keskiviikkona, syyskuuta 02, 2015

Jimi Tenorin elokuvat

Jimi Tenor on suomalaisen musiikin monitoimimies, joka on tehnyt niin jazzia, eklektroa, afrobeatia kuin kylmäkiskoista diskopunkiakin (eka bändi Jimi Tenor and His Shamans) – tai oikeastaan näiden kaikkien sekoitusta, synkretististä maailmanmusiikkia, joka ei tottele mitään genreluokituksia. Lisäksi Tenor teki 90-luvun lopulla oman vaatemalliston (muistan kerran nähneeni jollain päälläkin Tenorwearin verkkarit!).

Kaikessa, mitä Tenor tekee, onkin vahvaa ITE-henkeä. Musan ja vaatteiden lisäksi hän on tehnyt elokuvia, joissa näkyy tietty auteuristinen ote. Sittemmin Radiomafian toimittajaksi nousseen Jusu Lounelan kanssa hän teki elokuvat Dr. Abortenstein (1992), Painimies I-II (1992-1993) ja Urinator (1994), jotka ovat vanhojen scifi- ja kauhuelokuvien härskejä parodioita. Näin elokuvat tai ainakin joitain niistä kauan sitten Tampereen YO-talolla järjestetyssä Club Telexissä, mutta varsinaisia muistikuvia niistä ei ole.

Tätä kirjoitusta varten onnistuin hommaamaan vhs-kasettina Dr. Abortensteinin. Se on hämmentävä kauhuelokuvaparodia, joka kaiken sähläyksen keskelläkin onnistuu osoittamaan, että sen tekijöillä on lahjakkuutta. Kuvakulmat ja kompositiot kertovat, että mistään taitamattomista tumpeloista ei ole kyse. Valaistuksen kovuuskin käännetään voitoksi, vaikka ei elokuvalla mitään kuvaus-Jussia voiteta.

Katsomallani vhs:llä Dr. Abortenstein jakaantuu kahteen keskenään erilaiseen jaksoon. Ensimmäinen on mustavalkoinen ja äänellä varustettu – siinä on sekä dialogia että musiikkia. Jälkimmäinen jakso on värillinen ja täysin mykkä. En tiedä, onko tämä ollut tarkoituksellista, vai onko kyse jostain keskeneräisestä demosta. Jimi Tenor kertoi, että hänellä itsellään elokuvia ei tämän lisäksi enää ole. Kansallisella audiovisuaalisella instituutilla on kuulemma kopio Urinatorista.

Dr. Abortenstein kertoo 1920-luvulla Transilvaniassa eläneestä hullusta tohtorista ja tämän apurista, jotka kaivavat yöllä ruumiita ylös haudoista. Kun tämä ei enää tunnu onnistuvan, tohtorimme alkaa tehdä kokeita raskaana olevilla naisilla saadakseen synnytettyä geenihirviön. Tohtori saattaa oman rakastettunsa raskaaksi muunnellulla peniksellään (kohtauksessa tohtoria esittävä näyttelijä työntää Sloggi-alushousuisiinsa maksan ennen kuin vilahtaa peittojen alle), ja lopulta pitkällisessä synnytyskohtauksessa, rööriroopea avuksi käyttäen maailmaan saatetaan noin kaksivuotiaan kokoinen vauva, jolla on valtava kyrpä. Värillisessä toisessa jaksossa sittemmin suureksi kasvanut geenihirviö saalistaa naisia Timisoaran (!) hautausmaalla ja raiskaa näitä. Raiskaajaa jahtaa myös isien ja veljien kostosakki, mutta loppunsa hirviö kohtaa kolmen nuoren naisen kynsissä.

