torstaina, tammikuuta 12, 2017

Musiikki ja minä

Annoin viime vuoden puolella pienen haastattelun Turun kaupunginkirjaston musiikkiosaston nettisarjaan, jossa turkulaiset kirjalliset vaikuttajat kertoivat omista musiikkimieltymyksistään ja musiikinkuuntelustaan. Ei pitäisi kytätä tällaisia asioita, mutta huomasin, että omaa haastistani oli suositeltu Facebookissa enemmän kuin Tommi Kinnusen vastaavaa!

Tajusin kuitenkin, etten tuossa Musasto-blogin jutussa kerro kauheasti mitään siitä, mitä oikeasti kuuntelen. Haastattelun pohjalta tehtiin musiikkiosastolle pieni näyttelykin - siellä oli pelkästään Suicidea ja jazzia. Oikeasti en kauhean paljon kuuntele jazzia, vaikka sillä nykyään onkin paikka sydämessäni, aiemmin saatoin sitä jopa inhota. Lupasin myös Facebookissa parille tutulleni, että jossain vaiheessa kirjoittaisin aiheesta enemmän blogiin, ja samalla kun tässä keskiviikkoiltana kuuntelen Spotifysta omaa, jutussa mainittua yli 1600 biisin soittolistaani, ajattelin pistää jotain irtokommentteja ylös.

1) En ole koskaan pitänyt valtavirran musiikista (poikkeuksia toki on). Meillä oli tänään pieni kustantamoaiheinen palaveri, jossa keskustelu rönsyili lopulta musiikin puolelle, sanoin etten välittänyt 90-luvulla mainstream-musiikista. Sitten jatkoin, etten välittänyt siitä 80-luvulla enkä 2000- tai 2010-luvullakaan. Toki jotkut hittibiisit alkavat vanhemmiten kuulostaa hyviltä ja olen oppinut pitämään joistain 80-luvun syntikkajutuista, mutta esimerkiksi juhlittu Pet Shop Boys jättää minut melko kylmäksi, joitain iskevimpiä hittejä lukuun ottamatta. Edelleen inhoan 80-luvun tukkametallia tai 90-luvun voimaballadeja enkä usko, että löydän niistä ikinä mitään kuuntelemisen arvoista. Monet omissa piireissäni rakastetut bändit, kuten U2, ovat minusta pelkästään tylsiä.

2) Eniten kuuntelen kovaäänistä rokkia, mutta en ihan mitä tahansa. Suoraviivainen ränttäys jonkin AC/DC:n tyyliin saa minut kolmannen biisin kohdalla vaihtamaan bändiä, vaikka yksittäisinä annoksina ränttätänttä menee. Kovaäänisellä rokilla tarkoitan 50-luvun raaemman linjan rockabillyä, 60-luvun garagea, 70-80-luvun punkia ja varsinkin jenkkipunkia (Dead Kennedys on koska tahansa parempi kuin Sex Pistols), 90-luvun alun grungea (joskin en enää kovin paljon) ja 2000-luvun garage- ja blues-retroilua. Siinä sivussa suomalaiset hardcoresta siinneet bändit, kuten Radiopuhelimet, ovat olleet tärkeitä. Erityinen paikka sydämessäni on joillekin bändeille, jotka rikkovat kaikki genrerajat, kuten The Cramps, Blurt, NoMeansNo tai The Pop Group. (Sen verran pitää sanoa, että nuo kategorisoinnit ovat aika karkeita, esimerkiksi ensimmäinen merkittävä garage-revival oli jo 80-luvulla, jolloin olin vaikutuksille altis nuori poika, ja joitain tuon ajan bändejä kuuntelen edelleen mielelläni, kuten Lime Spidersia tai Stomachmouthsia.)

3) Olen kiinnittänyt viime aikoina huomiota siihen, että musiikilliset mieltymykset voivat hyvinkin olla myötäsyntyisiä. Olen päätellyt - ilman minkäänlaista tieteellistä tai tutkimuksellista aineistoa - että tietynlaiset asiat musiikissa aiheuttavat eri ihmisissä erilaisia vaikutuksia. Itse olen tajunnut pitäväni - suorastaan nauttivani - alenevista bassolinjoista, jotka ovat perusta mustan musiikin rytmille. (Ks. yllä oleva Chicin video, kertosäkeen pianokuvio on nerokas.) Siksi minuun puree myös tavanomaisempi disko, jostain funkista tai 80-90-luvun vaihteen rapista puhumattakaan (Eric B. & Rakimin Follow the Leader saattaisi hyvinkin olla omalla kaikkien aikojen parhaiden levyjen listallani; tässä nimibiisi). Kaipaan musiikkiini rytmiä, backbeatia. Voin kuunnella biisejä, joissa toistetaan samaa kuviota loputtomiin, ja esimerkiksi suuresti rakastamani Suicide kuuluu tähän ryhmään (ks. alla; biisi jonka urkuriffin haluaisin oppia soittamaan), samoin amerikkalaiset no wave -tanssibändit, kuten ESG. Saatan jopa saada todellista mielihyvää kuunnellessani biisiä, jossa vain toistetaan samaa bassokuviota.

Olen huomannut, että melodiat eivät minua kovin helposti puhuttele, vaikka on toki melodioita, jotka saavat minut hyrisemään mielihyvästä (kuten vaikkapa tämä australialainen 60-luvun biisi tai tämä 20 vuotta uudempi uusiseelantilainen kappale). Oudompi ja vaikeammin selitettävä mieltymys on se, että pidän useammin amerikkalaisista bändeistä ja biiseistä kuin englantilaisista - sama kyllä pätee myös kirjoihin ja elokuviinkin. Ehkä amerikkalainen suoruus ja melodramaattisuus ovat kuitenkin sydäntäni lähempänä kuin brittiläinen pidättyväisyys ja ironia. Samalla olen huomannut, että jokin tietty täsmällisyys tai napakkuus, jopa kulmikkuus on minusta viehättävää - en tiedä, ovatko ne oikeita sanoja, mutta esimerkiksi Bob Dylanin musiikin olen aina kokenut pelkästään vellovana.
4) Olen myös miettinyt, että jos tietyistä sointukuvioista pitäminen on myötäsyntyistä ja liittyy aivokemiaan, niin jostain tietystä musiikista pitäminen ei voi olla mitään harkittua erikoisuudentavoittelua, mistä aina välillä kuulee syytettävän, kun ei syty millekään kaikkien tuntemalle tai rakastamalle. Tätä en tietenkään pysty todistamaan, mutta on vaikea kuvitella ihmistä, joka pakottaisi itsensä kuuntelemaan musiikkia, josta ei oikeasti pidä. Tosin olen myös pohtinut, että kaikkia ihmisiä vääränlainen musiikki ei häiritse (ainakin niin kauan kuin se ei ole liian vääränlaista, esimerkiksi free jazzia kaikkine hälyäänineen), mutta itselleni esimerkiksi altistus voimaballadeille voi olla todella tuskallista, ja väitän etten keksi tai liioittele reaktiotani. Työtä tehdessäni kuuntelen musiikkia lähes koko ajan, mutta pelkkää radiota en pysty pitämään päällä. Spotify on erinomainen väline juuri minulle, koska se takaa lähes tauottoman musiikkivirran. (Erityinen kiitos tässä kohtaa vaimolle, joka meillä Spotifyn maksaa!) Edellä olevan tajutessani olen tietysti joutunut myöntämään, että en voi kovin sanoin arvostella oikein mitään musiikkia, koska melkein mikä tahansa musiikki voi jonkun mielestä olla hyvää eli tuottaa oikeanlaisia aivokemiallisia reaktioita.

5) Kuuntelimme joulun aikana Spotifysta automaattisesti generoitua listaa omista suosikkibiiseistäni. En ymmärtänyt kaikkien biisien olemassaoloa listalla (siinä oli esimerkiksi Clashia, josta en ole ikinä saanut minkäänlaista otetta), mutta paljon hienoa musiikkia siinä oli, josta tunnistin pitäneeni vuoden aikana paljon (tässä yksi esimerkki ja tässä toinen). 17-vuotias tytär oli seurassamme ja sanoi jossain vaiheessa, että kaikissa listan biiseissä on jotain samaa. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa, mitä se oli, mutta oli jännää, että hän sen huomasi, koska samalla se kertoi siitä, että olen kuunnellut vuoden aikana suhteellisen johdonmukaisesti itseni näköistä musiikkia. Se tuntuu olennaiselta asialta.

Tässä vielä lopuksi sitä raaempaa rockabillyä (tämäkin biisi oli vuoden 2016 suosikkien listallani):

Ei kommentteja: