torstaina, tammikuuta 12, 2017

Musiikki ja minä

Annoin viime vuoden puolella pienen haastattelun Turun kaupunginkirjaston musiikkiosaston nettisarjaan, jossa turkulaiset kirjalliset vaikuttajat kertoivat omista musiikkimieltymyksistään ja musiikinkuuntelustaan. Ei pitäisi kytätä tällaisia asioita, mutta huomasin, että omaa haastistani oli suositeltu Facebookissa enemmän kuin Tommi Kinnusen vastaavaa!

Tajusin kuitenkin, etten tuossa Musasto-blogin jutussa kerro kauheasti mitään siitä, mitä oikeasti kuuntelen. Haastattelun pohjalta tehtiin musiikkiosastolle pieni näyttelykin - siellä oli pelkästään Suicidea ja jazzia. Oikeasti en kauhean paljon kuuntele jazzia, vaikka sillä nykyään onkin paikka sydämessäni, aiemmin saatoin sitä jopa inhota. Lupasin myös Facebookissa parille tutulleni, että jossain vaiheessa kirjoittaisin aiheesta enemmän blogiin, ja samalla kun tässä keskiviikkoiltana kuuntelen Spotifysta omaa, jutussa mainittua yli 1600 biisin soittolistaani, ajattelin pistää jotain irtokommentteja ylös.

1) En ole koskaan pitänyt valtavirran musiikista (poikkeuksia toki on). Meillä oli tänään pieni kustantamoaiheinen palaveri, jossa keskustelu rönsyili lopulta musiikin puolelle, sanoin etten välittänyt 90-luvulla mainstream-musiikista. Sitten jatkoin, etten välittänyt siitä 80-luvulla enkä 2000- tai 2010-luvullakaan. Toki jotkut hittibiisit alkavat vanhemmiten kuulostaa hyviltä ja olen oppinut pitämään joistain 80-luvun syntikkajutuista, mutta esimerkiksi juhlittu Pet Shop Boys jättää minut melko kylmäksi, joitain iskevimpiä hittejä lukuun ottamatta. Edelleen inhoan 80-luvun tukkametallia tai 90-luvun voimaballadeja enkä usko, että löydän niistä ikinä mitään kuuntelemisen arvoista. Monet omissa piireissäni rakastetut bändit, kuten U2, ovat minusta pelkästään tylsiä.

2) Eniten kuuntelen kovaäänistä rokkia, mutta en ihan mitä tahansa. Suoraviivainen ränttäys jonkin AC/DC:n tyyliin saa minut kolmannen biisin kohdalla vaihtamaan bändiä, vaikka yksittäisinä annoksina ränttätänttä menee. Kovaäänisellä rokilla tarkoitan 50-luvun raaemman linjan rockabillyä, 60-luvun garagea, 70-80-luvun punkia ja varsinkin jenkkipunkia (Dead Kennedys on koska tahansa parempi kuin Sex Pistols), 90-luvun alun grungea (joskin en enää kovin paljon) ja 2000-luvun garage- ja blues-retroilua. Siinä sivussa suomalaiset hardcoresta siinneet bändit, kuten Radiopuhelimet, ovat olleet tärkeitä. Erityinen paikka sydämessäni on joillekin bändeille, jotka rikkovat kaikki genrerajat, kuten The Cramps, Blurt, NoMeansNo tai The Pop Group. (Sen verran pitää sanoa, että nuo kategorisoinnit ovat aika karkeita, esimerkiksi ensimmäinen merkittävä garage-revival oli jo 80-luvulla, jolloin olin vaikutuksille altis nuori poika, ja joitain tuon ajan bändejä kuuntelen edelleen mielelläni, kuten Lime Spidersia tai Stomachmouthsia.)

3) Olen kiinnittänyt viime aikoina huomiota siihen, että musiikilliset mieltymykset voivat hyvinkin olla myötäsyntyisiä. Olen päätellyt - ilman minkäänlaista tieteellistä tai tutkimuksellista aineistoa - että tietynlaiset asiat musiikissa aiheuttavat eri ihmisissä erilaisia vaikutuksia. Itse olen tajunnut pitäväni - suorastaan nauttivani - alenevista bassolinjoista, jotka ovat perusta mustan musiikin rytmille. (Ks. yllä oleva Chicin video, kertosäkeen pianokuvio on nerokas.) Siksi minuun puree myös tavanomaisempi disko, jostain funkista tai 80-90-luvun vaihteen rapista puhumattakaan (Eric B. & Rakimin Follow the Leader saattaisi hyvinkin olla omalla kaikkien aikojen parhaiden levyjen listallani; tässä nimibiisi). Kaipaan musiikkiini rytmiä, backbeatia. Voin kuunnella biisejä, joissa toistetaan samaa kuviota loputtomiin, ja esimerkiksi suuresti rakastamani Suicide kuuluu tähän ryhmään (ks. alla; biisi jonka urkuriffin haluaisin oppia soittamaan), samoin amerikkalaiset no wave -tanssibändit, kuten ESG. Saatan jopa saada todellista mielihyvää kuunnellessani biisiä, jossa vain toistetaan samaa bassokuviota.

Olen huomannut, että melodiat eivät minua kovin helposti puhuttele, vaikka on toki melodioita, jotka saavat minut hyrisemään mielihyvästä (kuten vaikkapa tämä australialainen 60-luvun biisi tai tämä 20 vuotta uudempi uusiseelantilainen kappale). Oudompi ja vaikeammin selitettävä mieltymys on se, että pidän useammin amerikkalaisista bändeistä ja biiseistä kuin englantilaisista - sama kyllä pätee myös kirjoihin ja elokuviinkin. Ehkä amerikkalainen suoruus ja melodramaattisuus ovat kuitenkin sydäntäni lähempänä kuin brittiläinen pidättyväisyys ja ironia. Samalla olen huomannut, että jokin tietty täsmällisyys tai napakkuus, jopa kulmikkuus on minusta viehättävää - en tiedä, ovatko ne oikeita sanoja, mutta esimerkiksi Bob Dylanin musiikin olen aina kokenut pelkästään vellovana.
4) Olen myös miettinyt, että jos tietyistä sointukuvioista pitäminen on myötäsyntyistä ja liittyy aivokemiaan, niin jostain tietystä musiikista pitäminen ei voi olla mitään harkittua erikoisuudentavoittelua, mistä aina välillä kuulee syytettävän, kun ei syty millekään kaikkien tuntemalle tai rakastamalle. Tätä en tietenkään pysty todistamaan, mutta on vaikea kuvitella ihmistä, joka pakottaisi itsensä kuuntelemaan musiikkia, josta ei oikeasti pidä. Tosin olen myös pohtinut, että kaikkia ihmisiä vääränlainen musiikki ei häiritse (ainakin niin kauan kuin se ei ole liian vääränlaista, esimerkiksi free jazzia kaikkine hälyäänineen), mutta itselleni esimerkiksi altistus voimaballadeille voi olla todella tuskallista, ja väitän etten keksi tai liioittele reaktiotani. Työtä tehdessäni kuuntelen musiikkia lähes koko ajan, mutta pelkkää radiota en pysty pitämään päällä. Spotify on erinomainen väline juuri minulle, koska se takaa lähes tauottoman musiikkivirran. (Erityinen kiitos tässä kohtaa vaimolle, joka meillä Spotifyn maksaa!) Edellä olevan tajutessani olen tietysti joutunut myöntämään, että en voi kovin sanoin arvostella oikein mitään musiikkia, koska melkein mikä tahansa musiikki voi jonkun mielestä olla hyvää eli tuottaa oikeanlaisia aivokemiallisia reaktioita.

5) Kuuntelimme joulun aikana Spotifysta automaattisesti generoitua listaa omista suosikkibiiseistäni. En ymmärtänyt kaikkien biisien olemassaoloa listalla (siinä oli esimerkiksi Clashia, josta en ole ikinä saanut minkäänlaista otetta), mutta paljon hienoa musiikkia siinä oli, josta tunnistin pitäneeni vuoden aikana paljon (tässä yksi esimerkki ja tässä toinen). 17-vuotias tytär oli seurassamme ja sanoi jossain vaiheessa, että kaikissa listan biiseissä on jotain samaa. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa, mitä se oli, mutta oli jännää, että hän sen huomasi, koska samalla se kertoi siitä, että olen kuunnellut vuoden aikana suhteellisen johdonmukaisesti itseni näköistä musiikkia. Se tuntuu olennaiselta asialta.