Loppujakso on alkujaksoa huomattavasti mielenkiinnottomampi, vaikka nopeassa kollaasijaksossa, jossa tappaja kokee elämänsä orgasmin, on kiinnostavaa hullua vimmaa, joka ylittää teoksen lähtökohdat. Kohtauksissa, joissa leikataan äkillisesti kuvia erektiosta, on samanlaista tuntua. Elokuvassa on monenlaisia vaikutteita erilaisista kauhuelokuvista, alun hautausmaajaksoissa näkyy saksalaisen ekspressionismin vaikutusta, myöhemmin tulee mieleen Walerian Borowczykin häiriintynyt ja hieno Tri Jekyllin naiset, joskaan en tiedä, onko Tenor nähnyt sitä. Elokuvassa nähdään myös jokin Tenorin rakentama laite – hänhän on suunnitellut ja rakentanut Bonk-henkisesti omia koneitaan jo pitkään.

Tenorin seuraava elokuva olikin aivan erilainen. Sähkö (1995) on vapaasti improvisoiden tehty 16-millisellä filmikameralla kuvattu dokumentin tapainen. Elokuvan keskiössä on nimen mukaisesti Sähkö Recordings, Turussa vuonna 1993 perustettu levymerkki, joka on erikoistunut julkaisemaan kokeellista minimalistista elektronista musiikkia. Elokuvassa näyttäytyvät ja esiintyvät niin Panasonic (josta myöhemmin tavaramerkkikiistojen takia tuli Pan Sonic), Ø, Hertsi, Mono Junk, Hertsi, IFÖ kuin Tenor itsekin. Tenor oli vuotta aiemmin levyttänyt jazzalbumin Europa Sähkön Puu-alamerkille. Elokuvassa seurataan ”bändien” harjoittelua Turun Kupittaan nyttemmin puretuissa teollisuusrakennuksissa sekä Yhdysvaltain kiertuetta.

Blast First -levy-yhtiö julkaisi elokuvasta VHS-kasetin, joka on todellinen harvinaisuus. ”Suitably abstract portrait of the Finnish techno label in itse prime”, on kirjoittanut FACT-lehti, joka on kutsunut elokuvaa myös ”elektronisen musiikin dokumenttien pyhäksi Graaliksi”. Jimi Tenor ja Jori Hulkkonen ovat esittäneet elokuvaa säestettynä, lisäksi elokuva on kerran nähty Turussa Suomalaisen elokuvan festivaalilla.

Sähkössä näkyvät täysin toisenlaiset vaikutteet kuin Dr. Abortensteinissa ja muissa kauhuräpellyksissä. Tässä Jimi Tenor, joka kuvasi itse koko elokuvan, käyttää, ehkä yhtenä ensimmäisistä suomalaisista, tahallaan huonoa ja suttuista kuvaa. Joitain keikkajaksoja on kuvattu niin, että Tenor kuvaa monitoria, johon tulee videokameran kuvaa meneillään olevasta keikasta. Kuva sumenee niin että siitä tulee itsessään esteettinen objekti. Samalla Tenor käyttää hyväkseen myös hiljaisuutta ja hitautta, Sähkö-elokuvassa on paljon kohtauksia, joissa ei tapahdu mitään – varsinkin lopussa, jossa Amerikan-kiertueesta väsyneet tyypit istuvat lentokentällä tai vastaavassa nimettömässä tilassa ja syövät vaisuina eväitään. Mitään selostustekstiä elokuvassa ei ole, joten se ei toimi perinteisenä dokumenttina, mutta sen ei tarvitsekaan.

Viime vuoden lopussa Night Visions -festivaalilla nähtiin Jimi Tenorin ja toisen musiikin monitoimimiehen Jori Hulkkosen pitkä elokuva Nuntius. Siinä näkyvät uudestaan Dr. Abortensteinin tunnelmat ja vaikutteet, mutta paljon pehmeämmässä muodossa, väkivaltaa ei ole juuri lainkaan. Härskiyskin on muuttunut salonkikelpoiseksi taiteellisuudeksi – tai ainakin melkein. Nuntius on scifi-elokuva, jonka alussa foliolavasteissa liikkuvat naamioidut tyypit lähettävät Gary Numanin näköisen miehen toiselle planeetalle, joka on ilmeisesti Maa. Mies, jota esittää jyväskyläläinen skenekasvo Tapio Normall, kulkee ympäri planeettaa ja lopulta vie takaisin lähtöplaneetalleen Maan multaa. Elokuva loppuu kohtaukseen, jossa mies saa palkinnokseen syödä ruokia kahden pöydällä alastomana makaavan ihmisen päältä.

