guardiania siteeranneet suomalaiset toimittajat ja haastattelua kauhistelleet suomalaiset). Ehkä Kaurismäeltäkin on tämä ero mennyt sekaisin, ehkä hän tosiaan näkee itsensä yhtenä elokuviensa henkilöistä.  (Tosin sanoisin vielä, että Kaurismäki ja hänen elokuvansa muodostavat jonkinlaisen Gesammtkunstwerkin, jossa häntä itseään on vaikea erottaa itse elokuvista.) Varmaan on, että kukaan ei olisi reagoinut juuri lainkaan, jos Kaurismäki olisi laittanut jonkun henkilönsä sanomaan nuo samat asiat rikkaimman prosentin tappamisesta jossain elokuvassaan.

Tai niinhän hän laittoikin, Rahikaisen.

PS. Tässä Antti Nylénin bloggaus aiheesta. En nyt jaksa kaivaa linkkejä Pääjärven, Melenderin ja Hännikäisen omiin blogiteksteihin, löydätte ne helposti guuglaamalla. Ajatuksesta faktan ja fiktion eron hälvenemisestä olen kiitollinen Paavo J. Heinoselle. 

Edit: tässä Kaurismäen vastaus Helsingin Sanomille, jonka Guardian-nosto teki lausunnosta (tai "lausunnosta") uutisen.

keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2012

Parnasso Jumalten tuhosta

En tiedä, saako tästä kummoisesti selvää, mutta tässä on kuitenkin - kännykällä tallennettu - Jonimatti Joutsijärven Parnassossa ilmestynyt arvostelu Jumalten tuhosta. Se on pääosin myönteinen, osin myös kriittinen, mutta erityisesti tykkään siitä, miten Joutsijärvi suhtautuu kepeänkin älyllisesti ironiseen ja parodiseenkin pulp-sekoiluuni. Joutsijärvi on ymmärtänyt yhden asian: Jumalten tuho on komedia. Aiemmat arvostelijat ovat tuntuneet ottaneen teoksen pikkaisen liian vakavasti.

sunnuntaina, huhtikuuta 08, 2012

Äidin kirjahylly

Käväisin perheen kanssa äitini luona viettämässä pääsiäistä. Huomasin, että äidin pieneen kirjahyllyyn on muodostunut jo aika rivi minun teoksiani. Kaikki olen lahjoittanut, yhtään ei ole äiti ostanut. Vasemmalla näkyy vaimoni tekemä keittokirja Sata ruokaa tähteistä, joka on erittäin suositeltava opus. (Oikealla laitimmaisena oleva Tie terveyteen itse ei ole minun käsialaani.)

tiistaina, huhtikuuta 03, 2012

Poliisin toiminnasta

Marko Forss on nettipoliisi, jonka toimenkuvaan kuuluu muun muassa Facebookissa partiointi. Forss sitten näpäyttää kevyesti sormille, kun hän huomaa sanotun jotain ikävää. Tässä Facebook-keskustelussa Forss puolustelee omaa vaatimatonta toimintaansa viharikosten selvittelyssä ryhmässä, jonka nimi on - kylläkin nyt jo harhaanjohtavasti* - Jussi Halla-ahon kootut sanansa syömiset. Forssia on aiemminkin kritisoitu siitä, että hän ei puutu riittävästi suomalaisten rasistien ja äärioikeistolaisten toimintaan, johon kuuluu oleellisesti järjestäytynyt, poliittisesti motivoitunut väkivallalla uhkailu netissä. Nyt Forss puhuu jo ihan höpöjä siitä, että mainitun ryhmän toiminta on provosoinut rasistit intoilemaan ihmisten nylkemisestä ja siksi ryhmän toimintaa pitäisi rauhoittaa. Raiskaushan on aina raiskatun syy.

Ilmeisesti poliisi rinnastaa jatkuvat ilmoitukset toisen ihmisen hengenriistosta (ja sillä herkuttelun, mm. puheet toisen persereiän tekemisestä) siihen, että ideologiasta ja politiikasta keskustellaan avoimesti omilla nimillä (no, kaikki eivät keskustele, mutta suurin osa kyllä; toisaalta en ihmettele salanimien käyttöä, kun tietää, millaisia nettikampanjoita nämä vapauden puolesta puhujat vetävät). Tiedän, että monet rasismin ja fasismin vastustajat käyttävät värikästä kieltä ja se on heidän oikeutensa. Kyse ei olekaan siitä - värikästä kielenkäyttöä saa harrastaa -, vaan siitä, että toisen ihmisen henkeä ei saa uhata, ei poliittisista syistä eikä muutenkaan. Sellaista puhetta ei missään nimessä pidä rinnastaa kyökkipuheisiin tai painaa sitä villaisella sanomalla, että provosoitiin ja että pojat vaan vähän kiehahti. Nyt skarppausta, Marko Forss!

Edit: tässä vielä samasta aiheesta punnitumpaa puhetta.

* "Harhaanjohtavasti", koska ryhmässä puhutaan tällä hetkellä jo paljon muusta kuin Halla-ahosta.