Tässä vielä lopuksi sitä raaempaa rockabillyä (tämäkin biisi oli vuoden 2016 suosikkien listallani):

torstaina, tammikuuta 05, 2017

Pääteokseni ja sen unohtuneet jälkisanat sekä lähdeluettelo

Kun on oma kustantajansa, niin ei aina tule ajatelleeksi kaikkea, mitä kaupallisten kustantajien kustannustoimittajat miettivät. Tajusin nimittäin, kun selasin uutta kirjaani, Helmivyön kautta julkaisemaani artikkelikokoelmaa Kovaa kyytiä ja kaunokaisia, että siinä olisi pitänyt olla mukana jonkinlaiset jälkisanat sekä lähdeluettelo. Kirjasta tulee vähän orpo olo, kun viimeinen tekstisivu on samalla kirjan viimeinen sivu (kirjassa on siis täsmälleen neljällä jaollinen määrä sivuja); tajusin, miksi Avaimen kustannustoimittaja aikoinaan ehdotti minulle, että aiemmin ilmestyneeseen teokseeni Sotaa, sutinaa ja seikkailuja voisi tehdä jälkisanat, vaikka pidin ajatusta vähän keinotekoisena ja turhana.

Mitään en voinut asialle oikein tehdä, koska Kovaa kyytiä ja kaunokaisia oli jo ilmestynyt - hiukan nihkeästi suhtaudun ajatukseen, että tekisin kirjasta uuden version ja lataisin sen BoD:n palvelimelle, koska jokainen latauskerta maksaa. Mutta sitten ajattelin, että voin kirjoittaa jälkisanat blogiin ja kasata lähdeluettelon tänne.

Tässä siis toisin sanoen Kovaa kyytiä ja kaunokaisia -teoksen jälkisanat sekä lähdeluettelo:

Lopuksi 

Olen määritellyt kirjani alaotsikoksi "kirjoituksia lajityyppikirjallisuudesta". Mietin pitkään, olisiko se voinut olla "kirjoituksia kioskikirjallisuudesta", koska sitä suurin osa kirjoituksista kuitenkin käsittelee: nopeasti luettavaa ja pois heitettävää kertakäyttökirjallisuutta. Kyse on kuitenkin samoista lajityypeistä kuin muussakin, ehkä arvokkaammin (lue: kovissa kansissa) julkaistussa viihdekirjallisuudessa, ja samoja lajityyppejä ovat käyttäneet myös monet tunnustetut arvokirjailijat. Oman artikkelinsa tai artikkelikokoelmansa paikka olisi tutkia kaikkia niitä yhtymäkohtia, joissa korkeakirjallinen kulttuuri on koskettanut kioskikirjallisuutta tai toisinpäin - esimerkiksi Paul Austerin New York -trilogiassa tai 1960-luvun kokeellisessa pornografiassa, jota kirjoittivat vuoden 2016 viimeisenä päivänä kuolleen David Meltzerin kaltaiset vastakulttuuriset hahmot.
Kovaa kyytiä ja kaunokaisia on myös jonkinlainen vastaus niille, joille kioskikirjallisuus merkitsee lähtökohtaisesti jotain huonoa ja kelvotonta, jota voi lukea vain ironisesti. Teosta viimeistellessäni eräs kollega lähetti minulle viestin ja kysyi, tiesinkö sen-ja-sen tuotteliaan omakustannekirjailijan, jonka teokset vilisevät kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Kollegani oli ajatellut, että pulp-kirjallisuuden tuntijana olisin kiinnostunut. Toivottavasti Kovaa kyytiä ja kaunokaisia kuitenkin osoittaa, että niin sanottu pulp-kirjallisuus on ammattitaitoisten ja usein näkemyksellistenkin kirjailijoiden tekemää kirjallisuutta, joka on vaikuttanut muun kirjallisuuden historiaan suuresti. Esimerkiksi kovaksikeitettyä dekkaria monine elokuvista tuttuine kliseineen ei olisi ilman pulp-lehtiä.
Tarkoitukseni ei ole suhtautua kioskikirjallisuuteen nostalgisesti (vaikka varmasti kyse on siitäkin, katseesta maailmaan, jossa kirjoittamalla eläminen oli erilaista kuin nykyään ja jossa mitä tahansa kirjaa saatettiin myydä kymmeniä tai satoja tuhansia kappaleita). Kioskikirjallisuus sellaisena kuin se kirjan sivuilla esiintyy on suurin piirtein kadonnut kokonaan ja osittain muuttunut pastissiksi, mutta sen perään ei kannata haikailla. Maailma on peruuttamattomasti muuttunut, mutta menneen maailman jäljet näkyvät meidän maailmassamme - elokuvissa, peleissä, muodissa, kuvituksessa, mainoksissa, uusissa kirjoissa -, joten niistä on syytä olla tietoinen.
Kyse ei ole myöskään käänteisestä elitismistä, jossa kioski- tai ylipäätään viihdekirjallisuus olisi lähtökohtaisesti parempaa kuin korkeakirjallisuus, vaikka joissain kohdissa kirjallisuudenhistoriaa kioskeissa myyty halpistuote on voinut olla kapinallisempaa tai kriittisempää kuin kaanoneihin hyväksytty kaunokirjallisuus. Toivottavasti tällaiset kohdat näkyvät tässä teoksessa, vaikka ne eivät olekaan sen pääpointti.

***

Kovaa kyytiä ja kaunokaisia on eräällä tavalla pääteokseni, koska siihen on vuodattunut lähes kaikki, mitä olen erilaisesta genrekirjallisuudesta ja kioskikirjallisuudesta vuosien varrella kirjoittanut. Montakaan genreä ei jää käsittelemättä - isoin puute on tietenkin naisille tarkoitettu romantiikka, mutta siitä ei ole maailmanlaajuisestikaan monta tutkimusta olemassa. Akateemista kiinnostusta naisten romantiikkaan on ollut olemassa aina Janice Radwayn kirjasta Reading the Romance (1984) alkaen, mutta akateeminen tutkimus ei ole koskaan ollut kauhean hyvä kertomaan jonkin kirjallisuuden alalajin historiasta (eikä se usein ole ollut sen tarkoituskaan). Lisäksi akateemikot mielellään viihdettä tutkiessaan käsittelevät jotain omaa suosikkiaan eivätkä työnnä käsiään mutaan, jolloin naisten romantiikaksi riittäisi vaikka Helen Fielding ja sadat ja tuhannet Harlequin-kirjat jäisivät vaille paneutunutta tutkijaansa.
Kirjassa ei ole myöskään suomalaista aineistoa. Sitä käsittelen teoksessani Sotaa, sutinaa ja seikkailuja, joka ilmestyi vuonna 2014 Avaimen julkaisemana. Siinä on myös pari artikkelia romanttisesta kirjallisuudesta esimerkiksi Lea Lyytikäisen tuotannossa. Kovaksikeitettyä dekkaria - lempilajityyppiäni - olen käsitellyt niin ikään Helmivyön julkaisemassa teoksessa Epämiellyttäviä päähenkilöitä, joka näin on toinen sisarteos käsillä olevalle kokoelmalle.
Ehkä näitä kaikkia tulen vielä käsittelemään erinäisissä teoksissa. Suomalaisen populaari- tai kioskikirjallisuuden historia on edelleen kirjoittamatta muutamista suppeammista yrityksistä huolimatta, mutta esimerkiksi Tapani Bagge on tehnyt hyvää työtä esitellessään unohdettuja dekkaristeja Ruumiin kulttuuri -lehdessä (kirjoituksista osa on koottu teokseen Vaaran viehätys).

Turussa 4.1.2017
Juri Nummelin

Lähdeluettelo (ei ole täydellinen, osa kirjassa olevista tiedoista on niin hyvin imeytynyt selkärankaani, etten enää tiedä, mistä ne ovat alun perin lähtöisin)

Mike Ashley: The Time Machines. The Story of the Science-Fiction Pulp Magazine from the beginning to 1950. Liverpool University Press 2000.
Mike Ashley: Transformations. The Story of the Science-Fiction magazines from 1950 to 1970. The History of the Science-Fiction Magazine, Volume II. Liverpool University Press 2005.
The BFI Companion to Crime. Ed. by Phil Hardy. Cassell 1997.
The BFI Companion to the Western. Ed. by Edward Buscombe and Christopher Brookeman. Andre Deutsch & BFI 1993.
The Big Book of Noir. Ed. by Ed Gorman, Lee Server & Martin H. Greenberg. Carroll & Graf 1998.
Thomas L. Bonn: UnderCover. An Illustrated History of American Mass Market Paperbacks. Penguin 1982.
John G. Cawelti: Adventure, Mystery, and Romance. Formula Stories as Art and Popular Culture. University of Chicago Press 1976.
John G. Cawelti & Bruce A. Rosenberg: The Spy Story. The University of Chicago Press 1987.
Raymond Chandler: Se murhaa joka osaa, teoksessa Chandler: Helmistä on vain harmia. Kolme rikoskertomusta sekä essee. Suom. Eero Huhtala. WSOY 1971.
John Conquest: Trouble Is Their Business. Private Eyes in Fiction, Film and Television 1927-1988. Garland Publishing 1990.
Michael L. Cook: Mystery, Detective, and Espionage Magazines. Greenwood Press 1983.
William L. DeAndrea: Encyclopedia Mysteriosa. A Comprehensive Guide to the Art of Detection in Print, Film, Radio, and Television. Prentice Hall 1994.
John Dinan: The Pulp Western. A Popular History of the Western Fiction Magazine in America. Borgo Press 1981.
John Dinan: Sports in the Pulp Magazines. McFarland 2009.
The Encyclopedia of Science Fiction. Ed. by John Clute & Peter Nicholls. Orbit 1993. (löytyy nykyään myös netistä)
Film Noir. Ed. by Alain Silver & Elizabeth Ward. Secker & Warburg 1979. (useita uusia painoksia)
Ron Goulart: The Dime Detectives. Mysterious Press 1988.
The Hardboiled Dicks. An Anthology and Study of Pulp Detective Fiction. Ed. by Ron Goulart. Pocket Books 1965.
Philip Harbottle - Steve Holland: Vultures of the Void. Borgo Books 1992.
Foster Hirsch: The Dark Side of the Screen: Film Noir. Da Capo 1981.
Steve Holland: The Mushroom Jungle. A History of Postwar Paperback Publishing. Zeon Books 1993.
Allen J. Hubin: Crime Fiction 1749-1980. Garland 1984 (ja myöhempiä painoksia).
Robert Lesser: Pulp Art. Gramercy 1997.
Murder Off the Rack. Critical Studies of Ten Paperback Masters. Ed. by Jon L. Breen & Martin H. Greenberg. Scarecrow Press 1989.
James Naremore: More Than Night. Film Noir in its Contexts. University of California Press 1998.
William F. Nolan: The Black Mask Boys. Masters in the Hard-Boiled School of Detective Fiction. William Morrow 1985.
Jess Nevins: The Pulps: A Yearly Guide. CreateSpace 2016.
Juri Nummelin: Kuudestilaukeavat. Amerikkalaisia länkkäripokkareita suomeksi. BTJ 2004.
Juri Nummelin: Pulpografia. Amerikkalaisia kioskidekkareita suomeksi 1936-89. Suomen dekkariseura 2000.
Juri Nummelin: Pulpografia Britannica. Brittiläisiä kioskidekkareita suomeksi 1944-1992. Turbator 2014.
Juri Nummelin: Viidestilaukeavat. Länkkärinovelleja lukemistolehdistä. Suomen länkkäriseura 2005.
Geoffrey O'Brien: Hardboiled America. The Lurid Years of Paperbacks. Van Norstrand Reinhold 1981.
Adam Parfrey: It's a Man's World. Men's Adventure Magazines, the Postwar Pulps. Feral House 2003.
The Penguin Encyclopedia of Horror and the Supernatural. Ed. by Jack Sullivan. Viking 1986.
Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita. Toim. Juri Nummelin. BTJ 2005.
Bill Pronzini: Gun in Cheek. A Study of "Alternative" Crime Fiction. Mysterious Press 1982.
Bill Pronzini: Son of Gun in Cheek. Mysterious Press 1987.
Pulp Friction. Ed. by Michael Bronski. St. Martin's 2003.
The Pulps. Fifty Years of American Pop Culture. Ed. by Tony Goodstone. Chelsea House 1970.
Matti Salo: Seinä vastassa. Johdatus Hollywoodin mustan elokuvan, film noirin, lähteille. Suomen elokuva-arkisto 1982.
Piet Schreuders: The Book of Paperbacks. A Visual History of the Paperback. Virgin 1981.
Science Fiction. Toim. Juhani Hinkkanen, Kai Ekholm ja Esko Lius. Kirjastopalvelu 1990.
Lee Server: Danger Is My Business. An Illustrated History of the Fabulous Pulp Magazines, 1896-1953. Chronicle Books 1993.
Lee Server: Over My Dead Body. The Sensational Age of the American Paperback: 1945-1955. Chronicle Books 1994.
Lee Server: The Encyclopedia of Pulp Fiction Writers. Checkmark Books 2002.
Sin-A-Rama. Sleaze Sex Paperbacks of the Sixties. Ed. by Adam Parfrey, Earl Kemp et al. Feral House 2005.
St. James Guide to Crime and Mystery Writers. Ed. by Jay P. Pedersen. St. James 1996.
Susan Stryker: Queer Pulp. Perverted Passions from the Golden Era of Paperback. Chronicle Books 2001.
Twentieth Century Science Fiction Writers. Ed. by Curtis C. Smith. St. James 1986.
Twentieth Century Western Writers. Ed. by James Vinson. Macmillan 1982.
Weasels Ripped My Flesh! Two-Fisted Stories From Men's Adventure Magazines. Ed. by Bob Deis & Wyatt Doyle. New Texture 2013.