Tenor ja Hulkkonen ovat sanoneet elokuvansa yhdistävän Ed Woodia, Spede Pasasta ja David Lynchiä. Ed Woodin vaikutteita näkyy kyllä Dr. Abortensteinissa (melkein yksittäisiä Plan 9 From Outer Spacesta napattuja kuvia myöten!), mutta ei mielestäni Nuntiuksessa, ellei sitten lavasteiden tahallisessa niukkuudessa ja naurettavuudessa. Spedeä Nuntiuksessa on Speedy Gonzales -länkkäristä napattu hiekkakuopassa kävely, David Lynchiä ehkä kaikenkattava epämääräisen kalvava tunnelma ja koherentin juonen puuttuminen. Ihan samanlaisiin sfääreihin Nuntiuksessa ei kuitenkaan päästä kuin vaikkapa Eraserheadissa tai Lost Highwayssa. Elokuvassa on kuitenkin vahvaa coolin tuntua, joka on varmasti peräisin Jori Hulkkoselta. Samaa cooliutta on tietysti myös Tenorinkin touhuissa, joissa ei niin tarkkaan mietitä, mitä tulee tehtyä, tärkeintä on tekeminen itse.

Nuntiuksen kerronnan keskeyttävät usein kohdat, joita eräs ystäväni sanoi ”näytönsäästäjiksi”: psykedeelisiä värimassoja, jotka muotoutuvat ja muuttuvat koko ajan. Näissä kohdissa Nuntius lähestyy hiukan videotaidetta, hyvässä ja pahassa. Ne toimivat livemusiikin säestyksellä, mutta on vaikea sanoa, jaksaisiko niitä katsoa esimerkiksi kotona telkkarista.

Yksittäinen elokuvantekijä, joka minulle Tenorin elokuvaurasta tulee mieleen, on Andy Warhol. Tenorin elokuvissa on samanlaista sekoitusta välinpitämättömyyttä ja innostusta kuin Warholin Factoryssa tehtailluissa filmeissä, vaikka Tenor ei venytäkään kestoa niin äärimmilleen kuin Warhol tekee (Sleep, Empire jne.). Tenoria ja Warholia yhdistää myös tapa sotkea sekoiluihinsa genre-elokuvaa (Warholin länkkäri Lonesome Cowboys, Warholin hoviohjaajan Paul Morrisseyn monet kauhu- ja rikoselokuvat). Selkeimmin Tenorin elokuvista warhollaisin on Sähkö, mutta Nuntiuksessa ja varhaisissa kauhuparodiassa on samaa henkeä kuin Lonesome Cowboysissa ja Morrisseyn elokuvissa (saisinpa joskus nähdä uudestaan Morrisseyn rikoselokuvan Mixed Blood!). Sähköä ja Nuntiusta yhdistävät kohtaukset, joita ei tarvitse katsoa kuin välillä vilkaisten – mikä taas on hyvin warhollainen idea.

Ennen kaikkea Warholia ja Tenoria tietysti yhdistää ulkonäkö. Tätä käytettiin hyväksi aikoinaan Club Telexin tapahtumassa, jonka julisteessa Tenoria oli käsitelty samalla tavalla kuin Warhol erivärisissä omakuvissaan. (Luulin, että minulla olisi tapahtuman juliste – olisin sen luonnollisesti tähän laittanut, mutta enpä löytänyt. Jos se vielä tulee vastaan, niin lisään myöhemmin.)


Ei kommentteja: